29.9.2010

Yksityisasia on jälleen yksityisasia


Kun muutan miehen kanssa saman katon alle, en voi enää hakea toimeentulotukea. Tai voisin hakea, muttei sitä tulisi, sillä mies tienaa riittävästi. Ei niin että hän minua elättäisi, mutta niinhän ne sossussa ajattelevat jotta elättää. Ihan ensimmäisenä ajattelin, että onpa surkeaa kun en voi enää saada toimeentulotukea, viimeistä mahdollista etuutta jonka turvin olen kitkutellut jo pidemmän aikaa. Sitten onneksi järjen valo kirkasti mieleni.

Ei enää hakemuksia. Ei enää anelua ja raastavaa odotusta että tuleeko tukea vai ei. Ei enää kaikkien kuittien keräämistä ja lähettämistä. Ei enää selvityksiä siitä mitä+mistä on tullut ja mitä+mihin mennyt. Ei enää hämäriä tili- ja käteiskikkailuja. Tästä lähin tiliotteeni kuuluu yksin minulle.

Huh helpotus.

26.9.2010

Tuolta se tuli ja tuonne se meni


Viikko siis. Aika menee VIUH! Tekemistä riittää ja aivot työskentelevät isolla vaihteella. Välillä pitää ihan erikseen tajuta pysähtyä ja rentoutua. Ja nyt rentoutuminen on oikein koulutehtävä, kun siitä sellaisen tein.

Meillä on tosiaan tässä jaksossa työhyvinvoinnin tunteja, ja opettaja antoi tehtäväksi oman työkykysuunnitelman tekemisen (ja sen noudattamisen). TYKY ja TYHY tuovat varmaan useimmiten mieleen työpaikan virkistysretket ja jotkut tympeät jumppatunnit, mutta kyllähän niihin kuuluu muutakin. Työhyvinvointi sisältää paljon asioita, ja ihminen itse on oman työkykynsä (ja sen ylläpidon) asiantuntija.

Niinpä tein itselleni hienon työkykysuunnitelman, jonka päätavoite on rentoutuminen. Liikuntaa ei tarvitse lisätä, sillä nyt tarpeellisempaa on pysähtyminen ja omasta ajasta nauttiminen. Jokaiseen päivään pitää mahtua ainakin vartti, jolloin voin vain heittää jalat ylös ja levyttää. Loistava suunnitelma, eikö vain?

Eilen...
... ostin itselleni pehmoisen pörröisen herttaisen kylpytakin (ette kuulkaa usko miten vaikeaa oli löytää mieleinen!).
... kävin ystävän kolmekymppisillä.

Tänään...
... kuvasin päätöntä pulua.
... lilluin miehen kanssa kylvyssä.

Ja vaikka mitä muuta! Koulu on edennyt siihen pisteeseen että on jo kokeita. Viime viikolla oli koe kirjanpidon erityiskysymyksistä (mm. jaksotukset ja yhteisökauppa). Ensi viikolla on koeaineina laskentatoimi päätöksenteon apuna (mm. osittaissopeutus, minimi- ja keskimääräiskalkyylit) ja yrityksen taloudellisen tilan arviointi (mm. kannattavuuskuviot ja sijoitetun pääoman tuotto). Sitten seuraavalla viikolla on palkanlaskennan koe (mm. ylityöt ja matkakorvaukset). Voi jee. Termejä ja kaavoja on niin paljon, etten tosiaankaan voi muistaa kaikkea.

Ihan kaikkea ei onneksi tarvitsekaan muistaa ulkoa. Vaikka se nyt onkin tiettyyn pisteeseen asti ihan helppoa, siis se ulkoa oppiminen. Vaikeampaa on oppia sisältä. Yksi opettajistamme sanoo aina, ettei pidä oppia ulkoa vaan sisältä. Hän myös muistuttaa, että pitää uskaltaa tehdä virheitä. Ikävää, ettei kokeissa kuitenkaan saa pelkästä uskalluksesta pisteitä.

