30.7.2010

Tuntematon tulokas


Tunnistaako kukaan tätä kasvia? (Pahoittelen huonolaatuista kuvaa, isommaksi klikkaaminen saattaa auttaa tai sitten ei.)


Kasvin lehdet ovat paksut ja tönköt, mehikasvien kaltaiset. Lehdet ovat tasaisen vihreät, en tiedä kukkiiko kasvi. Muut kuvailut lienevät turhia, sillä yksi tuntomerkki on ylitse muiden: kasvi monistaa itseään lehtiensä reunaan. Kuvan pienet pampulat eivät siis ole monimuotoista lehteä, vaan uusia pikkukasveja.

Tällainen olisi muuttamassa kotiini, ja olisi hurjan kiva tietää uuden asukkaan nimi.

29.7.2010

Kilpavarustelu


Arkipsykologit paljastavat lehtien palstoilla säännöllisin väliajoin sen, etteivät naiset meikkaa miehiä varten. Naiset meikkaavat toisia naisia varten. Äkkiseltään ajatus kuulostaa hieman hassulta, mutta siinä on vinha perä.

Tulin sitä eilen ajatelleeksi, kun oli tarkoitus lähteä elokuviin miehen kanssa ja tavata siellä ensimmäistä kertaa yksi hänen naispuolisista ystävistään. Sain peräti naisellisen pukeutumiskriisin, ja mietin oikein pitkään että mitä laittaisin päälleni. Halusin olla nättinä, mutta en niinkään siksi että olisin miehen silmissä kaunis, vaan siksi että olisin nätimpi kuin miehen ystävätär.

Jännää saada itsensä kiinni jostain näin pöhköstä.

25.7.2010

Oodi suomalaisen miehen itkulle


Joku voi muistaakin aiemmista horinoistani, että Suomi ja suomalaiset ovat lähellä sydäntäni. Ja suomalainen mies on minusta rapumaisen rakenteensa takia erityisen kiehtova otus. Jokaisella miehellä on kuori, ohut tai paksu tai jotain siltä väliltä. Ja jossain sen kuoren alla on herkkä ydin. Kuorta ei saa auki väkivalloin, vaan oveluudella ja sitkeydellä. Joskus se voi vaatia useamman vuoden työn, mutta aina se on vaivan arvoista.

Haluaisin nähdä palkitun elokuvan Miesten vuoro. Siinä miehet paljastavat itsensä paitsi fyysisesti, myös henkisesti. Kun suomalainen mies avautuu toiselle suomalaiselle miehelle, se on herkkää. Ja juuri siksi en ole ollenkaan varma voisinko halustani huolimatta katsoa elokuvaa loppuun asti. Jo traileri saa palan kurkkuun. Jotkut naiset herkistyvät synnytyskertomuksista, jotkut jostain muusta. Minulla tulee tippa linssiin, kun suomalainen mies itkee.

Sitä ei koskaan tiedä, että mikä sinne miehen kuoren alle pääsee ja osuu. Oman lapsen syntymä, elämä yleensä, kuolema, nainen... miehestä riippuen kai mikä tahansa maan ja taivaan välillä. Mutta se on aina salakavala ja mystinen tapahtuma, eikä sitä näytetä kuin harvoille ja valituille - jos niillekään. Mies tuntee, mutta yksin. Siitä kertoo nätisti A.P. Sarjannon laulu Kova maa, jonka Timo Rautiainen yhtyeensä kanssa kivasti esittää.

...mutta illan hämärässä kumminkin
sillä veljellä polttaa rintaa
se ruusupensaasta oksan taittaa
pimeän tullen katoaa...

Juice Leskinen on kirjoittanut kerrassaan mainion kuvauksen kovan kuorensa sisään piiloutuvasta miehestä, ja Kotiteollisuus esittää sen minuun iskevällä tyylillä:


Sanat ovat suorastaan nerokkaat.

On lystiä liinaharja valjastaa,
käydä tuppeen ja helapäänsä paljastaa.
Muina miehinä vihollista puukottaa,
vaan jos pitäisi halata ja suukottaa...

Voi hyvä Vapahtaja,
kyllä jossakin on raja
missä veri vapisee.

Erityisesti viimeiset sanat tiivistävät sen, mistä tässä puhun:

Mutta joku päivä suomipoika itkemään
ryhtyy, tai joutuu, tai suostuu
ja silloin Kauhavan rauta ruostuu.

