30.3.2011

Selluliittikriisi


[paniikki]Aaaaaaaargh! Saakelin selluliitti! *purist purist* Yöööök! Mein Gott, sitä on pohkeissakin! Oksettavaa. Istuen on tosi pahan näköistä, seisten ehkä vielä pahempi (jos enää mahdollista). En halua ajatella miltä näyttää maaten. Sivuvalo on HORROR. Pimeys on ystävä, pimeys on ystävä. Olen niiiiiiin kateellinen miehille, heillä ei ole tällaista ongelmaa. Paitsi minun miehelläni, jonka täytyy sietää MINUN selluliittiani! "Appelsiini" olisi aika nätisti sanottu, tämä on perunapeltoa. *eto eto* Valkoinen taikinajalka, hyyyyyyi! Näppylälöllykkä! Jos rukoilen askelkyykkyjä tehdessä, toimivatko ne paremmin? Byäääääh! Kesällä pukeudun burkhaan.[/paniikki]

*huokaus* Näitä tulee aina välillä.

27.3.2011

Queen for a day


Tänään täytin 30 vuotta.

Kun puhuin ystävieni kanssa lähestyvästä merkkipäivästä, joidenkin reaktio oli jännittävä: "no, niin... eihän siitä kriisiä tarvitse tehdä, ikähän on vain numero".

Kriisiä? Mitä kriisiä? Kuka puhui mitään mistään kriisistä? En minä ainakaan.

On ymmärrettävää, että varsinkin pyöreitä täyttäessä jonkinlainen kriisi voi iskeä. Jotenkin sitä (varmaan alitajuisestikin) vertaa itseään ikätovereihinsa, ja miettii mielessään mitä on elämässään tehnyt ja saavuttanut. Kriisi iskee, jos huomaa olevansa jotenkin surkeammassa jamassa kuin muut. Jos tuntuu siltä, että kaikki muut ovat ehtineet samaan ikään mennessä saavuttaa paljon enemmän (ja varsinkin sellaisia asioita joita itsekin haluaisi) kuin itse on, niin tuleehan siinä ahdistus.

Mutta ei pelkästään ikävuosista tosiaan kriisiä kannata kehittää. Minulla ei ole mitään syytä ahdistua muutenkaan, sillä elämäni on tällä hetkellä oikein hyvää. En ehkä voi retostella saavutuksillani, ja monet ikäiseni ovat minua tietyllä tapaa elämässä "edellä", mutta asiani ovat silti hyvin. Elämä vaikuttaa mukavalta matkalta, jota haluan jatkaa. Ikäkriisi ei nyt sovi kuvaan, ehkä harrastan sellaista joskus myöhemmin jos koen tarpeelliseksi.

Tänään olen juhlistanut vanhenemistani mukavasti. Olemme viettäneet koko päivän kotona, mies ja minä, pelkissä aamutakeissa ja yöpuvuissa. Olemme katsoneet hyviä ohjelmia ja pelanneet lautapelejä. Sain lahjaksi toivomani kirjan ja paljon jakamatonta huomiota. Olen saanut paljon onnittelutekstareita, joista yhdessä pomoni ilmoitti olevansa kuumeessa ja antavansa minulle huomisen vapaaksi. Ei pöllömpää.

Olen 30-vuotias ja olo on kuin kuningattarella.

25.3.2011

Pari kuvaa


Blogimaailmassa on jo pitkään liikkunut "kuva päivässä" -idea. Innokkaat valokuvauksen harrastajat ovat osallistuneet hurjaan haasteeseen, jossa ainakin vuoden verran julkaistaisiin kuva päivässä. Toteutukset ovat olleet vaihtelevia ja yksilöllisiä, mutta aina niitä on ollut yhtäläisen hauska seurata sivusta. Omalla kohdalla on kuitenkin tuntunut jo lähtökohtaisesti liian hankalalta niin tiukkatahtinen postailu.