23.9.2010

Nelisilmä


Kävin maanantaina masentumassa optikolla. Näöntarkastuksessa selvisi, että lisää miinusta on tullut, ja nyt ollaan vahvuudessa -6.25 molemmissa silmissä. Ei ollenkaan kivaa. Uudet pleksit menivät ostoon saman tien, ja eilen sain ne jo päähäni. En tajua kuinka näköni on yllättäen heikentynyt kovastikin, kun se pysyi vuosikausia samassa. Toivoin, että heikkeneminen olisi tosiaankin loppunut, mutta ilmeisesti ei.

Sain silmälasit jo ala-asteella. Ensin minun tarvitsi pitää niitä vain televisiota katsellessa tai koululla taululle tuijottaessa, mutta hyvin pian silmälasien tarve oli ihan jatkuva. Luulisi, että kahdessakymmenessä vuodessa tottuisi rilleihin, mutta ei.

Tai tottuuhan sitä tietysti sillä tapaa, ettei enää yritä kaivaa silmää linssin läpi. Ja tottuu siten, että osaa yllättävän paljon asioita käsikopelolla. Mutta en koskaan totu niin, että hyväksyisin asian. Minä vihaan silmälasejani. Tai oikeammin: vihaan sitä että en näe.

Kyse ei ole siitä, että ajattelisin näyttäväni jotenkin rumalta lasit päässä. Nykyään kehyksissä on valinnanvaraa, ja löydän yleensä mieleiset melko helposti (vaikka näin kapeille kasvoille on aika suppeat sankavalikoimat). Kyse on ihan puhtaasti siitä, että minä en kerta kaikkiaan sulata sitä etten pärjää ilman laseja. Tunnen itseni jotenkin kamalan vammaiseksi ja karmealla tavalla vajaaksi. Itku pääsee asian tiimoilta monta kertaa vuodessa.

Silmälasit ovat rajoittavat, hankalat, inhottavat ja kalliit (näillä vahvuuksilla linssit ovat suurin menoerä). Saan toistuvasti raivareita linssejä puhdistaessani (ne eivät puhdistu!!!) ja vähintään kerran kuussa minun tekisi mieli paiskata lasit seinään. Ajatus siitä, että tarvitsen aina vain paksummat linssit, on masentava.

Haaveilen laserleikkauksesta. Leikkaukseen menoa jarruttaa lähinnä sen korkea hinta. Toisaalta minua myös hiukan hirvittävät leikkauksen riskit ja se, ettei tulos välttämättä olisikaan pysyvä. Vaikka voittaisin lotossa rahat laserhoitoon, odottaisin ehkä vielä hetken tekniikan kehittymistä. Lisäksi näön heikkenemisen pitäisi olla pysähtynyt, mitä se nyt ilmeisesti ei ole.

Piilareille en ole koskaan aiemmin syttynyt. Ajatus siitä, että silmään pitää tunkea jotain sinne kuulumatonta, on ollut epämiellyttävä. Fyysisesti kyllä varmasti kykenisin toimenpiteeseen, mutta riskit silmän ärtymiseen ja vaurioitumiseen ovat paljon suuremmat kuin silmälaseja käyttäessä ja siksi koko touhu on hieman mietityttänyt.

Piilarit ovat kyllä kehittyneet hurjasti vuosien saatossa, eikä ajatus niiden käyttämisestä tunnu enää ollenkaan niin vastenmieliseltä. Oikeastaan se olisi aika houkuttelevaa. Voisin vihdoin nähdä uimahallissa ja Rajaportilla, voisin käyttää kesäisin aurinkolaseja (siis mitä tahansa aurinkolaseja, eikä minun tarvitsisi ostaa aurinkolaseja vahvuuksilla), voisin tukkaani värjätessä oikeasti nähdä mitä teen, voisin käyttää joskus naamiaisissa naurettavan pitkiä tekoripsiä, voisin käyttää mukavammin moottoripyöräkypärää, voisin vaikka mitä! Ehkäpä varaan jossain vaiheessa ajan piilarisovitukseen.

