16.7.2011

Lintu lähti lentoon


Toisinaan (ja varsinkin kesäaikaan) ihmiset kiinnittävät huomiota vasemmassa olkapäässäni olevaan erikoisen muotoiseen arpeen. En kulje ympäriinsä kertomassa asiasta, mutta kysyttäessä kerron kyllä suoraan että kysymys on poistetusta tatuoinnista.

Syyskuussa vuonna 1999 otin tatuoinnin pitkän harkinnan jälkeen. Sellaiset "olis ehkä pitäny harkita kauemmin" -viisastelut ovat ihan turhia, sillä olin tosissani miettinyt asiaa. Pitkään ja hartaasti. Olin aivan varma siitä, että haluan tatuoinnin. Tiesin millaisen kuvan haluan ja mihin. Niinpä ihooni tikattiin pieni, euron kolikon alle mahtuva lintu:


Hirmu söpö, eikö vain. Minulla on vieläkin tallessa alkuperäinen mallipiirrokseni, josta otin teille tähän kuvan (kuvasta tuli hiukan suttuinen, pahoittelen). Haarapääskyt ovat aina olleet minulle tärkeitä lintuja, ne ovat minusta mahdottoman kauniita. En voinut edes ajatella mitään muuta kuvaa. Ja heti tatuoitsijan tuolista noustuani halusin sen pois.

Se oli oikeastaan hyvin erikoinen tunne. Olin niin kovasti halunnut tatuoinnin, ja nyt halusin sen heti pois. Vaikka kuva oli pieni ja parani todella hyvin, sitä tuntui kuumottavan. Tunsin sen ihollani koko ajan, tunsin sen sisälläni. Suihkussa toivoin sen huuhtoutuvan pois, se tuntui ylimääräiseltä ja väärältä. Olin yllättynyt, mutten voinut olla kuulematta itseäni.

Siihen aikaan ja niissä piireissä vain sellaiset vähän "kovemmat" tytöt ottivat tatuointeja, mutta minulla ei ollut mitään tarvetta kovistella. Tajusin, ettei tatuoinnin ottaminen ole mitenkään "rajua". Hiukan kovempi juttu on tunnustaa itselleen, että kuvan ottaminen oli virhe. Vaati minulta paljon voimia lähteä työstämään sitä, minkä tunsin ehdottoman tarpeelliseksi.

Ei puhettakaan että minulla olisi ollut varaa laserpoistoon, joten ainoa mahdollisuus oli leikkely. Vaikka kuva ei ollut iso, ei sitä voinut ottaa yhtenä palana irti. Niinpä sitä leikattiin kolme kertaa. Ensin lähti yläsiipi, sitten pyrstö+vartalo ja viimeisenä pieni alasiipi. Leikkaushaavan piti aina parantua kaikessa rauhassa ennen uutta operaatiota, joten monta kuukauttahan puuhassa meni. Joulukuussa 1999 aloitettiin ja huhtikuussa 2000 leikattiin viimeinen pala.

Kärsin arven liikakasvusta, ja niinpä siistien pienten viiltojen tilalle tulee yleensä isot vaaleat möykyt. Varsinkin, jos haava on kiristyvässä ja liikkuvassa paikassa kuten olkavarressa, jossa minulla ei ole yhtään ylimääräistä lihaa. Lisäksi lääkäri yritti säästää ihoani ja otti niin varovasti, että yläreunaan jäi häivähdys mustaa. Niinpä mustien ääriviivojen tilalla on nyt hämärästi pääskyn muotoinen arpi.

Siskoni oli kauhuissaan. Hänen mielestään arpi on rumempi kuin siisti pieni tatuointi. Monen mielestä näin varmasti onkin. Mutta minua ei arpeni haittaa. Se (samoin kuin lukuisat luomenpoistoarpeni) saa olla siinä missä on, eikä se häiritse minua. Päinvastoin. En ole kertaakaan tässä yhdentoista ja puolen vuoden aikana katunut poistopäätöstäni. Arpi on tärkeä osa minua, enkä luopuisi siitä.

Useilla tatuoinnin ottaminen taitaa olla prosessi, jonkinlainen initiaatio. Kuva täydentää jonkin ajatuksen tai kokemuksen, se otetaan muistoksi tai jonkinlaiseksi merkiksi eletystä elämästä. Minulla prosessiin kuului selkeästi myös tatuoinnin poistattaminen. Tai oikeastaan siitä minun prosessini alkoi. Tatuointiepisodin aikaan elin vaikeaa ja mullistavaa aikaa. Tein suuria valintoja, etsin suuntaani ja itseäni.

Kun sain ensimmäisen palan tatuoinnistani pois, tunsin vapautuvani. Se oli jotenkin selkeä sysäys kohti ominta itseäni ja tuntui hyvältä. En kadu tatuoinnin ottamista, minusta tuntuu että se oli tarpeen. Olen edelleen samalla kasvun tiellä, ja pidän suunnastani. Arpi olkapäässäni muistuttaa minua siitä, että minun on aina syytä kuunnella itseäni ja tehdä niin kuin parhaaksi näen, vaikka se muiden mielestä tuntuisikin oudolta.

3 kommenttia:

Yamaba kirjoitti...

Sinulla on tarkka mieli ja luja tahto. Sellainen mielikuva sinun blogistasi on kyllä tullut monta kertaa ennenkin.

Alitsa kirjoitti...

Olipas hieno tarina! :)

Minäkin tykkään kaikista epätäydellisyyksistä itsessäni, arvista, rypyistä, yms. yms. Ennen inhosin niitä, mutta sitten tajusin, että "rapatessa roiskuu" eli kaikki nämä taistelujäljet ovat vain todiste omasta historiastani.

Ehkä sinä tarvitsit arven, et tatuointia. Olit rikki, haavoilla, kun teit tatskan. Arpi on merkki paranemisesta. :) Kivasti symboloi se eheytymistä!

Hehkuvainen kirjoitti...

Yamaba: en tiedä onko se lujaa tahtoa, että tekee sen minkä kokee pakolliseksi. Mutta yleensä pidän kyllä pääni ja vastaan tekojeni seurauksista.

Alitsa: eletty elämä saa mielestäni näkyä. Liian siloinen ihminen on epätäydellisen oloinen. Enpä ollut ajatellut asiaa niin, että arpi on merkki paranemisesta. Vaikka niin se kyllä on. Kiitos tästä oivalluksesta! :)