Mies kuitenkin heitti tuossa taannoin ilmoille idean siitä, että perustettaisiinkin yhteinen kuvablogi. Kuva päivässä, kyllä, mutta omalle kohdalle nakki naksahtaisi vain joka toinen päivä. Ei enää ollenkaan niin paha, sitä paitsi kanssabloggaaja ja -kuvaaja piiskaa kannustaa ottamaan kuvia silloin kun yksin tehdessä saattaisi helposti luistaa hommasta.

Ideana on kuvata enemmän. Kuvaamistahan ei opi jos sitä ei tee, ja hyviä kuvia saa vain kun ottaa joukkoon aina sen sata vähän huonompaa. Tavoitteena on nähdä kuvattavaa kaikkialla, löytää uusia ideoita arkielämästä. Mikään asia, tilanne tai esine ei ole liian pieni tai jotenkin tyhmä kuvattavaksi. Joskus saa loisto-otoksen, joskus pitää vain kestää se ällötys, joka syntyy surkean kuvan julkaisemisesta.

Emme rajoita luovuuttamme turhilla säännöillä. Saamme muokata kuviamme mielinmäärin, eikä kuvan tarvitse olla julkaisupäivänä otettu. Sellainen raja kuitenkin on, että yli viikon vanhaa kuvaa ei saa julkaista - kuvia ei siis voi ottaa mielin määrin varastoon, ettekä myöskään tule näkemään blogissa mitään joskus jouluna 1995 otettuja kuvia.

Valokuvaus on välineurheilua, jos siitä haluaa tehdä sellaista. Minä kuvaan pienellä pokkarilla (Canonin Digital IXUS 80 IS) ja miehellä on käytössään hirmuinen digijärkkäri (Olympus usealla eri putkella). Blogi ei ole kilpakenttä: tarkoitus ei ole vertailla että kumpi saa otettua parempia kuvia (on selvää, ettei pokkarini yllä teknisesti samanlaisiin suorituksiin kuin järkkäri).

Tarkoituksena on pitää hauskaa, syventää yhteistä harrastusta ja lennättää vähän mielikuvitusta.

Siispä, arvon naiset ja herrat,
Hehku ja Hese ylpeinä esittävät: Pari kuvaa.

24.3.2011

Taukojumppaa


Koulussa ollessa tuli hyvin havaittua muutaman minuutin taukojumpan tärkeys, ja välillä sellaista helppoa ja yksinkertaista taukoliikuntaa on tullut harrastettuakin. Työharjoittelussa pomoni päätti että taukojumppailemme kerralla oikein kunnolla, ja vei minut läheiseen liikuntakeskukseen sellaiseen puolentoista tunnin comboon (rääkki+tappo+kooma).

Kyllähän minä tiedän ettei kuntoni ole mikään hyvä, eikä joustavuuteni tai kestävyytenikään ole ihan parhaalla mahdollisella tasolla. Mutta jo ensimmäisen puolen tunnin hikihyppelyn aikana tein siihen malliin kuolemaa, etten olisi arvannut. Nuoret tytöt ja vanhat tädit siellä loikkivat kuin gasellit, minä olin ketterä kuin rytmitajuton tankkilaiva.

Keskimmäinen puolituntinen meni keskivartalon lihaksia kiusatessa (välillä piti kyllä ihan vain lepäillä) ja viimeinen puolituntinen venytellessä. Vain venyttelyosuus tuntui kestävän liian vähän aikaa. Saunaan kävellessä lihakset tärisivät rasituksesta.

Siinä meni puolet työpäivästä näppärästi ilmaiseksi ryhmäliikunnassa (mikä ei edelleenkään tunnu siltä "mun jutulta"). Loppupäivänä ei ajatuskaan enää kulkenut, ja huomenna en ehkä pääse ylös sängystä.

21.3.2011

O tempora, o mores


Sunnuntain Aamulehdessä oli pieni uutinen siitä, että espoolainen 16-vuotias poika oli Habbo-hotellissa anastanut toiselta nuorelta mieheltä virtuaalisia huonekaluja 465 euron arvosta.