Vaan eipä sekään ole sitä mitä toivoisin. Minä haluan nähdä oikeasti omilla silmilläni.

19.9.2010

Avokiksi


Perjantaina soitin vuokraemännälle ja irtisanoin vuokrasopimukseni. Lokakuun ajan pakkaan, siirrän ja puran, ja marraskuun alusta asun sitten virallisesti yhdessä miehen kanssa. Jännää.

Olin ehkä jotenkin toivonut, että päätös yhteenmuutosta olisi jollain tapaa romanttinen hetki. Sitä se ei nyt ihan ollut: mies ehdotti muuttoa kun valitin saamastani vuokrankorotusilmoituksesta. Ihanaa kuitenkin että ehdotus tuli sieltä puolelta, tuli sellainen tunne että mies haluaa minut luokseen eikä vain taivu painostuksen alla. Olen toki koittanut olla painostamatta, vaikka olen pitkään haaveillut jääkaapin jakamisesta.

Vaikka saman katon alle muuttaminen on sekä luonnollinen että toivottu tapahtuma hyvin sujuvassa parisuhteessa ja oikeasti mukavaa, ei se ole pelkästään kivaa.

Vaikka aikoinaan ajattelin, ettei tästä kämpästä koskaan tule minulle kotia, olen vuosien saatossa rakastunut pieneen asuntooni. Tämä on minun ja tämä on ihana! Tämä on minun näköiseni ja tämä tuntuu kodilta. Olen tietyllä tapaa muutosvastarintainen, eikä rakkaista asioista ole koskaan helppoa luopua.

Oma aika tulee olemaan jatkossa harvinainen luonnonvara. Sitä on osattava pyytää ja ottaa. Olen oppinut hyvin itsenäiseksi, ja olen ihastunut omaan vapauteeni. Onneksi sekä mies että minä tarvitsemme sen verran omaa tilaa, että osaamme sitä ehkä myös antaa toiselle.

Joudun myös luopumaan loistosijainnista. Kohta ei enää ole niin helppoa järjestää kavereiden kanssa tapaamisia. En minä mihinkään korpeen ole muuttamassa, mutta sen verran kauemmas keskustasta kuitenkin etten ole enää kenenkään matkan varrella. Kynnys kyläilyyn kasvaa kummasti, kun reissuun pitää oikein erikseen lähteä. Myös oma kulkeminen tulee pitkälti busseista riippuvaiseksi, mikä ei ole hauskaa.

Vaikka tähän nyt listasinkin mietintää aiheuttavia asioita, ei tätä päätöstä ole oikeasti tarvinnut juurikaan arvuutella tai pohtia. Iso askel on helppo ottaa kun toinen kulkee rinnalla ja pitää kädestä kiinni.

Minusta tulee avovaimo. Hui iik hihii!!!!!!!

17.9.2010

Lisää tunnustusta


Nan piristi päivääni ja lämmitti mieltäni antamalla minulle hienon blogitunnustuksen kauniiden saatesanojen kera.


Tunnustukseen sisältyy tehtävä, eli pitää kertoa kolme rakasta asiaa. Omat rakkaat asiani ovat:
1) mies
2) ystävät
3) Tampere

No explanations needed.

Lisäksi tunnustukseen sisältyy toinenkin tehtävä. Siinä täytyy kuvailla itselleen rakas kuva. Oi oi, vaikea valita, mutta valitsen kuvan, jossa mies on päiväunilla. Se on aurinkoinen ja lämmin kuva. Mies on kietoutunut tekemääni shaaliin. Hän mahtuu juuri ja juuri oikaisemaan sänkyyni, pikkuisen toinen jalka meinaa roikkua reunan yli. Minusta nukkuvia ihmisiä on yleensäkin hauska katsoa, ja erityisen kiva on katsoa nukkuvia miehiä.

