29.12.2011

Uusinta


Mrs. Marple tuossa ystävällisesti huomautti, että mehiläisvahavoiteen alkuperäinen teko-ohje on minulla nykyään salasanan takana. Kappas, niinpäs tosiaan onkin. No siellä on ja pysyy, mutta laitetaan tähän kopio! Siis näin:

---

Surkean sateista sunnuntaita on hyvä viettää leppoisan puuhastelun parissa. Tällä kertaa Hehkun keittiössä valmistui varsin helppotekoista mehiläisvahavoidetta. Tässä askarteluun tarvittavat välineet:


Kattila, rypsiöljyä, joku purkki salvalle (tässä tapauksessa lastenruokapurkki, josta sisältö on ensin pistetty omaan suuhun), mehiläisvahaa (itse olen ostanut vahan Lahtisen vahavalimolta joskus vuonna nakki ja keppi), grammantarkka keittiövaaka, eteerisiä öljyjä, teräskippo ja mittakip... niin, mittakippo. Huomasin vasta kuvan ottamisen jälkeen, että se on kuvassa aivan turhaan. Mihin minä tarvitsisin mittakippoa? Voin aivan hyvin punnita öljyn suoraan teräskipossa. Joku ajatuskatkos siis tullut kuvaa järjestäessä.

Teen aika tömäkkää salvaa, joten aineksia pistetään suhteessa 5:1, jossa siis 5 osaa (tässä tapauksessa 50g) öljyä ja 1 osa (tässä tapauksessa 10g) mehiläisvahaa. Siitä tulee mukava kerta-annos eli reilu puolikas purkki. Ensin punnitaan öljy, sitten pistetään joukkoon mehiläisvaha ja annetaan muhia vesihauteessa.


Aika nopeasti tuo vaha sulaa tuonne lämpimään öljyyn. Kun se on sinne sulanut, otetaan kattila liedeltä ja pistetään joukkoon eteerisiä öljyjä jos sellaisia halutaan. Itse pistin tänään rosmariinia, nerolia ja laventelia, koska ne ovat mukava yhdistelmä ja oikein sopivia ihonhoitoon. Sitten vaan kaadetaan koko homma purkkiin.


Juu, näyttävät hämärästi virtsanäytteiltä. Keskellä viimeisenä kaadettu satsi, se on vielä hyvin lämmintä ja läpikuultavaa. Vasemmalla malliksi vanhempi teos, josta paljastuu että jäähtyessään ja kovettuessaan voide samenee. Näillä suhteilla voiteesta tulee kyllä todellakin jämäkkää, se ei juokse mihinkään. Purkistakin sitä saa ennemmin raapia kuin kaapia, mutta iholle se levittyy oikein mukavasti ja helposti. Ja on riittoisaa! Sopii koko vartalolle, mutta erityisesti tekee hyvää kuiville kantapäille.

Helppoa hommaa, ja saa taatusti lisäaineetonta tavaraa.

---

Tänä ja viime vuonna käytin lastenruokapurkkien sijasta naamarasvapurkkeja, joista olin rasvat kaapinut omaan naamaani. Tämän vuoden voidesekoitukseen tuli ruusupuun, nerolin, rosmariinin, laventelin ja piparmintun eteeristä öljyä. Voide säilyy huoneenlämmössäkin helposti vuoden päivät. Ja jos se alkaa jossain vaiheessa haista härskiintyneeltä, niin kyllä se siinäkin vaiheessa kelpaa vielä saapasrasvaksi.

Lahjontaa osa 1


Tänä vuonna en ollut lahjojen tekemisen suhteen aivan yhtä ahkera kuin viime vuonna (tai siltä minusta tuntuu), mutta jotain sain silti tehtyä. Oli mukavaa, kun syksyn palkkatöistä jäi sen verran käteen että muutaman lahjan saattoi ihan ostaakin (erikoinen fiilis), mutta kyllä omin käsin tehty lahja on silti se "mun juttuni" ja jouluun kuuluva asia. Tässä osa tonttupajan tuotoksista.

Työkavereille tein kynttiläkortit. Niissä on siis vahvan kartongin sisään kääräisty kaksi tuikkukynttilää ja pienelle kortillekin on oma taskunsa. Helppotekoinen ja monimuotoisesti muokattava lahjus, näitä tulee varmasti tehtyä toistekin. Eikä sitä paitsi ole kallista (jos sattuu varastoissa olemaan sopivaa paperia, niin kuin minulla oli).


Kassin ompelusta jäi aikoinaan pieni suikale kangasta, ja siitäpä syntyi nyt kolme pientä (n. 12 x 12 cm) vetoketjullista pussukkaa. Yhteen kiinnitin puisen kukan ja helmen, kun sattuivat sopimaan väreihin. Ne ovat vain parilla pistolla kiinni, joten ovat helppoja irrottaa jos haittaavat käytössä tahi ärsyttävät esteettistä silmää. En tiedä ovatko lahjansaajat samanlaisia pussukkafaneja kuin minä, mutta minusta tällaisia pitää aina olla varalla ainakin muutama.


Sain siskolta viime vuonna lahjaksi Ihana-lehden vuosikerran, ja sen eräässä numerossa oli oiva idea: lasipurkit maalataan sisäpuolelta (kai ne voi maalata ulkopuoleltakin jos haluaa), sisälle pistetään lahjakortti ja purkin kylkeen etiketti joka jotenkin hauskasti vihjaa mitä sisältä löytyy. Näihin kahteen purkkiin sujautin Ruohonjuuren lahjakortit. Näissä siis tämä oman askartelun osuus jäi aika vähäiseksi, mutta onhan tuo silti kivaa vaihtelua tavan kirjekuoressa annettuun lahjakorttiin.


Viime vuonna esiintyneitä enkeliavaimenperiä oli tehtävä tänäkin vuonna. Helppoja ja nopeita tehdä, ja sitä paitsi älyttömän somia. Tällainen avaimenperä on ehkä hiukan persoonaton lahja, mutta ainahan tuota johonkin voi käyttää. Jos ei itsellä ole käyttöä niin antaa sitten eteenpäin (tämä pätee ilman eri sanomista kaikkiin antamiini lahjoihin).


Tein myös lisää huopasydänheijastimia ja mehiläisvahavoidetta. Kortteja tein myös reippaasti, mutta niistä lisää myöhemmin.

27.12.2011

Tuhat tulimmaista!


Voi turskan perkeet ja mädäntyneet merimakkarat!

Sain aivan älyttömän hyvän joululahjan Alitsalta: kuntosalikäyntejä! Kyllä kelpaa, istumatyöläinen kiittää. (Nousen kyllä edelleen aika usein kyselemään tyhmiä muilta, mutta istumista se työ silti suurimmaksi osaksi on.) Päätetyöskentelyn vastapainoksi on hyvä saada hartioihin vähän liikettä.

Tänään kävimme salilla ensimmäisen kerran, ja huomenna luultavasti havaitsen kehossani lihaksia joiden olemassaolosta en aiemmin tiennyt. Oli oikein mukavaa ja rauhallista, kun kansa muistaa kuntosalien olemassaolon yleensä vasta vuodenvaihteen jälkeen. Tiedättehän nämä "tänä vuonna lupaan kuntoilla enemmän, aloitanpa heti" -muotoiset itsepetokset. Vain hiukan harmitti se, ettei infrapunasauna ollutkaan päällä. Sitä olisi ollut kiva kokeilla.

Merkittävästi suurempi harmitus tuli siitä, kun huomasin että kamerani on varastettu. Vielä eilen ehdin päiväkävelyllä ottaa kuvia ja ladata ne koneelle, nyt se ei enää onnistuisikaan. Myrsky ja mylväys!

Kun minä hikoilin salissa tai saunassa, joku pitkäkyntinen rosmo kävi taskullani ja nappasi sieltä rakkaan pokkarini! Simpukka soikoon! Ihan omaa tyhmyyttä oli tietysti jättää kamera päällystakin taskuun, mutta kun siellä se aina asuu niin en jotenkin tullut ajatelleeksikaan että se sieltä jonnekin lähtisi.

Eihän se ollut maailman kallein tai uusin kamera, mutta edelleen toimiva ja minulle rakas. Ja tarpeellinen! On kuulkaas astetta haasteellisempaa nyt kuvabloginkin päivittäminen. Muistikortilla (hyvällä sellaisella!) oli muutamia kuviakin, onneksi ei mitään liian henkilökohtaista. Voihan korallin karva, että ottaa päähän!

Kiukuttaa ihan muodottoman paljon! Olo on ihan invalidi ilman kameraa. Langetan härskeiltä silleiltä haisevan kirouksen sen kapisen koiran ylle, joka kamerani vei! Semmoisen kirouksen, että ikiuskollisen Canonin akku räjähtää sen varkaan käpälissä ja vie sormet mennessään. Sittenpä ei enää availla toisten vetoketjuja!

22.12.2011

Punkki 1, Hehku 0


Voihan mähmä. Niin se vihannespunkki sitten iski chileihinkin. On myönnettävä, etten ollut tarkkana: en syynännyt taimia päivittäin enkä suihkutellut niitä. Olisi pitänyt, vaan en jaksanut. Heitin pikkuiset taimet suosiolla roskiin. Laitan keväällä sitten uudet chilit kasvamaan, katsotaan josko niiden kanssa kävisi parempi tuuri.

Pidempiaikaisten vihertuttavuuksieni kanssa olen ollut tarkempi. Se ei tosin ole mitenkään hirveästi auttanut. Ei tilanne ole mitenkään räjähtänyt käsiin, luulenpa että invaasiosta on selvitty hyvin vähin vaurioin. Voi olla että jossain joku yksinäinen vihannespunkki vielä tepastelee, mutta en ole nähnyt kasveissa elämää tai seittejä vähään aikaan. Vaikka chilit siis menetimme, ja otsikkokin on aika masentava, sanoisin että otin torjuntavoiton ötökästä.

Kultaköynnös taisi ottaa nokkiinsa siirtelystä. Sillä on köynnöksen pituuteen nähden niin kovin hentoiset juuret, että olisikohan joku isompi juuri katkennut. Nyt meinaa nimittäin yksi köynnöksen haara kellastua ja kuolla käsiin. Ei vielä aihetta paniikkiin, tehdään sitten isompi leikkuu ja pistokkaiden otto jos oikeasti pahalta näyttää.

Muratistani olen kyllä huolissani. Siinä ei näy mitään ylimääräistä elämää, mutta se pudottelee lehtiään kovasti. Olinkohan tuhohyönteistorjunnassani liian kovakourainen...? En tiedä, seurataan tilannetta.

17.12.2011

Joulukalenterit


Minulla ei ole tänä vuonna joulukalenteria. En ole sellaista oikein osannut kaivatakaan. Lapsena joulukalenteri oli tietysti kova juttu, ja olen aikuisenakin tykännyt luukkuja availla. Aiemmin tänä vuonna ajattelin, että askartelen kotiin jonkun kivan ja vähän erilaisen kalenterin, mutta päädyinkin sitten tekemään kaksi kalenteria ystäville lahjaksi. (Tämän jouluaskartelun voinee jo esitellä, kun suurin osa lahjasta on kuitenkin jo avattu.)


Keksin viimeinkin käyttöä pienille vaaleanpunaisille kirjekuorille, jotka ovat maanneet laatikossa vuositolkulla. (Tässä taas nähdään, ettei mitään kannata heittää pois! Voi vielä joskus tarvita!) Laitoin niihin sisään pieniä viestejä - mietelauseita ja ajatuksia ystävyydestä ja elämästä. Kuoren toiset puolet saivat numerot ja toiset puolet kiiltokuvat. Toinen kalenteri on kukkakeijujen koristama, toisessa seikkailee Nalle Puh ystävineen.

14.12.2011

Muotipostaus


Työkaverini lahjoitti minulle vanhoja neuleohjeita. Niistä onkin rutkasti iloa, sillä 80-luvun muoti aiheuttaa naurukohtauksia. Skannasin teille muutamia makupaloja. (Jos jollekulle herää uskomattoman suuri halu oikeasti tehdä tällaisia neuleita, ohjeen saa minulta. Sitten kun olen riittävästi nauranut näille, en tee ohjeilla enää mitään.)


On jätetty hauikselle kasvunvaraa.



Tämä malli kiristää pikkuisen hartioista.



1980-luvulla hihojen istuttaminen oli tuntematon käsite. Itse asiassa hiha taisi olla tuntematon käsite... Kaikissa neuleohjeissa oli vähintään neljä kokoa, vaikka pieninkin niistä riittäisi varmasti vaatettamaan koko perheen - kerralla.


Olen mykistynyt. Onko tämä tarkoitus pukea takin päälle? Takin alle tätä ei nimittäin saa mahtumaan.

Mikä näistä on sinun suosikkisi?

9.12.2011

Työkiireitä


Alan hiljalleen ymmärtää työpaikkani rytmiä: välillä on aivan kuollutta, ja sitten kun töitä on, niitä on niin paljon että kolmekaan Hehkua ei riittäisi. Nyt on ollut kiireitä - asiakkaat ovat jälleen kerran heränneet vähän liian myöhään siihen, että lokakuun kausiveroilmoitukset pitää lähettää ensi maanantaina.

Vielä on näkemättä se legendaarinen Alkuvuosi, kun tilinpäätöskiireet alkavat. Olen kuullut huhuja, että silloin jokaisella pitäisi olla ainakin viisi kättä ja seitsemän päätä, että kaikki tulisi hoidettua ajallaan.