Hiukan erikoinen uutinen jo sinällään, mutta eniten minua ihmetyttää tämä: kuka ääliö käyttää 465 euroa virtuaalisen hotellin virtuaalisiin huonekaluihin?!?

Ehkä olen tosiaankin tiukkis ja kalkkis ja kaikkea sellaista aikuista, mutta tuolla rahalla nuori mies olisi kyllä ostanut jo aika paljon kaikkea ihan konkreettista. Pitäisikö tässä olla tyytyväinen siitä, että poika ei ole käyttänyt tuota neljääsataa alkoholiin ja tupakkaan? Vai olla vain puhtaasti kateellinen siitä, että (luultavasti alaikäisellä) pojalla on noin paljon rahaa tuhlattavaksi asti? (Eihän se tietenkään kerralla ole tuollaista määrää maksanut, vaan summa koostuu varmasti vuosien mittaan tehdyistä pienistä ostoksista, mutta silti. Silti!)

18.3.2011

Mummot vie mun kengät


Sopivien housujen löytäminen on hankalaa, mutta pelastus sentään yleensä löytyy pitkän hakemisen jälkeen jostain lastenosastolta (viimeksi Stockalta poikien puolelta). Kenkien kanssa on hieman toisin: sopivien löytäminen on myös äärimmäisen hankalaa, mutta lasten osastoltakaan ei yleensä löydy apua. Jotain tennareita voi lasten osastolta ostaakin, mutta naisten korollisia kävelykenkiä ei.

Viimeksi ostin kävelykengät, ihanat Janitani, uudenveroisina kirpputorilta vuonna 2002 tai 2003. Viime keväänä kävelin niiden pohjat murusiksi, ja hyvä ettei itku päässyt. Noin kahdeksan kesäkautta kengillä tuli köpsöteltyä, tykkäsin niistä ihan ylipaljon. Olen vuoden verran yrittänyt etsiä uutta paria, ja tänään viimein tärppäsi:


Myyjätär katseli hetken jalkaani ja kertoi sitten syyn siihen miksen tunnu löytävän sopivia kenkiä: niitä ei yksinkertaisesti enää valmisteta. Olen kuulema ikäluokassani harvinaisuus. Aikuisilta tällainen jalka (näin pieni, siro, lyhyt ja laihakin vielä) löytyy yleensä niiltä naisilta, jotka ovat syntyneet ennen toista maailmansotaa. Nykylapsilla on tämänkokoinen jalka jo 7-8-vuotiaana.

Janita on ilmeisesti ainoa suomalainen firma, jolla on enää käytössä näin pieni kävelykengän lesti. Uudet kenkäni ovat saksalaiset. Ulkomailta tällaiseen pieneen rinnattomaan jalkaan sopivia kävelykenkiä vielä tulee, mutta harvalukuisesti. Sitten ne mummot, ryökäleet, ehtivät ennen minua kauppaan ja vievät ne harvat! Kivaa olla spesiaali... not.

Kenkien shoppailu ei siis tosiaankaan ole lempipuuhaani. Sitten kun löytyy sellainen kenkä, joka tuntuu jalassa kuin toiselta sukalta, on olo suorastaan euforinen. Ja silloin ei ole väliä sillä että maksavatko kengät 9 vai 190 euroa, ne on ostettava. Nämä maksoivat 109 euroa, ja kokonahkaisina kestävät toivottavasti seuraavat kymmenen vuotta.

Tarpeellinen ostos, siitä ei ole epäilystä. Poistin varastosta vielä yhden epämääräisen kynsilakkapullon, joten tavarasaldo pysyy ennallaan.

Tavarasaldo 2011: -25

16.3.2011

Mooning


Kuka sen on keksinyt, että Kuu-ukko näyttää meille naamansa? Mitä jos se pyllistääkin meille? Ehkä ei olekaan Kuu-ukkelin rokonarpinen naama, joka taivaalla möllöttää, vaan sen ryppyiset ja kalpeat pakarat. Siinä on miettimistä romantikoille, jotka haaveilevat pyllyvalon loisteessa.

13.3.2011

Tunnustus


NetKissa antoi minulle ja blogilleni tunnustuksen, kiitos siitä!