Olisihan tätä tunnustusta kiva jakaa eteenpäinkin, mutta en nyt ehdi enkä jaksa. Pitää viilettää. Take care now, bye bye then!

14.9.2010

Viikko


Maanantai: koulua + kaverin A luona teetä ja sympatiaa.
Tiistai: koulua + soittotreenit porukalla X.
Keskiviikko: koulua + kaverin B ripsien värjäystä.
Torstai: koulua + kaveri C tulee kylään (lisää teetä ja sympatiaa).
Perjantai: koulua + kuoroharkat porukalla Y.
Lauantai: vapaata eli luultavasti kirjastoreissu opinnäytetyömateriaalin etsimiseksi.
Sunnuntai: siivouspäivä + kaverin A vyöhyketerapointi.

Lisäksi jokaisessa mahdollisessa välissä miehen rintakarvojen pörrötystä. Ei siis aikaa blogissa hengaamiseen.

-

Eilen satoi rankasti. Seisoin puolisäärtä myöten lätäkössä ikivanhoissa kumisaappaissani ja kaavin lehtien tukkiman viemärin ritilän auki. Viemäri sanoi ahnaasti SHLuuuuUUUUURRRRPS kun se imi lätäkön sisäänsä.

10.9.2010

Hauki



Bussipysäkillä oli tänään 40-senttinen hauki. Siinä se pötkötti yksinään kun kävelin aamulla kouluun. Kun tulin takaisin, ei pysäkillä ollut ketään/mitään. Hauki oli ilmeisesti noussut bussiin ja mennyt jonnekin. Minne hauet nyt sitten yleensä TKL:n bussilla kulkevat, enpä tiedä.

9.9.2010

Ketjupolttaja



Tummatukkainen mies istuu iltapäivisin apteekin edessä ja polttaa tupakkaa. Hän polttaa ketjussa - uusi tupakka kaivetaan vihreästä askista esiin ennen kuin edellinen on poltettu loppuun. Mies ei litistele tumppeja, vaan asettelee jämät siististi aina kahteen riviin. Tuhkaakaan hän ei juuri karistele, ehkä se ei kuulu rituaaliin.

Tämä toistuu päivästä toiseen. Joskus näen miehen paikallaan, joskus jäljellä ovat enää tumpit (kännykän kameralla en saanut niistä mitenkään hyvää kuvaa). Aamuisin, kun kadunlakaisija on käynyt, asfaltilla on vain tuhkaa.

7.9.2010

Askarointia


Mies osti tv-tason, ja kokosimme sen noin puolitoista kertaa. Ensin vähän väärin ja sitten oikein. Siitä tuli todella hieno. Selvisimme mielestäni hyvin tästä perinteisestä parisuhdetestistä (kootaan yhdessä IKEAn huonekalu); ketään ei ruuvattu sormeen eikä lyöty vasaralla päähän. Koska miehellä on mukava sisustusvimma, saatan päästä verho-ostoksille (jos olen oikein nätisti). Uutta futonia voidaan toivottavasti testata pian. Kyllähän se kaupassa koemaattiin oikein kunnolla, mutta eihän se ole sama asia.

Oma hankintalistani on vähän suppeampi. Koulukirjoihin on taas mennyt rahaa sen verran mukavasti, että mihinkään muuhun sitä ei sitten ole jäänytkään. Elokuussa tulleesta opintolainasta ei ole enää mitään jäljellä, ja seuraava erä tulee marraskuun alussa. Opintotuki ja asumislisä eivät riitä edes vuokran+veden maksuun. Tuilla eläminen on 1) jännää ja 2) mahdotonta. Laitoin eilen taas paperit sossuun, toivottavasti sieltä tulee jotain. Jos tulee, voisin ostaa uudet silmälasit. Nämä Specsaversin pleksit eivät ole kestäneet ollenkaan niin hyvin kuin olisin toivonut.