Yritän pelotteluista huolimatta elää tätä päivää ja opetella sietämään nykyhetkeä: sille ei voi mitään, että työt kasaantuvat pöydälle. Ei auta panikoida ja tehdä hätäisesti (nolointa on se, jos muut joutuvat käyttämään omaa kallista aikaansa minun virheideni korjaamiseen). Kyllä se pino siitä pienenee paperi kerrallaan.

Ja parasta onkin elää nykyhetkessä, sillä enhän vielä tiedä jatketaanko sopimustani. Kaipa tässä jossain vaiheessa täytyy pomolta udella, että haluaako hän minut töihin myös tammikuussa. Ehkä kysyn asiaa viikon päästä pikkujouluissa, kun pomo on sopivassa nousuhumalassa.

Minua on ajoittain vaivannut sellainen tunne, ettei minua haluta sitouttaa tuohon firmaan. Totta kai pomolle sopii erinomaisesti se, että minut voi soittaa paikalle sitten kun lisäkäsiä tarvitaan. Itse olen huomannut, ettei tällainen "tarvittaessa töihin" -juttu ole oikein minun heiniäni. Haluan vakautta, ja sitä aion myös pyytää.

Kävin yhdessä työhaastattelussa viime kuussa. Se oli ensimmäisen vaiheen haastattelu enkä vielä tiedä pääsenkö toiseen vaiheeseen. En oikeastaan halua vaihtaa työpaikkaa, mutta epävarma tulevaisuus ajaa haistelemaan tuulia oman talon ulkopuolelta. Totta kai minua kiinnostaa kuulla mitä muilla on tarjottavana, ei siinä mitään menetä jos käy haastattelussa tekemässä tiedusteluja.

Toivon, että 1) saan jäädä nykyiseen työpaikkaani ja 2) saan neuvoteltua kaikin puolin mukavan jatkosopimuksen. Pianhan se nähdään kuinka tässä käy.

5.12.2011

Ensilumi


Ensilumi tuli, ihanaa! Tuli pikkuisen jouluisampi olo. Vaikka aikamoista jouluilua on tässä ollut ja tulee olemaankin. Joulukortit on lähetetty (ainakin melkein kaikki) ja joululahjat suurimmaksi osaksi annettu. Olen taas ollut niin ahkera, että varmana saisin pestin Korvatunturilta tonttuna jos vain paikkaa hakisin! (Näyttäisi muuten hiiskatin hyvältä CV:ssä se tonttuna olo.)

Parit pikkujoulut on juhlittu, muutamat on vielä tulossa. Firman, bändin, harrastusporukan ja mitä vielä. Ei tässä kuulkaa juuri muuta ennätä kuin kitata glögiä ja syödä piparia. No ennätin minä eilen tukan värjätä ja aion ennättää neuloa villapaidan kokoa bostoninterrieri. Ja tänään ehdin istua kaverin kanssa puolitoista tuntia lounaalla. (Eniten ennättää sitä mikä on kivointa.)

Niin, se ensilumi. Sen kunniaksi sai kaivaa talvikengät kaapista käyttöön. Parin talven ajan niitä on päivittäin käytetty, mutta eiköhän niillä tämäkin talvi vielä köpötellä. Toivottavasti.

Ja heti näytti hirveän paljon valoisammalta ja kirkkaammalta, kun oli edes hiukan valkeampi maa. Valoisuuteen toki vaikutti myös se, että taivas oli pilvetön eikä paksun pilvimassan peitossa niin kuin aiempina päivinä.

Toivon pilvetöntä säätä myös huomiselle, niin näkisin vihdoinkin sen ylilennon, jota olen jo pari itsenäisyyspäivää odottanut. Normaalisti juhlapäivän ohjelmaan kuuluu Tuntemattoman sotilaan katsominen, mutta tänä vuonna se täytyy jättää väliin, sillä juuri samaan aikaan on keskustassa paraati.

Puolustusvoimien valtakunnallinen paraati tulee tänne, ja tämä tyttö menee takuuvarmasti sitä katsomaan! 1100 jalkaparia ja 60 ajoneuvoa koettelee Hämeenkadun mukulakiveystä, onhan se nähtävä. (Panssarivaunuja!) Jos olisin teinimmällä tuulella, pistäisin tähän nyt jotain ihquu ja ziljoona huutomerkkiä innostustani ilmaisemaan.

Oikein hyvää itsenäisyyspäivää kaikille!

1.12.2011

Töllötettyä


Vaihtelu virkistää: tällä kertaa elokuvien joukossa on myös minisarja.

Paikkasin aukon sivistyksessäni ja katsoin Starship Troopersin. Visuaalisista efekteistään (mitä nämä nyt suomeksi olisivatkaan..) Oscar-ehdokkuuden saanut elokuva ei oikeastaan muuta ollutkaan kuin erikoistehostetta ja siloista pintaa. En ehkä ole ikinä nähnyt yhdessä elokuvassa näin paljoa kiiltokuvaihmisiä! No täytyihän sinne se yksi rosoinen sankarihahmo laittaa, mutta muuten kuvasto on täynnä jenkkihymyä. Vaikka kyllä se hymy vähän hyytyy siinä vaiheessa kun pitää taistella avaruuden pahisötököitä vastaan.

Olen ymmärtänyt että Starship Troopers on nerokasta yhteiskuntakritiikkiä. Kuten jo useasti on tullut todettua, minä olen liian tyhmä tajutakseni sellaisia asioita. Tai en nyt ehkä tyhmä, en vain jaksanut pohtia. Keskityin katsomaan avaruusötököitä, en analysoimaan syvempiä tasoja. (Kyllä menee minun kohdallani hukkaan semmoiset syvemmät tasot. Useimmiten.)

Hanna oli elokuva, jolta toivoin paljon. Ajatus Suomen karussa maastossa (ulkomaisten elokuvien perusteella Suomessa on aina talvi) kasvatetusta teini-ikäisestä tappokoneesta oli kiehtova. Ikävä kyllä elokuva oli jossain määrin ennalta-arvattava ja melko suuressa määrin epälooginen. Päänäyttelijä oli kyllä hyvä, ei ole hänen vikansa että hänen hahmonsa on kirjoitettu tekemään epäuskottavia asioita. Tämä olisi voinut olla monin verroin parempi elokuva.

Katsomamme minisarja Carlos oli oikeastaan melkoinen ajankohtaisohjelma. Carlos alias Shakaali tuotiin nimittäin taas tämän vuoden marraskuussa oikeuden eteen pommi-iskuistaan. Kuuluisa terroristi istuu elinkautista ja me katselemme hänen elämästään kertovaa minisarjaa. Aika jännä!

Tällaisissa tosipohjaisissa jutuissa on aina se ongelma, että ne ovat tietyllä tapaa dokumentaarisia: voidaan näyttää vain se mikä tiedetään todeksi. Tässä minisarjassa tosin oli otettu joitakin vapauksia, ja se teki tietysti ohjelmasta mielenkiintoisemman seurata. Mutta kovasti hypittiin paikasta toiseen ja tapahtumat vilistivät melkoisella vauhdilla ohi. Jos tuntisin terroristien ja lähi-idän historiaa paremmin, olisin saanut enemmän irti sarjasta.

Erityisesti on kiitettävä mahdottoman hienosta lavastuksesta ja puvustuksesta. Miten olikin 70-luku saatu niin 70-luvun näköiseksi! Koko maailma oli keltainen! Koska sarja kattaa noin 20 vuotta Carloksen elämästä ja maailma muuttuu siinä ajassa kovastikin, on tämä aiheuttanut melkoisia ponnistuksia puvustuspuolella.

Mutta paras on jälleen viimeisenä: australialainen Mary and Max hurmasi minut täysin. Tim Burton does Wallace and Gromit! No ei sentään. Mutta tässä oli sitä jotain. Ihana ja hirmuisen koskettava tarina yksinäisyydestä ja ystävyydestä. Elämä on julmaa, ja eniten naurattavat juuri ne kamalimmat jutut - ei tätä elämää muuten kestäisikään. Huumori kantaa.

Elokuvan värimaailma on erikoinen ja kaikki yksityiskohdat hyvin mietittyjä. Tämä on juuri sellainen elokuva jonka haluaisi katsoa heti uudestaan! Mutta ei voi, koska ensinäkemältä tässä on niin paljon sulateltavaa. Suosittelen lämpimästi kaikille, jotka haluavat kokea sen, että animaatio voi samaan aikaan särkeä sydämen ja tuntua hyvältä.

27.11.2011

Alarm! Aseisiin!


Meille on iskenyt vihannespunkki! Tuo pahamaineinen kotipuutarhureiden ja chilinkasvattajien verivihollinen! Tai ainakin uskon että se on juuri se (tosin chileissä sitä ei vielä näy).

Ensin havaitsin sen muratissani, ihanassa aarteessani, pienessä silmäterässäni. (Muratti on muuten hakusana, jonka perusteella blogiini useimmiten löydetään. Niin että tervetuloa vaan nyt katsomaan kasvini kuolinkamppailua.) Tarkka tutkiskelu osoitti, että neljä muutakin kasvia on saanut tartunnan. Iiiks!

Hyvät uutiset: makuuhuoneessa kaikki kasvit olivat toistaiseksi ok. Huonot uutiset: sekä keittiössä että olohuoneessa oli vammautuneita. Pikainen mäntysuopahoito (kylvetimme köynnöskasvit ja pyyhimme toiset) on tehty ja kasvit siirretty karanteeniin (niin hyvin kuin se näissä tiloissa nyt onnistuu). Kaksi viimeistä Provado-puikkoa on pistetty multiin, lisää täytyy ostaa pikimmiten.

Ihmettelen kyllä tätä invaasiota. Wikipedia (tuo kaikista luotettavin lähde ikinä) kertoo, että "vihannespunkit viihtyvät kuivassa ja lämpimässä kuten muutkin hämähäkkieläimet, joten helpoin torjuntakeino on nostaa ilmankosteutta. Vihannespunkkeja ei pitäisi ilmestyä, jos ilman suhteellinen ilmankosteus on yli 50 %."

Lämmintä meillä kyllä on ollut (nyt ei ole, kun talossa olevan remontin takia lämmöt on käytännössä poikki), mutta kuivaa ei. Kosteusmittarin lukema on nytkin n. 60, eikä se sen alhaisempi ole juuri ollutkaan. Ei täällä voi enää kosteutta nostaa, tai muuten saamme kaveriksi myös ylikivasti homeita, sieniä ja pölypunkkeja.

Mutta kasvit on suihkutettu ja ne ovat tehotarkkailussa. Taistelutta en niistä luovu, vaikka vihannespunkki onkin monen mielestä suora kuolemantuomio. Hyviä poppakonsteja ja vihannespunkintuhoamisvinkkejä saa jakaa. Älkää kertoko niistä tapauksista, joissa menetitte kaikki rakkaat kasvinne, vaan kertokaa rohkaisevia eloonjäämistarinoita!

24.11.2011

Hienkerääjä


Mikä siinä on, että toiset paidat tuntuvat hikistyvän helpommin kuin toiset? Kun normipäivän päätteeksi haistelee puseroiden kainaloita tarkistaakseen, että kehtaako paitaa pitää toisenkin päivän, niin tulos on aina sama: muut paidat voi laittaa päälle uudestaan, mutta ihana turkoosi fleecetakkini on aina muuttunut päivässä hajupommiksi.

Missä vika? Toimistotöissä hikoilun määrä on suunnilleen vakio (=vähäinen), joten työvaatteet joutuvat yleensä samaan rasituskokeeseen. Onko vika materiaalissa vai mallissa? Kerääntyykö tämä yksi pusero jotenkin erityisesti kainaloihin ja hautoo bakteereista oikein mehevän yllätyksen? Harmittaa.

21.11.2011

Pientä sivubisnestä


Tänä vuonna joulukortteja valmistui myös tilaustyönä. Kolmekymmentä korttia tein, ja olinkin erittäin tyytyväinen aikaansaannoksiini. Tilaajakin oli tyytyväinen - toivottavasti myös korttien ulkonäköön eikä pelkästään niiden alhaiseen hintaan... Olisi pitänyt pyytää vähän enemmän, mutta kun en ilennyt.

Pimeässä kuvaamisen ihanuus, voilà:


Tukeva valkoinen kartonki sai kaverikseen aaltoilevaksi tehtyä vaaleansinistä kopiopaperia (samaa pistin sitten sisäsivuiksi, tosin sileänä). Siihen tökkäsin sitten paksummilla tarroilla valkoisen paperin, johon tulostin lumihiutalekuvia. Ja hillitynhallitusti vain yksi bling per hiutale. Hyvät tuli!


Olenpas tehnyt viime aikoina poikkeuksellisen paljon kuvallisia postauksia. Onkohan sanottava loppunut kun pitää kuvia tunkea...? Ehkä ei sentään. Ehkä on ollut vain tavallista enemmän näytettävää!

19.11.2011

Kaikki hoituu!


Tarkan markan blogi pelasti päiväni paljastamalla keinon korjata mitä tahansa:

Nerokasta!

17.11.2011

Totuus vai tehtävä...?


Johanna antoi minulle tunnustuksen ja pisti mukaan haasteen. Ensin se tunnustus:


Ja sitten se haaste: minun pitää

1. Kiittää tunnustuksen antajaa. (Iso kiitos!)
2. Antaa tunnustus kahdeksalle bloggaajalle.
3. Ilmoittaa näille kahdeksalle tunnustuksesta.
4. Kertoa kahdeksan satunnaista asiaa itsestäni sekä vastata kysymyksiin.