Tunnustuksen saajan kuuluu vastata viiteen kysymykseen ja antaa tunnustus eteenpäin viidelle.

1. Koska aloitit blogin?
Ensimmäinen kirjoitukseni täällä on päivätty 8.1.2009.

2. Mistä kirjoitat blogissasi, mitä se käsittelee?
Blogini on varsinainen sekametelisoppa, kirjoitan kaikesta mitä mieleen tulee.

3. Mikä seikka tekee blogistasi erilaisen muihin blogeihin nähden?
Vain tämä blogi kertoo minun elämästäni.

4. Mikä sai sinut aloittamaan blogin kirjoittamisen?
Se tuntui hyvältä ajatukselta. Oli käsiteltävää, oli sanottavaa.

5. Mitä haluaisit muuttaa blogissasi?
En oikeastaan mitään. Jos nyt perustaisin blogin, se olisi ehkä erilainen kuin tämä nykyinen, mutta tämä saa olla tällainen kuin on.

Tunnustus piti antaa viidelle, mutta annankin sen vain kahdelle, olkaa hyvät:
Villasukat ja pipa
Alitsa avaruudessa

10.3.2011

Uusia ja vanhempia, hyviä ja huonompia


Meillä katsotaan paljon elokuvia. Ihan kaikista en muista täällä kertoakaan, mutta jospa nyt saisin pari viimeaikaista leffaa listattua.

Ninja Assassin
Voi voi. On huippuhienoa katsoa hyviä elokuvia, ja on oikeasti viihdyttävää katsoa todella huonoja elokuvia. Sitten on näitä elokuvia jotka eivät jätä oikein minkäänlaista muistijälkeä, eivät hyvässä eivätkä pahassa. Onhan tässä ninjailussa yritystä kyllä ollut, mutta onnistumisessa on jääty vähän puolitiehen. Yhtä jännää ja koskettavaa olisi katsoa vierestä kun joku pelaa tietokoneella jotain tappelupeliä (itse asiassa se voi olla jännempääkin).

Mutta kysehän on ihan katsantokannasta: jos odotat tappelua ja verta, sitä kyllä löytyy. Paljon putoilee päitä ja lentää suolia, ei tarvitse pettyä! Jos odotat jotain hiukan syvällisempää, saatat pettyä. Taipuisia ninjoja on elokuvassa huimasti, taidokasta näyttelemistä hiukan vähemmän.

Gosford Park
Hiukan vanhempi elokuva vielä vanhemmista ajoista. Kyseessä on oikein sellainen perinteisen oloinen murhamysteeri: kartanoon viikonlopuksi kokoontuneet löytävät isännän murhattuna. Tarina ei kuitenkaan ole mitenkään yksinkertainen, vaan pääjuonen lisäksi esitellään koko ajan sivujuonia. Hiljalleen punoutuvan verkon seuraaminen vaatii keskittymistä. Minä en jaksanut keskittyä ihan niin paljon kuin olisi ehkä pitänyt. (Se ei ole elokuvan vika, olin vain asennoitunut niin että elokuva pyörii taustalla kun teen muita hommia.)

Stephen Fryn roolihahmo oli pettymys. Fry on minulle aina ja ikuisesti kaikkitietävä, ihana ja korrekti Jeeves, ja nyt hän esiintyi Gosford Parkissa hieman hömelönä poliisina. Olin järkyttynyt. Jotenkin koomisen oloinen poliisi ei tuntunut sopivan ollenkaan muuten niin vakavaan elokuvaan.

Equilibrium
Positiivinen yllätys! Onhan tällaisia tulevaisuudenkuvauksia ennenkin nähty, mutta tämä oli silti hieno ja jotenkin erilainen. Tässä on paljon tappeluita, mutta ne ovat paljon parempia kuin ninjaelokuvassa. Lisäksi tähän on onnistuttu pistämään hyviä näyttelijöitä ja tunnetta. Kyse ei ole vain mäiskintäelokuvasta, vaan elokuvasta jossa on - yllättävää kyllä - sanomaa. Jos tykkää Matrixista, voi hyvinkin tykätä tästä. Jos pitää Matrixia jotenkin liian hämäränä, voi silti hyvinkin tykätä tästä. Jos tykkää Christian Balesta, tykkää varmasti tästä.