Minulla on yksi vallan kunnianhimoinen ja pitkäkestoinen rahattomuusprojekti meneillään: en saa ostaa joululahjoja varten mitään uutta, vaan kaikki on valmistettava vanhoista tai ilmaisista materiaaleista. Jossain kohtaa on pakko ja halu joustaa - jos langat löytyvät mutta sopivia nappeja ei, niin ne napit saa kyllä ostaa. Mutta ajatuksena on silti se, että mahdollisimman pitkälle on pärjättävä sillä mitä jo on ja mitä voi ilmaiseksi hankkia. Lahjojen suunnittelu ja tekeminen on aloitettu hiljalleen jo tammikuussa, joten ainakin olen ajoissa liikenteessä. Saa nähdä mitä tästä lopulta tulee.

Ja sitten vielä pari lyhyttä juttua.

Kokkasin appivanhuksille. Niitä varmaan hiukan jännitti että voikohan kasvissyöjän tekemää ruokaa ollenkaan syödä. Tein kinkkupiirakkaa, ja hyvin se tuntui uppoavan.

Työhyvinvoinnin tunnilla pääsin taas sauvakävelemään. Alkuun tuntui hiukan turhalta käyttää kouluaikaa johonkin lenkkeilyyn, mutta kyllä se vaan oikeasti on aika kivaa. Saa viuhtoa metikköön, karata koulusta oikein luvan kanssa kesken päivän ja höpötellä kaverin kanssa mukavia siinä sivussa.

Kävin viikonloppuna kävelemässä kameran kanssa. Kuvasin useita sieniä ja muutamaa muuta juttua. Ilmassa oli syksyn tuntua, kivaa.


3.9.2010

Ei luetteloa, kiitos


Tilastokeskuksen mukaan Suomessa oli 2 455 000 kotitaloutta vuonna 2006. Keittiövaakani kertoo Fonectan puhelinluettelon painavan 1112 grammaa. Jos pyöristellään lukuja surutta, huomataan että puhelinluetteloihin menee vuosittain yli kaksi ja puoli miljoonaa kiloa paperia. Se on aika paljon se!

Ja minun kohdallani tuo reilu kilo on aivan turhaa, sillä en tarvitse puhelinluetteloa. Käytän sitä joskus askarteluihin suttupaperina, alustana tai painona, mutta oikeasti pärjäisin ilmankin. Numero- tai osoitetietoja haen netistä tai numerotiedustelusta, en luettelosta.

Niinpä olen tyytyväinen, että Pirkanmaalla ja Helsingin seudulla Fonectan puhelinluettelon voi peruuttaa netissä marraskuun loppuun mennessä. Muualla Suomessa luettelon vastaanottamisesta voi kieltäytyä "Ei puhelinluetteloa" -ilmoituksella ovessa tai postilaatikossa. Sellaisella ilmoituksella tosin taitaa säästää vain postiluukkunsa saranoita, sillä luettelot tulee kuitenkin luultavasti painettua. Kuvittelen, että vain nettiperuutus vaikuttaa oikeasti puhelinluetteloiden määrään, ja siksi on harmi että sen voi tehdä vain suurimmilla jakelualueilla.

Jos se luettelo kuitenkin luukusta tulee, oli sillä käyttöä tai ei, ei se ole mikään kovin suuri ympäristörikos. Fonecta yrittää ilmeisesti ajatella ympäristöäkin toimissaan: 40 % puhelinluettelon paperista on tehty kierrätyskuidusta ja 60 % sahoilta tulevasta jätehakkeesta. Lisäksi luettelo on kierrätyskelpoinen tuote. Muistathan siis viedä vanhan luettelosi paperinkeräyspisteeseen, jos et tarvitse sitä enää.