Huh huh, on siinä tekemistä! Olen jo kertonut niin kovin (liian?) paljon itsestäni, mitähän tässä vielä olisi kerrottavana... no, keksitäänpäs jotain. Eli kahdeksan satunnaista asiaa minusta:

1. Vasemman käteni nimetön on selvästi pidempi kuin oikean käden nimetön tai kumpikaan etusormistani. Tutkimusten mukaan tämä viittaa siihen, että olen sikiönä killunut ympäristössä, jonka testosteronipitoisuus on ollut korkea suhteessa estrogeenin määrään. Minulla on siis tässä suhteessa miesmäiset kädet.

2. Muuten käteni eivät ole miesmäiset. Ne ovat niin pienikokoiset, että se herättää toisissa aina hämmästystä. Mutta kyllä minä näyttäisin typerältä, jos minulla olisi kovasti paljon suuremmat kädet.

3. Olen ihan älyttömän huono valehtelemaan. Minulla on kyllä pokkaa kertoa ihan päättömiä juttuja, mutta paljastan aina itse huijaukseni. Totuus ei lipsahda, vaan se on pakko kertoa, koska muuten omatunto ei anna rauhaa.

4. Olin ala-asteen alussa koulukiusaaja. Syrjin erästä tyttöä vain siksi, että muka vahvemmat oppilaat käskivät. Onneksi sitä kesti vain hetken, asia selvitettiin ja olimme tytön kanssa koulun loppuun asti läheisiä ystäviä. Vasta myöhemmin tiedostin, että syrjiminen ja joukosta pois sulkeminen on pahimman laatuista kiusaamista. Häpeän ja kadun syvästi tätä ehkä viikon kestänyttä episodia elämässäni.

5. Olen äärimmäisen pikkutarkka. Tästä on hyötyä käsitöissä ja kirjanpitäjän töissä. Joskus, kun joistakin asioista voisi selvitä vähemmälläkin nysväämisellä, siitä on haittaa. Askartelu voi joskus olla hankalaa, kun se puolen millin heitto pistää silmään niin kamalan pahasti.

6. Asettelen kirjat hyllyssä pituusjärjestykseen.

7. Olen notkea kuin rautakanki. Aina silloin tällöin koitan venytellä itseäni vetreämmäksi, mutta en taida olla riittävän motivoitunut saavuttaakseni oikeasti tuloksia. Tosin hierojanikin sanoi, että minä vain taidan olla sitä "kimmoisaa" tyyppiä, joka ei ikinä muutu notkeaksi vaikka mitä tekisi. Hän sen kuulemma jotenkin lihaksista huomaa, että toiset ovat rentoinakin kireämpiä ja joustamattomampia kuin toiset. Ikävä kyllä tämä ei tarkoita sellaista maagista kiinteyttä, joka poistaisi selluliitin reisistäni.

8. Yksin ollessani puhun paljon. Ääneen.

Ja sitten pitäisi vielä vastata kysymyksiin! Tai siis listata suosikkeja:

Suosikkiväri: tällä hetkellä vihreä
Suosikkieläin: kettu
Suosikkinumero: 17
Suosikki alkoholiton juoma: vesi
Facebook vs. Twitter: ei kumpikaan
Intohimoni: jugurttirusinat (yliannostuksen vaara on ilmeinen)
Saada vai antaa lahja: molempi parempi!
Suosikkikuvio: ympyrä
Suosikkiviikonpäivä: vapaapäivä
Suosikkikukka: kehäkukka

Noin! Normaalisti en näitä tunnustuksia jakele eteenpäin, mutta tänään tuntuu siltä että voisi muistaa joitakin bloggaajia ja blogeja. En kahdeksaa, vaan viittä:

1. SipuliPapuli ansaitsee tunnustuksen paitsi erinomaisen nimensä myös sisältönsä perusteella. Vaikka itse olenkin niin onneton uusien ruokien kokeilija, enkä varsinkaan pidä mausteisesta ja tulisesta ruoasta jota Korppisusi ja Grandpa Cthulhu rakastavat, on kasvissyöjäpariskunnan blogissa mukavaa vierailla.

2. Hannin lätinät saavat hyvälle tuulelle. Periaatteessa inhoan sanaa "elämänmakuinen", mutta tämä blogi on sellainen hyvässä mielessä. Hanni on monessa asiassa idolini, toivon että minä olen joskus isona yhtä rohkea ja reipas kuin hän.

3. Susikairan akka ja hänen viisi miestään ovat jo legenda. Oma elämä näyttää aika valjulta (onnellisen seesteiseltä) kun lukee suurperheen vilkkaasta (kaoottisesta) arjesta. Akka kirjoittaa hyvin ja on niin aito, ettei voi muuta kuin ihastua.

4. Evil Dressmaker on suhteellisen uusi tuttavuus, mutta jäin heti koukkuun. Olen aloittanut historiaintoilun keskiajalta, mutta tunnun hiljaa hivuttautuvan 1900-luvun alkupuolelle. Rhia on taitava ja selkeästi asialleen omistautunut, ja blogi on lukijaystävällinen (enkä nyt kehu vain siksi että satuin voittamaan blogiarvonnassa). Vintage on niin this season!

5. Viimeisenä vaan ei vähäisimpänä Anneli, joka ei halua tunnustuksia. Arvaan kyllä miksi ei: niitä tulvisi aivan valtavasti, naisparka ei muuta ehtisikään tehdä kuin esitellä palkintojaan. Ollaan siis ihan hipihiljaa vaan tästä, ja käydään kaikki kurkkimassa niitä mahtavia ja mielikuvituksekkaita töitä joita Anneli meille vaatimattomaan tyyliinsä esittelee. Blogi on niin täynnä hyvää mieltä että sitä tarttuu väkisin mukaan.

Kiitos kaikille kanssabloggaajille, teitä on ilo seurata!

16.11.2011

Zen haussa


Kansanedustaja Pentti Oinonen (pers*) on ilmoittanut jättävänsä linnan juhlat väliin, koska homojen tanssiminen loukkaa häntä henkilökohtaisesti. (Häntä siis loukkaa se, etteivät homot hae häntä tanssimaan...?)

Oinosen lausunnot loukkaavat minua. Ne saavat minut voimaan fyysisesti pahoin. Verenpaineeni nousee ja saan oinostuhoisia ajatuksia. Oli pakko käydä tekemässä aivan järjetön ripulikakka, että olo paranisi edes hiukan. Sisäinen paine helpotti, mutta paskan haju toi mieleen em. kansanedustajan ja uusi huonovointisuuden aalto iski.

Koska Suomessa on sananvapaus, ja medialla on oikeus julkistaa vapaiden ajattelijoiden vapaita sanoja, voitaisiinko Oinosen olemassaolo jotenkin kieltää? Uutissivusto Ampparit tarjoaa jo mahdollisuuden suodattaa uutisotsikoiden joukosta pois BB-uutiset ja "ohhoh, katso kuvat" -otsikot. Olisiko mahdollista saada maailmaan jonkinlainen aivopierusuodatin? Voinko hakea jostain korvauksia tästä henkisestä kivusta ja särystä, jota Oinosen sanat aiheuttavat? Voisiko Aamulehti lisätä etusivulleen jonkinlaisen hienovaraisen varoituksen siitä, että aikoo julkaista oinosmateriaalia?

No, on se toisaalta hyvä tietää edes se missä Oinonen ei aio olla ja esiintyä. Uskallan siis ehkä tänä vuonna katsoa lähetystä linnasta.

14.11.2011

11.11.11



Sano heti jos minä häiritsen,
hän sanoi astuessaan ovesta sisään,
niin minä lähden saman tien pois.

Sinä et ainoastaan häiritse,
minä vastasin,
sinä järkytät koko minun olemustani.
Tervetuloa.

-Eeva Kilpi-


Onnelliset kihlautuneet ottavat onnitteluja vastaan.


10.11.2011

Pitsiä


On se myönnettävä: pokkarini valoteho ei riitä millään näissä pimeissä sisäkuvissa. Ei auta edes jalustan käyttö. No, kuvaa tulee silti.

Näin lähestyvän talven kunniaksi olen hitaasti mutta varmasti puikotellut kevyen kesävaatteen. Novitan pitsikaitalehihatin oli kivan näköinen malli, ja tuleehan se kesä kuitenkin taas ensi vuonna.

Edestä (huomatkaa käsien luonteva/luonnollinen asento)...


...ja takaa (miten voi saada jalustankin kanssa näin epätarkan kuvan?).


Ohje: Novitan verkkosivut
Lanka: Novitan Tennessee 255 grammaa
Puikot: 3,5 mm ja 4 mm pyöröt

Pitsikaavion oppi nopeasti ulkoa eikä tämän kanssa muutenkaan ollut mitään hankaluuksia (en tosin pidä lainkaan neulesaumojen ompelusta mutta sujuihan tuo nyt jotenkuten). Silti olen jotenkin pettynyt; ei tämä olekaan ihan niin kiva kuin olin ajatellut. Kaulus tahtoo kääntyä ylöspäin, kuten yläkuvasta ehkä huomaa. Mutta ehkäpä tätä tulee sitten ensi kesänä käytettyä. Sitten, kun pitää arpoa että tarttisko hihaa vai ei.

6.11.2011

Viikon hyvä työ


En ole unohtanut tämän vuoden "älä osta mitään turhaa" -projektiani, vaikken ole siitä taas vähään aikaan mitään maininnutkaan. Tosin ei se aktiivisesti ole mielessä, sillä ostan oikeasti niin vähän tavaraa, että oston tarpeellisuutta ei juuri tule erikseen pohdittua.

Viime aikoina olen ruoan ja hygieniatarvikkeiden lisäksi ostanut lähinnä muutamia askartelujuttuja. Ne ovat tulleet joululahjuksiin, eli täysin tarpeettomia ne eivät ole olleet. Sitä paitsi ne eivät jää minulle, vaan matkaavat eteenpäin.

Yhden puisen leikkuulaudan ostin, ja se jää tänne asumaan. Lisäksi sain kaverilta kahdet housut ja puseron. Ai niin, ostinhan minä itselleni uuden taskukalenterin, se voidaan varmaan laskea kestohyödykkeeksi. Tavaramäärä on siis kasvanut viidellä.

Mutta poistojakin olen tehnyt! Peräti 13 vaatetta ja viisi kynttiläjuttua (esim. yksi rikkinäinen kynttilänjalka). Niin ja se puhelimeni, joka päätti hajota. Tavaramäärä on siis pienentynyt reippaasti. Tosin ei se missään oikein näy...

Puhelimeen liittyykin otsikossa mainittu viikon hyvä työ. Päätin laittaa hajonneen kännykkäni kierrätykseen, ja mies antoi kaksi rikkinäistä puhelintaan samaan lähetykseen. Emme uskoneet, että niistä romuista enää mitään hyvitystä saisi, mutta arvelimme että jos jotain tulee, niin ne rahat saa kierrätysfirma sitten lahjoittaa yhteistyökumppanilleen eli Syöpäsäätiölle. Jotain kelpaavia osia lähettämissämme puhelimissa täytyi olla, sillä lopulta kolmesta puhelimesta kertyi hyvitystä 8 euroa ja 46 senttiä.

Loistohomma! Me pääsimme näppärästi eroon turhista puhelimista, luurit menivät asialliseen kierrätykseen ja Syöpäsäätiö sai muutaman euron lahjoituksen.

Tavarasaldo 2011: -49

5.11.2011

Ha haa!


Enpä ole piirtänyt mitään pitkään aikaan, mutta nyt tuli palattua vanhaan puuhaan - tosin aivan uusilla menetelmillä! Mies osti jonkun kuvankäsittelyohjelman ja siinä sivussa hommasi sitten piirtolevynkin. Pakkohan sillä oli päästä leikkimään, vaikka ensikertalainen onkin tuollaisen kanssa ihan ulapalla.

Mutta niin vain syntyi kuitenkin jotain! Tässä se nyt on, ihan ensimmäinen piirrokseni tietokoneella ja piirtolevyllä:


Aika söötti, vaikka itse sanonkin! Toinen harjoitus toisella ohjelmalla meni jokseenkin paremmin ja pöllölle syntyi kaveriksi kala:


Hihii! Tuntuu ihan ihmeelliseltä, että on ihan itse tehnyt tietokoneella tuollaista jälkeä. Ihan oikeita kuvia.

3.11.2011

Optimistin kokeiluja


Laitoinpa ihan kokeeksi kuukausi sitten jalapeñon siemeniä multaan. Hiukan harmistuneena luin netistä ettei puolen vuoden (!) itämisaika ole chileille mitenkään poikkeuksellinen. Malttamattoman ei kuitenkaan tarvinnut odottaa kauaa: nämä perhanat itivätkin viikossa! (Ehkä siksi, että siemenet olivat hyvin tuoreita.)


Reippaasti ne hujahtivat tähän korkeuteen ja ovat siinä sitten pysyneet jo muutaman viikon. Alkuspurttia seurasi siis ilmeisesti kooma, joka luultavasti kestää koko talven - mikäli kasviparat ylipäätään säilyvät hengissä.

Olen kuullut, että chilit ovat hyvin herkkiä sekä tuhohyönteisille että kasvitaudeille, joten hiukan jännäksi tämä menee. Mutta onneksi on varastossa lisää siemeniä, pistetään sitten keväällä uusi satsi kasvamaan!