The Social Network
Nopeatempoinen ja välillä vähän sekavasti rakennettu elokuva. Ei silti huono. On jotenkin erikoisella tavalla osuvaa, että sosiaalisesti täysin lahjaton kaveri rakentaa huippusuositun sosiaalisen verkoston. Elokuva nojaa pitkälti Jesse Eisenbergin pääosarooliin, ja Eisenberg selviytyy tästä kannattelutehtävästä kerrassaan mainiosti (ei suotta ollut Oscar-ehdokkaana). Kyllä tämän voi katsoa, vaikkei ymmärtäisi mitään tietokoneista ja vaikkei ole Facebookissa.

The Secret of Kells
Säästin parhaan leffan ja ylisanat viimeiseksi. Omalaatuinen kuvitus, mahtava musiikki ja sopivan simppeli tarina, eipä tuota muuta tarvitakaan. Esitin tämän ystävilleni käsityöillassa, ja käsityöt jäivät kyllä tytöiltä tekemättä kun eivät kyenneet irrottamaan katsettaan ruudusta. Närää herätti ainoastaan se, että näemme aivan liian harvoin tällaisia eurooppalaisen animaation helmiä. Tästä elokuvasta on helppo pitää.

7.3.2011

Alku aina hankalaa


Selvisin ensimmäisestä työharjoittelupäivästä. Paikka vaikuttaa mukavalta, työt vaikeilta. Hiukan lohduttaa se, että kuulin pomoni sanovan useasti "en tiedä".

Muuten meni kivasti, mutta viimeisen vartin aikana tein virheen, jonka korjaaminen jäi huomiseksi. Virhe ei ole peruuttamaton, mutta ärsyttävä. Ärsyttää, että en saanut tehtävää valmiiksi. Pitää opetella olemaan ajattelematta asiaa, sillä tilitoimistossa pääsee harvoin aloittamaan työpäivää ns. puhtaalta pöydältä (jos aikoo pitää kiinni tietyistä työajoista).

Eiköhän se tästä.

5.3.2011

Potta


Uusi kypärä! Sain uuden kypärän!!!


Onpa hankalaa kuvata kiiltävää mustaa esinettä. Se on Arain Axces. Ajokelejä odotellessa...

4.3.2011

Tärkeintä ei ole voitto, vaan... ei, kyllä se voitto on tärkeintä.


Kun puhutaan lautapeleistä, yllättävän monelle tulee mieleen vain vanhat klassikot, kuten Afrikan tähti, Monopoli ja Alias. Nämä ovat hyviä pelejä, ei siinä mitään, mutta on niitä muitakin. Valinnanvaraa on hurjasti ja pelejä on jokaiseen makuun.

Pelaan mielelläni lautapelejä (vaikken olekaan niissä mitenkään erityisen hyvä). Mieskin pelaa mielellään (kai nyt, kun yleensä voittaa minut), mutta ihan kaikkia pelejä ei voi pelata kaksistaan. Kaksinpeliin soveltuvia lautapelejä on kuitenkin olemassa, ja omaan hyllyynkin on hankittu useampia. Tässä niistä muutama:

Carcassonne on yksi suosikeistani (ja moni kyllä laskee senkin jo vanhaksi klassikoksi). Löysin omani uudenveroisena kirpputorilta seitsemällä eurolla vuosia sitten. Loistolöytö, ei voi muuta sanoa!


Peli on yksinkertainen, ja paljon pelanneelle ja paljon vaativalle sellaisenaan jo ehkä liiankin yksinkertainen. Minua on kuitenkin helppo miellyttää, eikä minua haittaa se että peli on helppo. Niille jotka kaipaavat enemmän vaihtelua, löytyy kaupan hyllyltä ziljoona lisäosaa, joilla peruspeliä voi laajentaa.