30.10.2011

Kuolevia lapsia ja muuta mukavaa


Peter Jackson ehti ennen Keski-Maan touhuilujaan ohjata mm. nukkeanimaation Meet the Feebles. Olen valtavan onnellinen siitä, että herra Jackson tuli järkiinsä ja teki myöhemmin eeppisiä fantasiaseikkailuja, sillä tämä nukeilla leikkiminen ei oikein sovi hänelle.

Meet the Feebles on lyhyesti sanottuna Muppet Show huumeissa. Siinä on jotain erikoisen häiritsevää, kun pörröiset nuket käyttävät ja diilaavat huumeita, kuvaavat pornoa, harrastavat rietasta seksiä, laulavat sodomiasta ja tuhoavat toisiaan konetuliaseilla. Veri lentää, päitä irtoilee ja liiskaantunut raato on kiva pieni välipala. There's no business like show business!

Voin suositella niille, jotka haluavat nähdä jotain hämmentävää. Ei lapsille.

Captain America: The First Avenger sopii niille, jotka haluavat laittaa aivonsa kahdeksi tunniksi narikkaan. Oikeasti, on parempi katsoa tämä ilman aivoja. Tämä elokuva on ennalta-arvattavuuden huipentuma: välillä oikeasti tiedät etukäteen mitä hahmot seuraavaksi sanovat. Sanasta sanaan.

Mutta tarina on silti aika ihana. Maasta se pienikin ponnistaa - vaikka sitten tieteen avulla. Ranskalaisessa elokuvassa tämä "sisäinen kauneus on tärkeintä" -teema olisi toteutettu hieman paremmin (niin että sen olisi voinut uskoa), mutta amerikkalaisessa elokuvassa... no, sisäinen kauneus on tietysti tärkeintä, mutta tehdään sinusta nyt ulkoisestikin täydellinen koska sankarin täytyy olla sellainen.

Ja Kapteeni Amerikka on Sankari. Niin puhtoinen ja niin... amerikkalainen. Onneksi räjähtelyä ja pullistelua on silti riittävästi, niin ettei pääse testosteronitasot missään vaiheessa liian alhaisiksi. Suosittelen niille, joilla ei ole parempaa tekemistä. Tai kaltaisilleni ihmisille, jotka voivat ihan oikeasti viihtyä Hollywoodin tusinatavaran parissa.

Grave of the Fireflies on kiistatta tämän setin paras elokuva. Se lyö laudalta helposti monet muutkin leffat.

On mielestäni jollain tapaa järkyttävää, etten itkenyt lainkaan. En kertaakaan. Itken kyllä aina kun Mufasa kuolee tai kun Mulan palaa kotiin ja tuo isälleen Shan-Yun miekan. Minussa täytyy olla jotain todella pahasti vialla, kun kaksi nälkäkuoleman partaalla kituvaa orpolasta ei avaa itkuhanoja. Ehkä minulla oli jokin hetkellinen mielenhäiriö, sillä elokuvan vika se ei ollut.

Grave of the Fireflies kertoo sodan uhreista - ei niistä jotka taistelevat rintamalla vaan niistä jotka taistelevat elämästään kotipuolessa. Rankka, koskettava ja todenmukainen kuvaus on saanut ylistäviä arvioita joka puolelta, eikä suotta. Juuri tällaisia pitäisi elokuvien olla. Ei elokuvan tarvitse naurattaa, itkettää tai pelkästään viihdyttää, sen kuuluu tuntua jossain.

Suosittelen lämpimästi kaikille aikuisille. Ja kannattaa ottaa ihan varmuuden vuoksi ne nessut siihen viereen.

28.10.2011

Miehet ja naiset (taas)


Varoitus: tämä bloggaus sisältää rankkoja yleistyksiä, jotka voivat olla liikaa herkimmille feministeille/sovinisteille/tasa-arvoaktiiveille. Jos halutaan viitata johonkin nimenomaiseen yksilöön ja persoonaan, se mainitaan tekstissä erikseen. Lukija jatkakoon omalla vastuullaan.

-

Luin tässä taannoin (en sitten millään muista missä) lehdestä (en muista sitäkään mistä) tutkimuksesta, jossa selvitettiin kuinka miehet ja naiset selviävät eri tavalla työttömyydestä.

Naiset selviävät omasta työttömyydestään keskimäärin paremmin kuin miehet. Tätä perusteltiin sillä, että naisen elämä keskittyy perheen ja kodin ympärille ja hänen on siis helppoa löytää mielekästä tekemistä vaikkei olisikaan töissä. Mies taas yleensä on uraohjautuvampi, ja kokee ilman työtä joutuvansa eräänlaiseen tyhjiöön.

Työtön nainen alkaa harrastaa ja puuhastelee aktiivisesti, työtön mies makaa toimettomana, ahdistuu ja masentuu. Ihmiselle on tärkeää tuntea itsensä hyödykkääksi. Nainen, jolla on enemmän työn ulkopuolisia rooleja kuin miehellä, ei koe työttömyyttä samanlaiseksi maailmanlopuksi kuin mies.

Omalla kohdallani (huomatkaa nyt tämä yksilöinti) tunnen tämän tietyllä tapaa todeksi. Minulla ei ole minkäänlaisia vaikeuksia täyttää osa-aikaisen työn jättämiä vapaahetkiä mielekkäällä tekemisellä. Ei minulla ollut vaikeuksia työttömänäkään: sairausloma ja työttömyysaikani ovat olleet varmasti kokonaisuudessaan aktiivisinta aikaa elämässäni.

Mies (yksilö!) on hiukan toista maata. En voi olla sataprosenttisen varma, mutta vahva veikkaukseni on, että hänellä leviäisi pää herkemmin kuin minulla jos työttömäksi joutuisi. Hänellä tuntuu olevan omaa tarvettani vahvempi halu tehdä töitä - siis olla hyödyksi kodin ulkopuolella. Minä olen kotikeskeisempi ja jos haluaisimme lapsia, olisi kotiäitiys minulle selkeä uravalinta.

Lehdestä lukemani tutkimuksen ja oman kokemukseni perusteella voisin todeta, ettemme ihmisrotuna ole tulleet kovinkaan kauaksi luolamieselämästä tai 1950-luvusta(kaan). Mielestäni on oikeastaan aika merkillistä miten nopeasti kulttuurimme, maailmankatsomuksemme, tieteemme ja taitomme ovat muuttuneet, kun olentoina olemme kuitenkin aika hitaita kehittymään. Evoluutio on hidas prosessi.

Minä uskon, että minussa (erittäin suuresti ja subjektiivisesti yksilö) on jonkinlainen muinainen emäntägeeni. Ei se ole miksikään muuttunut siitä, että naiset saavat nykyään käyttää housuja ja äänestää. Eikä se tule muuttumaan siitä, että jonain päivänä toivottavasti maailman kaikissa kirkoissa hyväksytään homoavioliitot ja jokainen saa olla sitä mitä haluaa. Minun perimäni ohjaa minut kotikeskeiseksi, enkä pistä vastaan.

Perjantai on meillä siivouspäivä. Jos minulla sattuu olemaan se vapaana (niin kuin tänään oli), on mielestäni varsin luontevaa ja luonnollista että teen viikkosiivouksen itsekseni kun mies on koko päivän töissä. Ehkä se on se emäntägeeni, ehkä se on vain sitä että haluan olla ihmisenä kiva ja reilu.

Se ei ole sitä, että olisin joku piika tai kykkisin nyrkin ja hellan välissä. Se ei ole paluuta 50-luvulle. Se ei ole sitä, etteikö miestä saisi siivoamaan. Minusta vain tuntuu siltä, että minun pitää kantaa korteni kekoon - olla siis hyödyksi. Minulla ei ole nyt varaa osallistua sentilläkään sähkölaskun maksamiseen, mutta voin pitää huolen siitä ettei miehen tarvitse töistä palattuaan tarttua mopin varteen.

Meillä ei ole miesten ja naisten töitä. Meillä on kotitöitä, jotka pitää hoitaa. Ja minusta on sekä reilua että maailman luonnollisinta, että minä hoidan niitä silloin kun minulla ei ole palkkatöitä. Tietenkin täytän vapaapäiväni myös muilla "perheasioilla" eli ystävien tapaamisella, siivous oli nyt vain helppo esimerkki kotikeskeisyydestä. Käytän vapaa-aikani tehokkaasti kodin ja "perheen" hoitamiseen, kun mies taas käyttää omansa herkemmin itseensä.

Oli jotenkin ihanaa lukea lehdestä ihan modernista tutkimuksesta, joka paljasti että yleensä ottaen naiset ovat samanlaisia kuin minä. Vaikka maailma on muuttunut kovasti, olemme yllättävän samanlaisia kuin naiset kautta aikojen.

27.10.2011

Rinsessa


Alkaa olla taas se aika vuodesta, kun valokuvaaminen hankaloituu huomattavasti. Tai onhan tuolla miehellä valovoimaista linssiä, jalustaa ja jotain heijastintakin, mutta kun minä nyt väkisin haluan näpsiä kuvia kelmeässä valossa pokkarillani. Koittakaa kestää.

Viikonloppuna on erään pikkuneidin 1-vuotissynttärikahveet, ja prinsessalle (tai oikeastaan hänen vanhemmilleen) viedään tällainen kortti:


Tuon kruunukuvan teksteineen olen leikannut joskus muinoin talteen jostain Tiimarin mainoslehdestä, tulihan sillekin viimein käyttöä. Lisäsin siihen pienen timangin kruununjalokiveksi. Keksin viimein käyttöä myös noille ärtsyn värisille ääriviivatarroille. On tuntunut siltä ettei niistä ole kuin silmäsäryksi, mutta tuossahan ne ovat ihan mukavan näköiset.

26.10.2011

Hyvät ja huonot


Aloitetaan niistä huonoista.

Juuri kun ehdin olla jo aivan kypsä rägädaudiini (joka ei vieläkään ole täysin parantunut), alkoi kurjasti tuntua virtsatietulehduksen oireita. Sen verran hämärä oli pikatestin tulos, että viikon antibioottikuurihan sieltä tuli. Ehdin sen jo aloittaa ennen kuin selvisi että viljelytulos oli sittenkin negatiivinen.

Aloitettu antibioottikuuri on kuitenkin syytä syödä loppuun. Lääkkeiden syöminen varmuuden vuoksi ja luultavasti turhaan ei ole lempipuuhaani. Toisekseen se jätti edelleen arvoitukseksi sen miksi tuntuu kurjalta. Viikon päästä on sitten aika gynelle, joka saa arvioida tilanteen uudestaan jos olo ei ole parantunut.

Labran neito kysyi ystävällisesti että voisiko kyseessä olla sukupuolitauti. Sanoin sen olevan äääääääärimmäisen epätodennäköistä. Pomon kanssa kierosti vitsailtiin, että melko pitkä itämisaika näillä miehen Thaimaan tuliaisilla... Huono huumori sikseen: ei ole kivaa, kun on molemmat päät vähän epäkunnossa. Alkaa pinna kiristyä.

Lisäksi puhelimeni hajosi. Sisko soitteli eikä voinut kuin huudella haloota kun ei kuullut mitä minä sanoin. Ensin luultiin että siskon puhelin prakaa, mutta parin testisoiton jälkeen selvisi että vika on täällä päässä (sekä ylä- että ala-, heko heko). Muuten tuntuu toimivan ihan mainiosti, mutta kukaan ei kuule puhettani. Ei niin että minulla mitään kovin kivaa sanottavaa olisi siinä vaiheessa ollutkaan.

Minulla on kyllä kaksi toimivaa varapuhelinta, mutta niissä ei ole kalenteria tai edes kunnon muistutustoimintoa, jota ilman en oikein enää osaa ollakaan. Piti siis vaihtaa miehen kakkospuhelimeen. Se on sellainen Nokian yrityssarjalainen, aivan kamala peli. Ihan liian tekninen ja hankala (ei ole vaikeaa huomata mistä Nokian alamäki alkoi). Ärsytti.

Kaiken kukkuraksi kaiken tämän piti tietysti tapahtua juuri silloin, kun töitä on ollut vähemmän kuin olin toivonut ja tuleva tili on laihanpuoleinen. Ei todellakaan ole nyt varaa ravata lääkäreiden tykönä ja ostella lääkkeitä tai uusia puhelimia. Olo on ollut köyhä ja kipeä. Bad mojo vaanii.

Mutta onhan sitä ollut hyvääkin.

Lauantaina pidettiin tyttöjen kanssa joulukorttiaskarteluhetki. Oli oikein kivaa ja oltiin hirveän tuottoisia. Ideoita pursusi ja niitä jaettiin. Joukossa on voimaa! Saalista voi tietysti esitellä vasta vähän myöhemmin, ettei paljasta kaikkia yllätyksiä.

Olin pari päivää töissä entisessä harjoittelupaikassani ja se oli mukavaa. Oli hauskaa nähdä miten paljon uutta on oppinut harjoitteluajan jälkeen. Lisäksi pomoni laski palkkani hiukan väärin - minun edukseni. Huomasi kyllä virheensä mutta sanoi ettei jaksa korjata sitä kun on niin pienestä kiinni.

Olen alkukankeuden jälkeen saanut uuden puhelimen paremmin näköisekseni. Nyt minulla on siinä söötti Totoron kuva taustana ja Terminatorin tunnari soittoäänenä. Nyt se on paljon parempi. Ja ehkä se käyttäminenkin alkaa parin päivän näpräilyn jälkeen tuntua helpommalta.

Ja tänään on viimeinen antibioottipäivä. Ja ehkä jossain vaiheessa räkää tuottavat solut vain kertakaikkiaan kuolevat väsymykseen ja loppuu tämä honotus.

Kyllä tämä tästä.

25.10.2011

Linja-autossa on tunnelmaa


Mikä siinä on, että joidenkin pitää paikkaribussissa jäädä juuri siihen keskiovien tietämille seisoskelemaan, vaikka vapaita istumapaikkojakin olisi? Ymmärrän sen, jos on jotain isoa roudattavaa tai matkustaa vain pari pysäkinväliä, mutta kun jotkut ovat siinä bussin valtimon tukkeena pitkiäkin matkoja. Eivätkä älyä tai välitä siitä, että kaikkien muiden kulku vaikeutuu huomattavasti: aina joudutaan oikein erikseen järjestelemään koko sakkia että joku pääsee bussissa peremmälle tai bussista pois. Ihan vieressä olisi vapaa penkki, miksei voi istua sille?!?

(Sitten ymmärrän ettei istu, jos siinä viereisellä penkillä istuu se lihava ja haiseva setä, jolla on jonkunlainen kestovitutus päällä. Sen viereen minäkään en istu, vaikka olisi viimeinen vapaa paikka maailmassa.)

22.10.2011

Kuin viimeistä päivää


Odottelimme eilen miehen kanssa maailmanloppua säkkituoliin käpertyneinä. Kun sitä ei sitten (ihme kyllä!) tullutkaan, otimme glögiä ja menimme saunaan. En voi sanoa kauheasti yllättyneeni siitä, että maailma tuntuu olevan paikallaan tänäänkin.

En ole myöskään yllättynyt siitä, että tätä maailmanlopun profeettaa ei (taaskaan) tavoiteta, vaan hän pakoilee julkisuutta. Niin minäkin tekisin, jos olisin 1) niin typerä että ennustelisin maailmanloppua julkisesti vaikka aikaisemmatkaan ennustukseni eivät olisi toteutuneet ja 2) sen verran tolkuissani että älyäisin hävetä temppuiluani. Tosin sillä ukolla on varmaan varaa piileskellä, kun jotkut ovat lahjoittaneet kaikki rahansa kirkolle maailmanlopun kunniaksi...

Mistä päästäänkin oikeasti aiheeseen. Jos aivan todella uskoisin, että maailmanloppu tulisi ylihuomenna, en todellakaan yrittäisi ostaa taivaspaikkaa lahjoittamalla rahojani kirkolle vaan tuhlaisin ne itseni ja läheisteni hemmotteluun.

Iltalehden sivuilla taisi olla maailmanloppu-uutisen vierellä kysely aiheella "elätkö niin kuin viimeistä päivää". Minusta se on tietyllä tapaa aiheellinen kysymys myös silloin, kun tuho tai taivaaseentempautuminen ei ole akuutti uhka. Minä olen sitä mieltä, että tietyssä mielessä ihmisen on hyvä elää niin kuin jokainen päivä olisi viimeinen.

On tietysti järkevää, aiheellista ja suositeltavaa ajatella tulevaisuuttakin. On ihan hyvä suunnitella asioita pitkällä tähtäimellä ja varautua siihen, että täällä voi hyvinkin joutua kitkuttelemaan satakunta vuotta. Mutta siinä sivussa on hyvä muistaa William Wallacen viisaat sanat: "Every man dies. Not every man really lives."

Saattohoitaja Bronnie Ware esittelee verkkosivuillaan viisi yleisintä asiaa, joita ihmiset kuolinvuoteellaan katuvat. Ne ovat seuraavat:

1. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta elää omaa elämääni, eikä elämää, jota minulta odotettiin.
2. Toivon, etten olisi tehnyt niin paljon töitä.
3. Toivon, että minulla olisi ollut rohkeutta osoittaa tunteeni.
4. Toivon, että olisin pysynyt yhteydessä ystäviini.
5. Toivon, että olisin antanut itseni olla onnellisempi.

Sen olen kuullut aikaisemminkin, että harva katuu sitä mitä on tehnyt, vaan enemmänkin kadutaan tekemättä jättämisiä. Kun lähtö vääjäämättä lähestyy ja kuolema kolkuttelee ovella, kadutaan sitä että ei eletty. Jos minä kuolen niin, että ehdin sen tajuta, toivon todella etten joudu katumaan yllämainittuja asioita.

Elämä on sellaista, ettei voi aina elää nytkun-elämää, vaan välillä on tehtävä sitkun-suunnitelmia. Mutta yleisesti ottaen voisi mielestäni ottaa sen asenteen, että jokainen päivä voi hyvinkin olla viimeinen. Omalla kohdallani toteutan tätä noudattaen vanhaa sanontaa "älä anna auringon laskea vihasi ylle". Mitään ei saa olla hampaankolossa, kun menen nukkumaan (tai muuten uni ei tule). Jos asia on mahdollista selvittää, se on selvitettävä. Lisään muistilistaani seuraavat asiat:

1. Unelmoi rohkeasti ja toteuta unelmasi.
2. Tee työtä elääksesi, älä elä tehdäksesi töitä.
3. Osoita tunteesi rehellisesti.
4. Pidä kiinni todellisista ystävistäsi.
5. Naura paljon, leiki, hassuttele ja ole onnellinen.

Noin. Näillä kun mennään niin olen valmis maailmanloppuun, tuli se milloin hyvänsä.

20.10.2011

Elokuvaa


Mies tunnetaan eräissä piireissä lempinimellä leffakeiju. Minusta se on kuvaava nimitys: keijut ovat käsittääkseni idearikkaita, hiukan ilkikurisia ja erikoisella huumorintajulla varustettuja olentoja, joista ei koskaan tiedä mitä ne keksivät seuraavaksi - ja elokuvien suhteen mies on aivan samanlainen. Jostain se aina taikoo esiin elokuvia, joita en ole edes osannut kaivata mutta joiden parissa kummastun, hämmästyn ja viihdyn. Palataan niihin myöhemmin, mutta ensin jotain ihan tavallista.

Love and Other Drugs on taas sellainen romanttinen komedia, jossa se komedia on minusta kovin vähäisessä roolissa. Elokuvan "komedia" on sitä, että tehdään kännissä typeryyksiä, mätkitään toista laukulla päähän, joudutaan noloihin tilanteisiin ja puhutaan äänekkäästi rumia sanoja. Minusta tämä elokuva on draama, jossa on romantiikkaa.

Anteeksi että spoilaan, mutta te olette nähneet sen ennenkin: rellestävä poika ihastuu taiteelliseen tyttöön, tyttö ei halua vaikeuksiensa takia sitoutua, poika taistelee saadakseen tytön, ja kun tyttö vihdoin lämpenee tulee pojalle pakokauhu, sitten porataan ja erotaan ja kärvistellään kunnes kasvetaan ihmisinä ja huomataan että oikeastaan tykätäänkin siitä toisesta kovasti kaikesta huolimatta. Happy happy joy joy. Paitsi että ei.

Love and Other Drugs on vakava elokuva. Parantumattomasti sairaan nuoren naisen elämä ei ole helppoa, eikä sen katsomista juurikaan kevennä satunnaiset seksikohtaukset tai erektiovitsit. Anne Hathaway tekee hyvää työtä, hänen takiaan elokuvan voi katsoa. Muuten tämä oli kertakäyttökamaa.

Ja sitten niihin leffakeijun ylläreihin! Kotimme toimi jälleen kerran absurdiuden näyttämönä, kun sekalainen sakki kokoontui katsomaan itäblokin ihmeitä.

Puolalainen Sexmission oli suhteellisen hämärä elokuva. Tieteellinen koe menee hiukan pieleen, ja kolmen vuoden syvä uni vaihtuu viideksikymmeneksi. Maailma on muuttunut siinä ajassa paljon, ja siinä onkin sitten ihmettelemistä kahdella menneisyyden miehellä. Enempää en ehkä halua elokuvan juonesta kertoa, sillä se on parasta nähdä itse.

Hillitön kasarifiilis naurattaa. 80-luvulla tehtiin varsin uskottaviakin sci-fi-kuvauksia (esim. Terminator, Blade Runner ja Mad Max), joissa tulevaisuuden maailma oli synkkä ja tiede vaarallista. Sexmission menee reilusti enemmän huumoripuolelle samaan tapaan kuin vaikkapa Back to the Future tai Time Bandits. Tai ei nyt samaan tapaan, mutta sinne päin. Tätä katsoessa tulee monia kertoja sellainen hyvänlaatuinen WTF-olo.

Useita asteita absurdimpi oli neuvostoliittolainen Kin-Dza-Dza. Tämän katsomisen seurauksena minun on luultavasti tästä lähin tervehdittävä tiettyjä ihmisiä taputtamalla poskiani, kyykistymällä ja huudahtamalla "ku".

Elokuvan ilme on minimalistinen ja tietyllä tapaa kaurismäkeläinen. Voi olla hankalaa syttyä näin käsittämättömälle elokuvalle, mutta eilisessä leffaporukassa tämä nousi suureen suosioon. Minua sivistyneemmät katsojat löysivät elokuvasta hienoja viittauksia kapitalismin ja sosialismin maailmaamuokkaaviin koukeroihin. He osasivat nauraa poliittisille vitseille, jotka menivät minulta ihan ohi.

Mutta minä osasin nauttia siitä, etten kertaakaan voinut mitenkään arvata mitä elokuvassa tulisi seuraavaksi tapahtumaan. Erikoistehosteita ei tarvita, kun kaikki on epänormaalin oloista. Minua viehätti erityisesti se tyyneys, jolla päähenkilöt suhtautuivat erikoisiin tilanteisiin. Se sama ilmiö minua kiehtoo brittiläisessä huumorissa: hassuja asioita tehdään ihan vakavalla naamalla.

Kin-Dza-Dza syntyy, kun yhdistetään Mad Maxin hahmot Neuvostoliiton romuihin ja pistetään Aki Kaurismäki ja Monty Pythonin tyypit leikkimään niillä jättimäiselle hiekkalaatikolle. Tulos on legendaarinen.

18.10.2011

+10 senttiä


Olen vuosikausia tapellut sen kanssa, että painoni ei nouse. Ne, jotka tuntevat minut pidemmältä ajalta, tietävät että olen aina ollut hentoinen. Kun sairastuin, kuihduin ihan olemattomaksi ja kiloja on ollut vaikea saada takaisin. Siinä meni se kymmenen vuotta. Sitä ehti tottua siihen, että teki mitä hyvänsä, niin paino ei vain nouse.

Useat naiset tietävät omasta kokemuksesta, että hormonaalinen ehkäisy tuo yllättäen mukanaan lisäkiloja. No minulla se ei ole tehonnut (tosin olen kokeillut vain pillereitä, laastaria ja rengasta). Sanotaan, että parisuhteen vakiintuessa nainen helposti lihoo. Jonkin aikaa seurustelleena tiedän että vaikka seurustelun myötä elämääni tulee lisäkiloja miehen muodossa, niin minuun niitä ei siunaannu. Liikuntaharrastuksen lopettaminen lihottaa varmasti - mutta minä en ole koskaan liikuntaa aloittanutkaan.

Varmana kilonkerääjänä on pidetty sitäkin, että asuu paikassa josta joutuu useimmiten ottamaan bussin liikkuakseen jonnekin. Keskusta-asujana kyllä kävelin varmasti enemmän kuin nyt, mutta olen asunut aikaisemmin tuossa kadun toisella puolella (eli bussinkäyttäjänä) vuoden verran enkä silloinkaan lihonut. En vaikka seurustelin. No sitten on vielä lääkitykset: olin aika toiveikas kun neurologi määräsi vuonna 2006 migreeniin lääkettä jonka mahdollisena sivuvaikutuksena mainittiin painonnousu. Turha toivo, ei mitään vaikutusta painoon. Ei vaikka seurustelin ja käytin hormonaalista ehkäisyä.

Mutta haa! Koska taidan olla jokseenkin hankala tapaus, ei ainutkaan keino yksin eikä edes kaksin saa painoani nousemaan, vaan tarvitaan kaikki yhdessä! Nyt seurustelen, käytän hormonaalista ehkäisyä, liikun osan työmatkasta bussilla ja syön samaa lääkettä kuin vuonna 2006 - ja nyt se paino sitten nousee.

Jippii tai sitten ei. Kun vuosikaudet pysyy tismalleen samassa painossa, niin parissa kuukaudessa tulleet pari kiloa tuntuvat aivan järkyttävältä määrältä. Ja kun se kaikki on kerääntynyt vyötärölle. Olen aina ollut ylpeä vyötäröstäni ja lantioni kaaresta, ja juuri se paras osa minusta on nyt auttamatta häviämässä: vyötärölleni on jostain tullut noin 10 senttiä lisää. Oikeasti.

Tunnen oloni muodottomaksi pötkyläksi. Inhaa, kun tuntee istuessaan vatsamakkaroita ihan eri tavalla kuin ennen. Koska rinnanympärys ei ole kasvanut, tuntuu vatsa pullistuvan jotenkin valtavasti. Ahdistaa henkisesti kun housut ahdistavat fyysisesti. Koko ajan on jotenkin turpea, pöhöttynyt ja lihova olo. Palloutuminen ja sen todelliseksi muuttunut uhka pelottaa ja etoo.