Samurai vaatii jo enemmän ajatusta, vaikka tuurillakin on pelissä osansa. Pelitekniikka sinällään on yksinkertainen ja säännöt selkeät, mutta peliä ei voi sanoa mitenkään turhan helpoksi. Riippuu tietysti hiukan vastustajan taidoista että kuinka paljon joudut miettimään, mutta yleensä tässä saa kyllä kiusata aivojaan.


Tämä on ainoa peleistämme, jossa mies ei ole vielä voittanut minua (emme tosin ole pelanneetkaan kuin ehkä kolme peliä). Kyse ei ole siitä että olisin jotenkin ylivertainen taktikko, luulen että mies ei vain ole ihan vielä hoksannut kaikkea. Sitten kun se hoksaa, minä lakkaan pelaamasta sen kanssa kun häviän aina kaikissa peleissä. (No ei vaineskaan. Siis häviän kyllä, mutta en lakkaa pelaamasta. Olen mestari häviämisessä, jos en muussa!)

Uusin tuttavuus on Keltis, jota pelasimme eilen. Pääsin revanssissa tasoihin, mutta kahdessa ensimmäisessä pelissä otin kunnolla turpaani. Perin häpeällistä. Erityisesti siksi, että ihan ensimmäinen peli oli koepeli, jonka vedin läpi harjoituksen vuoksi ihan yksinäni, pelaten siis sekä omat osuuteni että miehen puolesta. Törkeä mies, voitti minut vaikkei edes pelannut O_o!


Keltis vaikutti oikein kivalta peliltä, jossa onnella on jälleen oma osuutensa. Se sopii minulle, sillä en tosiaan ole vahvimmillani taktiikkapeleissä. Omilla valinnoilla voi kuitenkin vaikuttaa sopivasti pelin kulkuun. Tappiosta voi siis oikeastaan syyttää vain itseään eikä huonoa korttituuria. Kaikki tässä esitellyt pelit ovatkin tältä osin hyvin samanlaisia: sattuma antaa sinulle välineet, joilla sitten pelaat hyvin tai huonosti.

Voin lämpimästi suositella Carcassonnea, Samuraita ja Keltistä. Niissä voi pärjätä vaikkei olisikaan ihan käsittämättömän taitava (ei niin ettettekö te olisi). Niissä saa kiusata toista pelaajaa juuri sopivasti - ei siis niin ilkeästi että pääsee toiselta itku. Säännöt ovat simppelit ja pelialustat kauniita katsella. Näihin peleihin ei ihan äkkiä kyllästy, sillä sattuma muokkaa niistä aina hiukan erilaisia.

On kuitenkin huomattava, että kumppanin kanssa pelaaminen on samalla tapaa riskialtista kuin kalusteiden kokoaminen yhdessä. En siis voi varauksetta suositella pelaamista ajanvietteeksi niille, jotka ovat huonoja häviäjiä (tai huonoja voittajia). En siis suostu olemaan vastuussa siitä, jos joku nyt suosituksestani ottaa ja pelailee siippansa kanssa ja sitten syntyy heillä siellä karmaiseva riita. On tässä hommassa riskinsä!

Parin muistisäännön avulla sopu säilyy. Jos voitat, älä tuuleta liian rehvakkaasti. Saat olla salaa ja ansaitusti hyvin tyytyväinen ylivertaisuudestasi, mutta teeskentele olevasi hiukan pahoillasi siitä että voitit. Opettele häviämään. Syytä häviöstäsi huonoa tuuria ja tähtien epäsuotuisaa asentoa, älä koskaan voittajaa. Ja vaadi aina hyvän kakkosen palkkioksi voittajalta pusuja ja haleja, jotka hellivät katkeran tappion aiheuttamia haavoja.

2.3.2011

Paluu


Mies on kohta kotona.
Olisi tässä kai muutakin kerrottavaa, mutta tämä on nyt tärkeintä ja päällimmäisenä mielessä.
Hymyilen jo nyt niin että poskeni ratkeavat.