Oikeasti tilanne ei ole niin dramaattinen kuin miltä minusta - kroonisesti laihasta ihmisestä - tuntuu. Painoindeksini on ensimmäistä kertaa elämässäni juuri ja juuri normaalin puolella. En ole joutunut uusimaan vaatekaappiani; kaikki vanhat vaatteeni istuvat aivan hyvin, itse asiassa täytän ne vain vähän paremmin kuin ennen. Mies ei ole ruvennut oksentelemaan nähdessään minut alastomana (reaktio on edelleen se aina yhtä ihanan innostunut "tissit!"). Ja totuus on että massaa on tullut käsivarsiinkin eikä ainoastaan vyötärölle.

Ulkopuolisen silmin olen uskoakseni terveen ja hyvinvoivan näköinen. Olen edelleen pienikokoinen ja useimpien mielestä varmasti hoikkakin, mutta muuten normaali ja sopusuhtainen.

Mutta oma nahka kiristää. On sellainen KAUHU, että lihon eksponentiaalisesti. En ole tottunut siihen, että painoni nousee ihan itsestään. Tämä on ihan uutta minulle. Tähän pitää kai oikein erikseen nyt totutella.

15.10.2011

Rägää


Niin se vain iski tämä kuolevaisten tauti minuunkin. Ensimmäisen syysflunssan mies piti ahneesti itsellään, mutta tästä toisesta riitti sitten minullekin.

Olen kyllä jo päässyt voiton puolelle. Tämä on se vaihe kun kuulostan kamalalta, mutta olo ei ole ollenkaan niin hirveä kuin taudin alkuvaiheessa. Silloin kurkkuun sattuu, pää tuntuu painavan miljoona kiloa, nukkua ei voi mutta mitään muutakaan ei jaksa, eikä mikään oikein auta. Kurkkupastilliövereillä saa aikaan vain kahta kauheamman olon.

Nyt onkin jo helpompaa, vaikka kuulostan Kimi Räikkösen ja Nylon Beatin risteytykseltä. Nenä on niistämisestä ruvella sekä sisä- että ulkopuolelta ja yskä alkaa kuulostaa siltä että olisin vedellyt pastillien sijaan kaksin käsin röökiä. Tämä on sitä sellaista yskää, joka elokuvissa tietää aina joko päähenkilön kuolemaa tai vähintään puoli kylää kaatavaa tappavaa tartuntaa.

Ilmeisesti kuitenkin vaikutan ihan hyvävointiselta (en ymmärrä kuinka se on mahdollista), koskapa ehdin olla puolitoista päivää töissä ennen kuin työkaverini kysyi että "onko sinulla flunssa". No, onhan minulla.

Pahimman taudin (ja minulle harvinaisen pienen lämpöilyn) aikaan ei tarvinnut töistä kieltäytyä, kun niitä ei tarjottu. Torstain ja perjantain jaksoinkin sitten jo töissä töristellä. Ja juuri eilen piti sitten olla asiakkaaseen puhelinyhteydessä. Se varmaan luulee, että hänen asioitaan hoitaa nyt joko joku vanha viskimonsteri tai sitten ihan vaan tavallinen monsteri.

Tänään olisi tuparit, mutta ne on kai nyt syytä jättää väliin. Mies saa edustaa ja viedä terveiset.

10.10.2011

Kyklooppi onnittelee


Ihan kaikkia tämän vuoden aikana valmistuneita onnittelukortteja en ole tänne kuvannut, mutta paikkailen tilannetta esittelemällä uusimmat tuotokset:


Jos tuntuu siltä, että värimaailma on jotenkin tutun oloinen, niin sehän johtuu vain siitä että olen käyttänyt vanhoja varastoja, joista on syntynyt kortteja aiemminkin.

Minusta on suoraan sanottuna kivaa pikkuisen haastaa itseäni keksimään aina vain uusia juttuja noista vanhoista papereista. Mitään uutta ei näitäkään kortteja varten tarvinnut ostaa. Sama ruskea tapetti taipuu sekä perhosiksi että pikkupalloiksi. Sama harmahtava paperi muuttaa täysin muotoaan, kun ylemmissä korteissa sille on tulostettu vanhaa tekstiä ja alemmissa se on pistetty sellaisen aaltopahvimankelin läpi.

Tuo silmäpuoli ukkeli oli jossain ilmaisjakelulehdessä, ja olen sen kortteja varten kopioinut. Yritin kerrankin pyristellä irti minimalismista ja symmetrisyydestä, joita niin mielelläni harrastan. Siksi lisäsin nuo pikkupallerot ukkelin taakse. Ne on leikattu tapetista rei'ittimellä ja sitten niihin on maalattu valkoisella akryylimaalilla pieni piste (melkein) keskelle.

Jotenkin nämä näyttävät tässä kuvassa nyt todella laimeilta ja latteilta, mutta kyllä ne ihan kivan näköisiä oikeasti ovat. Vaikka itse sanonkin.

9.10.2011

Ooks mun kaveri jos saat kympin?


Tässä jokin aika sitten tuli televisiosta kotimainen dokumenttiohjelma, jossa kolme ihmistä leikki viikon ajan köyhää. Yksi kokelaista leikki toimeentulotuella elävää, toinen osa-aikaista kaupan kassaa ja kolmas muistaakseni opiskelijaa. Voi olla että muistan roolit osin väärin, mutta ajatus oli kuitenkin se, että ihan hyvin toimeen tulevat ihmiset saivat käteensä sen, mitä huonompiosaisella on ja sillä oli sitten pärjättävä viikko.

Oli kyllä vitsikkäin ja samalla pelottavin ohjelma pitkään aikaan! Pelottavaa lähinnä siksi, että ihan tavallisen oloiset ihmiset voivat olla todella vieraantuneita siitä mitä on olla köyhä. Ja vitsikästä siksi, että nämä tekoköyhät laukoivat kerrassaan huvittavia lausahduksia (niiden muutamien hyvien pointtien lisäksi, joita onneksi oivalsivat).

Koska olen elänyt pitkiäkin pätkiä opiskelijana, sairauslomalla, työttömänä, huonopalkkaisena ja toimeentulotuella, tiedän mitä kitkuttaminen on. Nyt olen sentään osa-aikaisessa työssä, mutta töitä on ollut vähemmän kuin olisin toivonut (tälläkään viikolla en ollut ainuttakaan päivää töissä ja se tuntuu aika julmasti kukkarossa). Jään juuri ja juuri plussan puolelle vain siksi, että 1) osaan venyttää senttiä ja 2) asumiskustannukseni ovat hyvin pienet. (Älkääkä luulko että tässä pelkästään miehen siivellä eläisin, kyllä minä kannan korteni kekoon.)

Ohjelmasta olisi paljonkin keskusteltavaa ja kerrottavaa, mutta haluan nostaa siitä erityisesti esiin sen, mikä huolestutti suuresti kaikkia kolmea kokelasta: ystävyyssuhteiden ylläpito. He kaikki kokivat, että köyhyys vaikeuttaa dramaattisesti yhteydenpitoa ystäviin ja väistämättä syrjäyttää piireistä. He arvelivat, että köyhä on hyvinkin pian täysin yksin. Tästä olen vahvasti eri mieltä!

On totta, että jos sinä asut Tampereella ja ystäväsi Helsingissä, ei kasvotusten tapaaminen ole välttämättä kovinkaan usein mahdollista, sillä matkustaminen maksaa. Joskus ei kertakaikkiaan ole varaa maksaa edes sitä lähiliikenteen bussikorttia, saatika sitten pidemmän matkan junalippua. Mutta onhan sitä nyt muitakin tapoja pitää yhteyttä ystäviinsä kuin matkustaa heidän luokseen. Ja jos kerrot ystävällesi rehellisesti köyhyydestäsi, ehkä hän matkustaa sinun luoksesi (ellei sitten ole aivan yhtä köyhä).

Jos ainoa tapa tavata ystäviä on lähteä matkailemaan, shoppailemaan, ravintolaan, yökerhoon tai elokuviin, niin kyllähän se aika mahdotonta köyhänä on. Mutta kyllä sitä tekemistä löytyy muutenkin, hyvänen aika sentään! Esimerkiksi kävelylenkit ystävän kanssa ovat aivan ilmaisia - ja usein hirvittävän terapeuttisia. Jos yhdeltä kaverilta löytyy joku kiva seurapeli, toiselta pannullinen teetä ja kolmannelta keksilaatikko, niin johan siinä on porukalla tekemistä muutamaksi tunniksi.

Minusta yhdessäolo ja yhdessä tekeminen ei automaattisesti tarkoita massiivista rahanmenoa. Ohjelman "köyhät" olivat ilmeisesti tottuneet siihen, että ystävien kanssa kulutetaan ajan lisäksi rahaa. Eräs kokeiluun osallistuneista joutui hankalaan tilanteeseen, sillä hänet oli juuri tämän köyhäilyviikon aikana kutsuttu juhliin, eikä hän tiennyt mitä voisi tuliaisina viedä kun rahat olivat vähissä. Hän mietti jopa että voiko mennä juhliin ollenkaan jos ei ole varaa viedä lahjaa.

Hänen ratkaisunsa ongelmaan oli minusta aika yllättävä: hän kitsasteli omissa ruokaostoksissaan ja osti juhlaviemisiksi juuri niin kalliin lahjan kuin oli suunnitellut. (Ja muistaakseni ylitti viikoksi saamansa rahamäärän eli ei pysynyt budjetissaan, joka minusta oli kuitenkin ihan kohtuullinen.) Ehkä sitä yhden viikon elääkin pelkästään kaurapuurolla ja näkkärillä, mutta useimmat köyhät ovat köyhiä vähän pidempään. Ja silloin on mielestäni fiksumpaa karsia niistä ei niin välttämättömistä jutuista, kuten nyt vaikkapa joidenkin kissanristiäisten viemisistä.

Ja tässä siis pointtini: ei ystäviä osteta! Ei kai ystävyyden mitta ole se, miten kalliin lahjan viet? Ja jos ystäväsi tietää sinun olevan köyhä (niin kuin tosiystävän luulisi tietävän), niin ei kai hän mitään lahjaa sinulta odotakaan? Pelottavaa, miten tämä ohjelman nainen ehkä eli sellaisissa piireissä, joissa ystävä on sitä parempi mitä enemmän hän käyttää rahaa lahjoakseen toisia.

(Ja tässä yhteydessä voisi puhua nykylasten syntymäpäivistä, joissa kuulemma suorastaan kilpaillaan siitä kuka pitää kalleimmat bileet. Köyhät lapset eivät kisassa pärjää, kun heillä ei ole varaa ostaa ystäviä. Tähänkö lapsia nykyään kasvatetaan?!? Mutta se taitaa olla toisen postauksen tai kommenttilaatikkopulinan paikka. Avautukaa, oi lasten vanhemmat!)

Oi miten onnekas minä olenkaan, kun meillä päin ystävyyttä punnitaan ihan muilla jutuilla kuin rahalla. Ystäväpiiristäni löytyy sekä köyhiä että vähemmän köyhiä, mutta yhteistä tekemistä on aina silti keksitty. Arvostan suuresti sitä, että esimerkiksi juhlissa läsnäoloni ja seurani on tärkeämpää kuin se, mitä vien lahjaksi. (Tai ainakin uskon niin ja sovellan tätä omiin ystäviini vastavuoroisesti.) Tästä eräänlainen esimerkki on tulevat tuparit, joihin viemme fonduepadan.

Me pärjäämme kyllä yhdelläkin padalla, joten toisen voimme lahjoittaa pois. (Mies osti ensin yhden ja myöhemmin toisen -paremman- alennuksesta.) Sitä on käytetty kahdesti, mutta pesty hyvin ja paketoitu sitten houkuttelevasti sellofaaniin. Vielä kun lisäsi pirteän kortin (jonka itse askarteli jämäpapereista), niin kyllähän tämän lahjaksi kehtaa viedä! Sehän on kuin uusi (vaikkei kuva mitenkään edustava nyt olekaan)!


Mies olisi kyllä voinut ostaa tuparilahjaksi ihan uudenkin padan, mutta miksi ihmeessä hän olisi sen tehnyt kun kaapista löytyi uutta vastaava. Lahjan saajilta kyllä tarkastettiin, että heille kelpaa käytettykin esine, ja oikein hyvin kelpasi.

Joku voisi nyt huomauttaa ettei todella köyhällä ole varaa ostaa kahta fonduepataa joista huonomman voi sitten antaa jollekin lahjaksi. Ei tämä mikään ilmainen lahja ollut, sehän on selvä. Mutta se ei ollutkaan tässä nyt pointti, vaan se, ettei aina tarvitse ostaa uutta. Luulen, että ohjelman naiselle ei olisi tullut mieleenkään viedä ystävilleen mitään käytettyä - se olisi luultavasti hävettänyt häntä ja kenties ollut hänen ystäviensä mielestä hiukan epäilyttävää. (En minä tiedä miten rikkaat ihmiset oikeasti ajattelevat, en ole koskaan ollut sellainen.)

Ei tarvitse ostaa mitään, se on se juju. Esimerkkinaisemme olisi ehkä jättänyt juhlat kokonaan väliin, jos hänellä ei olisi ollut varaa lahjaan. Jos näin ajattelee ja toimii, niin kyllähän sitä sitten köyhänä varmasti yksin jää.

Raha varmasti tuo "ystäviä", mutta onko köyhä automaattisesti yksinäinen? Minun mielestäni ei. Mielestäni dokumenttiohjelman ihmisiltä puuttui mielikuvitusta ja luovuutta. Ehkä heillä oli vain ostettuja ystäviä - tai sitten he vain luulivat niin. Ja se on kyllä todella surullista.

7.10.2011

Viikon ekoteko


Sain viimeinkin järjesteltyä tiskialtaan alakaappiin sen verran tilaa, että sinne mahtui yksi uusi astia - ja nyt meillä kierrätetään myös lasi ja metalli. Eihän siinä mennytkään kuin melkein vuosi... no, parempi myöhään kuin ei silloinkaan!

Meillä on aiemminkin jo eroteltu pahvi- ja paperipakkausjäte, biojäte ja keräyspaperi (luonnollisesti myös ongelmajätteet kuten paristot on viety asianmukaisiin keräyspisteisiin), mutta nyt saadaan haltuun myös kierrätettävä lasi ja metalli.

Lapsuudenkodissani totuin siihen, että yllä mainittujen lisäksi talteen kerättiin myös energiajäte. Tampereella sitä ei edelleenkään kerätä, ja asia on närkästyttänyt minua suuresti siitä asti kun muutin tänne. Suunniteltu hyötyvoimalaitos tulee tarpeeseen, mutta sitä päästään käyttämään vasta useiden vuosien päästä. No, siihen asti mennään sillä mitä on.

Olen pienestä pitäen tottunut lajittelemaan jätteitäni, ja olen noudattanut kotoa saatuja oppeja myös omaa taloutta pyörittäessä. Luulen, että se olisi vaatinut vain hiukan aikaa ja energiaa, että olisin täälläkin saanut asiat kuntoon jo paljon aikaisemmin. Taisin olla suoraan sanottuna laiska. Hävettää. (Mutta ei enää niin paljoa, koska korjasin asian. Hyvä minä!)

Mikä on sinun tekosyysi olla kierrättämättä? Vai onko kotisi jätteidenlajittelu jo järjestetty niin hyvin, että omatuntosi on vihertävänpuhtoinen?

5.10.2011

Lista-addiktin tunnustukset


Urpo Turpo kirjoitteli jokin aika sitten tekemästään tehtävälistasta. Minä olen suuri listojen ystävä, ja olen huomannut saman kuin Urpo Turpo: konkreettisen listan avulla niihin tekemättömiin töihin tarttuu astetta innokkaammin kuin ilman listaa.

Olen kirjoitellut muisti- ja tehtävälistoja itselleni niin kauan kuin muistan. Välillä enemmän ja välillä vähemmän; joskus menee pitkiä kausia etten listaile mitään, joskus tuntuu että tehtävää on ihan listattavaksi asti. Ihan perusjuttuja niin kuin pyykinpesua tai suihkussa käyntiä ei listaan tarvitse kirjoittaa, ne kyllä muistan ihan muutenkin. Tai oikeammin: ne tulee tehtyä muutenkin.

Kyllä minä muistan ne muutkin roikkuvat tehtävät, mutta niitä on jotenkin helpompi järjestellä ja käsitellä kun ne ovat paperille kirjoitettuna. Ja tuottaa tavattoman suurta tyydytystä viivata tehty asia listalta sitten yli! Valmiiksi saamisen riemu on lähes kaksinkertainen siihen nähden, että vain tekisi tehtävänsä ilman listaa ja yliviivailua.

Tehtävälistan ansiosta koen olevani jotenkin tehokkaampi, tunnen saavani enemmän aikaan kuin ilman listaa. Joidenkin mielestä tämä voi nyt kuulostaa ihan itsensä kiusaamiselta, mutta listanhan voi muokata aivan mieleisekseen. Jos listalle väkisin tulee niitä pakkopullamaisia tehtäviä, niin voihan siihen kirjata myös mukavia juttuja.

Arvaan, että useimmilta "unohtuu" liian helposti itsensä hoitaminen, siis miksipä ei omaan tehtävälistaansa kirjoittaisi vaikkapa jalkakylpyä, hieronta-ajan varaamista, kävelylenkkiä tai päiväunia! Ehkäpä saisit viimeinkin ostettua ne teatteriliput tai sovittua kahvilatapaamisen ystäväsi kanssa, jos se lukisi listallasi...?

1.10.2011

Pointsit kotiin


Syksyisin iskee useimmille ihmisille muumiutuminen eli talveen varautuminen. Pitää kerätä, kuivata, säilöä, mehustaa, hillota ja pakastaa. Sitten kun kaikki se on tehty, voi hykerrellen siirtyä talvikuukausia kohti, kun tietää että varastot ovat täynnä herkkuja.

Meidän pakastin on täysi. Siellä on kantarelleja ja mustikoita oletettavasti ensi kesään asti (jos ei nyt syödä pelkästään niitä). Mutta - ja tämän tunnustaminen ottaa koville - se ei ole ollenkaan minun ansiotani. Mies on poiminut ja käsitellyt sienet, avoppia on kiittäminen marjoista.

En ole tänä vuonna kerännyt marjoja kuin suuhuni, sieniä olen etsinyt vain kameran kanssa, en ole edes ostanut torilta marjoja säilöttäväksi. En ole syönyt ainuttakaan kotimaista omenaa, vaikka joillakin on niitä kuulemma ihan ylimääriksi. Emäntäpisteeni laskevat kuin lehmän häntä! Kyllä nyt hävettää.

No, onneksi heikkoa pistesaldoa voi korjata muilla emäntäpuuhilla. Eilen leivoin ihan onnistuneita porkkanasämpylöitä ja siivoilin ahkerasti. Tuon 140 senttiä leveän futonpatjan kääntäminen on aina melkoinen paini, mutta tuntuu hyvältä kun sen saa tehtyä (itseään tai mitään muutakaan rikkomatta).

Mies halusi väkisin osallistua siivoukseen. Annoin sen mopata mutta muistin hiukan motkottaa lattiaan jääneistä likajäljistä ettei mene ihan emännät ja isännät sekaisin täällä. Joku roti!

Kumma kun miestä ei kiinnostanut ikkunoiden pesu, vaikka sitä vähän ehdottelin. Ei muuten mutta kun meillä on pulun kuva olohuoneen ikkunassa. Siihen on joku onneton lentänyt niin, että lasiin jäi harmaa läiskä josta voi erottaa siipi- ja pyrstösulkien ääriviivat. Varsin taiteellinen esitys, ei voi muuta sanoa.

30.9.2011

Naisen logiikkaa


Citymarketeissa on nyt (taas) meneillään leimojenkeräilykampanja. Joka kerta kun ostokset maksavat vähintään 15 euroa, saa kassalla leiman passiinsa. Kolmenkymmenen euron ostoksesta saa kaksi leimaa ja niin edelleen.

Kun on kerännyt viisi leimaa, saa 50 prosentin alennuksen keräilytuotteesta (joka tässä tapauksessa on Finlaysonin satiinipussilakanasetti tai satiinialuslakana). Kun kerää neljä leimaa lisää, saa 50 prosentin alennuksen toisesta keräilytuotteesta. Toisin sanoen: kun olet kerännyt yhdeksän leimaa, saat kaksi Finlaysonin keräilytuotetta yhden hinnalla.

Nyt mietin vain, että enkö siis voisi saada yhden tuotteen ilmaiseksi kerättyäni sen yhdeksän leimaa? Jos en haluakaan kuin yhden pussilakanasetin, niin enkö voisi saada sen nyt ilmaiseksi, kun en ole käyttänyt kumpaakaan 50 prosentin alennustani? Eikö minulla ole oikeus siihen ilmaiseen tuotteeseen yhtä lailla kuin niillä, jotka maksavat yhdestä ja saavat sen toisen kylkiäisinä?

27.9.2011

Huonoja ja hyviä


Joskus tarvitsee sohvaperunoitua sen verran, että ehtii katsella elokuvia. Uskon vakaasti, että se tekee ihmiselle hyvää. (Paitsi jos syö ihan liikaa sipsejä.)

Transformers: Dark of the Moon oli huono elokuva. Tai riippuu tietysti vähän siitä mitä elokuvalta hakee, mutta minusta tämä oli kyllä onneton esitys. Minä niin kovasti tykkäsin sarjan ensimmäisestä osasta, se oli oikeasti hyvä. Kakkosesta ei jäänyt mitään muistikuvia, eli ei tainnut olla kovin kummoinen. Tästä jäi vähän outo olo.

Ohjaaja Michael "Räjähdys" Bay ei ole varmasti missään vaiheessa pysähtynyt kysymään, että voisiko tämä olla realistista. Ei niin että liian paljoa realismia pitäisikään etsiä elokuvasta, joka kertoo ulkoavaruudesta tulleista muotoa muuttavista roboteista. Mutta elokuva ei ole realistinen edes niissä kohdin joissa se voisi sitä olla.

Tässä elokuvan kulku lyhyesti kuvailtuna: toiveita herättävä alku, räjähdys, turbohuulinen tissimissi, epäuskottava ihmissuhdeviritelmä, räjähdys, epärealistinen ja epälooginen tapahtuma, sääret, räjähdys, metallin sinkoilua (hidastettuna), typerä hahmo, toinen typerä hahmo, itsemurhaisku ja kimppu muita kliseitä, järjetöntä sekoilua, amerikkalaisuuspaatosta, räjähdys, lattea loppu.

Noin, siinä se oli, ei tarvitse tuhlata aikaa elokuvan katsomiseen. Nyt voitte käyttää kaksi ja puoli tuntia elämästänne järkevämmin.

Atonement oli myös pienoinen pettymys. Ehkä odotin jotain eeppisempää rakkaustarinaa. Ehkä odotin vähän enemmän sitä sotaa. En oikein pitänyt siitä, että sen sijaan minun piti katsella typerän lapsen temppuiluja. (En voi sietää sitä, että elokuvissa on huonosti käyttäytyviä lapsia.)

Okei, elokuva on ihan toimiva kasvutarina. Se myös kikkailee aika kivasti ajankulun kuvauksella. Mutta jotenkin ajattelin, että tällaisesta tarinasta olisi voinut saada enemmän irti. Näyttelijät tekevät hyvää työtä ja elokuva on kaunista katseltavaa, ei moitteen sijaa siinä. En oikein osaa suositella elokuvaa, joka ei koskettanut minua, mutta toisaalta tämä on hiukan liian hyvä jättää suosittelematta.

True Grit on sen sijaan elokuva, jota voin suositella. En ole nähnyt John Waynen tähdittämää versiota vuodelta 1969, joten siitä en voi sanoa mitään. Mutta tämä Coenin veljesten pätkä oli hyvä.

Jos pidit Fargosta, voit hyvinkin tykätä True Gritin kuivasta huumorista ja karun karheasta menosta. Välillä tapahtumat ovat hiukan absurdeja, mutta se ovat juuri sellaisia että ne voivat vielä olla uskottavia (ota opiksesi, Michael Bay!). Elämä on välillä uskomatonta ja ihmiskohtalot erikoisia, ja se on totisinta totta.

True Grit etenee sopivalla vauhdilla sopivaan suuntaan, siinä on helppoa pysyä mukana. Nyt ei siloitella tai silitellä turhia. Vain kovat pärjäsivät wanhassa lännessä, joka niin kivasti herää tässä leffassa eloon.

Ykköseksi minun on silti pakko nostaa The Adjustment Bureau. Ehkä olen vain nyt hiukan herkkä tällaisille "heidät oli tarkoitettu toisilleen" -tarinoille, mutta minkäs teet.

Minusta ajatus siitä, että olemme osa suurempaa suunnitelmaa, on paitsi lohdullinen myös hiukan pelottava. Uskon vakaasti siihen, että elämämme kaikilla tapahtumilla on tarkoituksensa, jonka joko tajuamme myöhemmin tai sitten emme. Ehkä voisi sanoa, että tietyllä tapaa uskon siis jonkinlaiseen kohtaloon tai johdatukseen. The Adjustment Bureau antoi mahdollisuuden leikkiä, että ajatukseni todella ovat tosia ja pääsen vihdoin kurkistamaan kulisseihin.

Elokuva ei sekoita päätäsi niin kuin Inception eikä mene niin synkäksi kuin Matrix, vaikka ajan (ja ihmisten) hallinnalla pelataankin. The Adjustment Bureau on riittävän älykäs ollakseen kiinnostava ja riittävän romanttinen ollakseen koskettava. Toimivan toimintaelokuvan voi tehdä ilman massiivisia räjähdyksiä (ettäs tiedät, Michael Bay!).

25.9.2011

Kortti


Vaikka ei siltä ehkä blogin perusteella vaikuta, niin kaikenlaista pientä askartelua harrastan edelleen aina kun aikataulu antaa myöten. Valtaosa viimeaikaisista askarteluista on kuitenkin ollut tonttutouhuiluja, joten niitä voin esitellä vasta joulun jälkeen. Jotain voin kuitenkin näyttää jo nyt:


Kahdelle tämän kesän aviopareista lähti tällainen kortti. Hyvin simppeli ja netistä löytynyttä kuvaa hyödyntävä, mutta mielestäni ihan onnistunut kuitenkin. Olen erityisen tyytyväinen siihen, että keksin viimeinkin miten voin käyttää noita kauniita kullanvärisiä sydämiä, jotka sain Johannalta blogiarvonnassa jo syksyllä 2006. Pääsivät vihdoin käyttöön ja ilahduttamaan muitakin kuin minua.

23.9.2011

Valoa elämään


Hyvää syyspäiväntasausta kaikille tasapuolisesti! Tästä aloitetaan matka kohti pimeintä pimeyttä. Minua se ei mitenkään merkittävästi häiritse tai ahdista. Minä nautin pimeydestä(kin) toisin kuin mies, joka varmasti mieluusti matkaisi ainakin pariksi kuukaudeksi jonnekin aurinkoisemmalle seudulle.

Vaikkei pimeys häiritsekään, tunnen silti valon vähenemisen vaikutukset. Aamuisin herääminen on huomattavasti hankalampaa kuin kesällä, jolloin aurinko nousee ennen minua. Ylösnousua ei ollenkaan helpota se, että miehellä on myöhäisempi lähtö ja hän saa siis kääntää kylkeä kun minun pitää kampeutua aamutoimiin. Niinpä meille hankittiin pari viikkoa sitten sarastusvalo.

Ihan sellainen halpa perusmalli, jossa on kuitenkin kaikki tarvittavat ominaisuudet. Minä kun en kaipaa viittä eri linnunlauluherätystä, kolmea eri toimintamoodia tai mahdollisuutta liittää lamppu kahvinkeittimeen/imuriin/sähköhammasharjaan. Se riittää, että 1) valo voimistuu vähitellen, 2) jokin mukavahko ääni varmistaa herätyksen, 3) laite istuu kivasti yöpöydälleni ja 4) lampun voi vaihtaa itse.

Ensimmäinen testiaamu meni pipariksi, kun heräsin omia aikojani kolme varttia ennen lampun sarastuksen alkua enkä saanut enää nukuttua. No ehdinpä sitten siinä havainnoida, että lamppu toimii niin kuin lupaa eli valo voimistuu puolen tunnin aikana vähitellen haluttuun kirkkauteen ja sitten lempeä soittoääni kajahtaa ilmoille valitsemallani volyymilla.

Vielähän tämä on tällaista testausta ja säätöä, eli yritän hakea itselleni optimaalista kirkkausastetta. Mutta sen voin sanoa, että kyllä tämä laite kivalta tuntuu.

Yleensä herään valoon ennen äänen kuulumista. Joskus herään kun valo on vielä kovin himmeä ja tiedän että siihen "oikeaan" heräämishetkeen on vielä reilusti aikaa. On ihanaa torkuskella kaikessa rauhassa ja seikkailla unen ja valveen rajamaastossa hyvä tovi ennen kuin pitää nousta ylös.

Minä kykenen kyllä sellaiseen salamapinkaisuun, että kellon soitosta pomppaan ylös ja ulos. Mutta ei se mukavalta tunnu. On siitä jotain tutkimuksiakin muistaakseni tehty, että herätyskellon ääneen äkillisesti herääminen on aikamoinen (jopa elinikää lyhentävä) stressitekijä. En yhtään ihmettele: joskus on tosiaan tuntunut siltä että herätyskello kääntää sisuskalut nurin ja repii arkeen jostain manan majoilta.

Mutta nyt minä vain... herään. Tuntuu enemmän siltä, että herään niin sanotusti omia aikojani (valaisinvalmistaja käyttänee sanaa "luonnollisesti"). En koe olevani mitenkään pirteämpi tai energisempi herätessäni, mutta jotenkin levollisempi kuitenkin. Herääminen ei vituta tai aiheuta sydänpysähdystä, ja se on hyvä se. Aion jatkaa testailua, tuleva talvi kertonee paljon.

Lamppu on kestohyödyke, joten poistojakin olen tehnyt. Lampun lisäksi olen ostanut kolmet alushousut ja nekin on kuitattava projektin hengen mukaisesti. Talosta on lähtenyt 11 tavaraa: karmaisevassa kuosissa ollut ja jo luettu kirja, kanneton muovirasia, kaksi lähes maatumispisteessä ollutta saviruukkua, rikkinäiset alushousut, käyttämätön peilinpala, kaksi toppia, kaksi paitaa ja turha vaasi.

Lasken paidat ja topit poistoihin vaikka ne olivatkin vain läpikulkumatkalla ja koekäytössä. Oikein kivoja olivat, mutta jotenkin niin hankalan mallisia ettei vain oikeasti tulisi käytettyä. Hyväkuntoisia ja siistejä kun olivat, päätyvät varmasti vielä uuteen kotiin.

Tavarasaldo 2011: -35

18.9.2011

Ruokarasistit?


Satuin näkemään ilmoituksen, jossa kolme nuorta haki kommuuniinsa neljättä asukasta. Tavanomaisten ilmoitusasioiden lisäksi lapussa oli pyyntö: olethan kasvissyöjä. Tämä pisti miettimään.

Kun aloimme seurustella, mieheni huvitti/shokeerasi kavereitaan kertomalla, että hänen tyttöystävänsä on sekä absolutisti että kasvissyöjä. En usko että kukaan kavereista oikeasti ajatteli asiaa ongelmaksi, mutta voihan olla että hieman epäilyksiä se herätti. Ehkä jotkut vinoilivat, että kohta alkaa miehen käännyttäminen viherpiipertäjäksi.

Avoppi oli alussa hetken aikaa hätää kärsimässä kasvissyöntini kanssa, mutta tuntuu nyt päässeen yli asiasta. Sai täällä käydessään tekemääni kinkkupiirakkaa syödäkseen, ehkä se rauhoitti. Enkä minäkään ole heillä nälkään nääntynyt, vaikken olekaan grillipihviä syönyt.

Luulen, että alussa mainitsemani kommuuni on hippihenkinen, ja kasvissyönnin syyt ovat pääasiassa eettiset. (Tämä on puhdasta arvailua, mutta arvaillaan nyt kun se on niin kivaa.) En ole koskaan elänyt sellaisen ihmisen kanssa, joka olisi vakaumuksellinen vegaani tai kasvissyöjä pelkästään eettisten syiden takia, mutta olen kuullut että se voi olla rankkaa jos toinen on kovin... kiihkeä aatteidensa suhteen.

(Olen kyllä yrittänyt elää ihmisen kanssa, jolle kaikki tässä maailmassa oli naisiin kohdistuvaa sortoa ja hyökkäystä hänen henkilökohtaista seksuaali-identiteettiään vastaan, ja se olikin ihan mahdotonta.)

Aika rankaksihan se kävisi, jos perheriita puhkeaisi siitä että erehdyit ostamaan hunajalla makeutettua karkkia tai saisit joululahjaksi mummolta villasukat. Eri asia tietysti on, jos jaat ideologian. Jos maailmankatsomukset ovat yhteneväiset, niin helpomminhan se sitten käy kun molemmat katsovat samaan suuntaan samalta kantilta.

Arvaan, että miehen ystävät ovat kuulleet kauhutarinoita kasvissyöjätytöistä, jotka pilaavat ihan kunnollisen olutta ja lihaa rakastavan miehen, ja ovat siksi olleet varuillaan. Parisuhteessa tämmöiset asiat ovatkin varmasti merkitsevämpiä, mutta onko pelkän kämppäkaverin oltava oikeasti samasta puusta veistetty?

Kertokaa minulle, oi te eettisistä syistä kasvissyöjät, että onko se niin kamalaa jos jääkaappiinne ilmestyy joskus lihapulla (jota teidän ei tarvitse syödä)? Oksettaako teitä se lihapulla vai se ihminen joka sen lihapullan aikoo syödä? Onko ajatus kuolleesta (hyväksikäytetystä) eläimestä niin vastenmielinen, että ette voi hyväksyä kattonne alle ihmistä jonka mielestä eläinten tappaminen ruoaksi on ok? Entä jos kämppisehdokas lupaisi syödä vain luomulihaa ja onnellisina kuolleita possuja?

En kyseenalaista toisten vakaumusta, kukin eläköön tyylillään. Mietin vain että rajaavatkohan kasvissyöjäkämppiksen etsijät ystäväpiirinsäkin ruokavalion (tai oikeammin elämänkatsomuksen) perusteella. Kyselen, koska en tiedä kuinka sellainen elämä toimii, kun en ole koskaan sellaista elänyt.

Minulle kun ei ole mikään ongelma se, että pakastin on puolillaan ruokaa jota minä en aio syödä. Siellä se hirvenkappale pötköttää kivasti mustikoiden kyljessä. Minua ei haittaa se, että keittiössä toisinaan roiskuu veri (kunhan se ei ole ihmisperäistä) ja biojätteestä pilkistää luita. Pidän pihvien nuijimisesta ja hyvin valmistetun karjalanpaistin tuoksusta. Siitä pidän kiinni, että kasviksia ja lihaa varten on erilliset leikkuulaudat, mutta se on lähinnä hygieniakysymys.

Mies saa syödä vaikka seinälaastia, jos se pitää hänet terveenä ja onnellisena. Koska kuitenkin välitän ruoaksi päätyvistä eläimistä, arvostan suuresti sitä että mies etsii usein lautaselleen luomu- ja lähilihaa. Mies ostaa vapaiden kanojen munia ja hakee kahvimaitonsa lähitilalta (täysin käsittelemätöntä maitoa suoraan lehmästä, voitteko uskoa), ja tekee sen ihan omaksi ilokseen eikä minun vuokseni. Miehen kaverit voivat kai viimeistään nyt huokaista helpotuksesta: mies on edelleen barbaari eikä ole alkanut vihertää mitenkään erityisesti.

Kasvikset ja lihat ovat meidän keittiössämme sulassa sovussa, ja siksipä ihan vilpittömin mielin kysyn: miksi kämppäkaverin pitäisi syödä samaa ruokaa kuin sinun? Pitääkö hänen myös uskoa samaan jumalaan kuin sinun? Kuulua samaan puolueeseen? Osallistua samoihin harrastuksiin? Voisitko jakaa vuokrakulut sellaisen ihmisen kanssa, joka ostaa mahdollisesti lapsityövoimalla tehtyjä vaatteita henkkamaukasta?

15.9.2011

Pönttö ei ole kaikkiruokainen


Minä en ollut asiaa vielä huomannut, mutta siskoni oli valppaana ja kertoi että Lotus on tuonut markkinoille uuden biohajoavan vessapaperihylsyn. Flush and go, sanovat he. Mutta heti alkoi meitä epäilyttää, että mahtaako tämä nyt olla niin hyvä juttu kuin sanotaan.

Sisko testasi hylsyn hajoavuutta lavuaarissa, ja sehän meni muhjuksi salamannopeasti. Hajosi vedessä kuulemma nopeammin ja täydellisemmin kuin vessapaperi. Eli ei se tukoksia varmaankaan aiheuttaisi.

Mutta silti, ei se kuitenkaan vedeksi muutu hajotessaankaan, joten jollain tapaa se täytyy vesilaitoksella pois suodattaa. Vesilaitosyhdistys muistuttaakin yksiselitteisesti, että pönttöön ei saa laittaa mitään ylimääräistä, ei edes mitään hajoavaksi mainostettua tuotetta.

Vaikka biohajoava vessapaperihylsy on mielestäni aika mainio tuote, aion jatkossakin laittaa hylsyt (sekä hajoavat että hajoamattomat) kartonkikeräykseen.

11.9.2011

Syys


Syksy on saapunut, ja se näkyy myös huonekasveissa: niiden kasvu on selvästi hidastunut. Keväisin tulee aina sellainen olo, että pitää myllätä, mutta jotenkin samanlainen olo iskee syksyisinkin. Talvella kasvit lepäävät ja kesällä ne saavat villiintyä, mutta keväisin ja syksyisin minä vähän järjestelen niitä.

Koska miehellä oli viherkasveja jo ennen minun saapumistani (se oli yksi niistä asioista joihin hänessä ihastuin) ja minä toin mukanani lisää, on meillä melkoinen viidakko.


Tässä näkyy kasveista vain osa. Keittiössä ja makuuhuoneessa on lisää. Olohuoneessa myös, mutta ne eivät enää mahtuneet kuvaan. Nurkassa viidakkoa vartioi Cthulhu. Oikein mieluusti ottaisin lisääkin kasveja, mutta niille ei meinaa löytyä enää tilaa. Tosin sehän nyt on vain järjestelykysymys!

Lahjaksi saatu pullojukka näyttää viihtyvän traakkipuun seuralaisena, vaikka luulen että olemme kastelleet sitä toisinaan turhan runsaasti. Aloe viihtyi eteläikkunalla niin kivasti että se piti ruukuttaa uudestaan. Lahjaksi saatu pikkuinen klementtiinintaimi pääsi myös uuteen ruukkuun. Keväällä yritin pelastaa kuolevan pikkuposliinikukan, mutta se ei sitten koskaan onnistunut. Pistokkaat tuntuivat olevan joten kuten hengissä, mutta ne eivät tehneet koko kesän aikana ainuttakaan uutta lehteä. Roskiin meni.

Yrttienkasvatuskokeilu sen sijaan onnistui yli odotusten. Oregano jäi kovin hennoksi, mutta sitruunamelissa yllätti. Siitä kasvoi vahva ja hyvin satoa antava. Tomaateista ei kannata puhua mitään, mutta basilika oli menestys. Saatoin jaella taimia kavereilleni ja silti itselle jäi (ensikertalaiselle) hyvä saalis.


Tuoretta basilikaa on saatu syödä pitkin kesää. Annan tuon ruukullisen vielä kokeilla voimiaan, katsotaan miten pitkälle syksyyn se jaksaa. Ennen kuin se vallan hyytyy, nypin lehdet kuivattaviksi.