Niin. Kun suomalaisen miehen kuori murtuu, on se jotain niin suurta että sen voimalla voisi varmasti särkeä peruskalliota. Kun kivenkova mies romahtaa silmien edessä, omatkin perustukset järkkyvät. Siinä ei voi muuta kuin olla hiljaa hienouden ääressä ja tuntea itsensä etuoikeutetuksi kun on saanut todistaa niin harvinaislaatuista tapahtumaa.

23.7.2010

Turistina kotona


Taas on pöristelty kesäisessä Suomessa moottoripyörällä. Tällä kertaa takapuolen istumiskestoa mitattiin matkustamalla minun synnyinkaupunkiini. Viime vuonna melko tarkalleen tähän aikaan julistin äidilleni ettei hän koskaan saa kauttani vävyä, ja nyt sitten ihan kakistelematta söin sanani ja esittelin ylpeänä vävykokelaan.

Hienosti meni. Mieskin kesti vaikka joutui tapaamaan muutamia sukulaisia. Tai ehkä sille iskee posttraumaattinen stressi jossain vaiheessa ensi viikkoa.

Oli oikein hauskaa olla pienen kävelylenkin verran oppaana miehelle. Omaa (entistä) kotikaupunkiaan katsoo hieman uusin silmin kun sitä esittelee toiselle (ja kulkee itsekin kameran kanssa). Kahden tunnin kierroksella ehdimmekin nähdä kaikki tärkeimmät nähtävyydet. Tuli jotenkin omituisesti hyvä tunne, kun sai miehelle näyttää ne paikat joissa on lapsena leikkinyt ja kulkenut.

Totta kai itselle tärkeitä asioita haluaa esitellä tärkeälle ihmiselle. En vain ehkä arvannut, kuinka tärkeä oma historiani on ennen kuin pitkästä aikaa kävelin keskelle sitä.

20.7.2010

Hetken zen


Kun mieli on tyyni, ei oikeastaan ole mitään kirjoitettavaa.

Tai ainahan minulla jotain pölpötettävää on, mutta jätetään ne nyt toiseen kertaan.

16.7.2010

Kesäpuuhia


Lukeminen on hauska harrastus. Lapsena luin paljon, nykyään suorastaan hävettävän vähän. Ennen meni kirja viikossa, nyt menee kirja vuodessa. Yöpöydällä on kesken Waltarin Mikael Karvajalka, se etenee hyvin rauhalliseen tahtiin. Tai luenhan minä, mutta en kirjoja. Kesällä kulutan lehtiä. Kaverilta saatuja vanhoja Yhteishyviä, lehtiroskiksesta napattuja Aamulehtiä, kaupungilta kaapattuja ilmaislehtiä. En jaksa keskittyä tiukasti tarinaan, joten pienet lehtiartikkelit ovat sopivia lukupaloja.

Käsityöt ovat vähän tauolla helteiden takia. Aloitin kyllä yhden puuvillaisen projektin, mutta villaiset saavat odottaa viileämpiä kelejä. Harrastuspuolella on muutenkin hiljaisempaa, sillä kesälomakiireet ja helteet ovat torpedoineet sekä lenkkeily- että kuoroharrastusta. Hieno ajatukseni siitä että lenkkeilisin kesällä ahkerasti on jäänyt kyllä ihan ajatuksen asteelle.

Olen asunut Tampereella kohta seitsemän vuotta ja vasta nyt kävin ensimmäistä kertaa Näsijärvessä pulahtamassa. Vesi oli vihdoin riittävän lämmintä, ja olihan minulla ihan uusi uimapuku joka piti kastaa. Mutta en ole mikään järviuimari, eikä rantaan lähteminen houkuttele mitenkään erityisesti. Kun vihdoin olisi riittävän lämmintä uida, on jo niin kuuma etten jaksa raahautua rannalle. Suihkuun meno käy urheilusuorituksesta.

Olen ylen kiitollinen saapuneista sateista ja mieheltä lainatusta tuulettimesta. Kämpässä on ollut toistuvasti yli 30 astetta lämmintä. Haluan lyödä jokaista, joka sanoo että ei saa valittaa vaan pitäisi nauttia kun nyt kerrankin on lämmintä. Minä kyllä valitan jos aihetta on. Ja sitä on, kun kotonakaan ei pääse hellettä karkuun ja pää on jatkuvasti kipeä.

Vaan olenhan minä tehnyt muutakin kuin maannut kotona. Olen maannut siskoni kotona Helsingissä, kun olin melkein viikon kissavahtina. Kissoja olisi kuulema saanut leikittää, mutta eiväthän ne jaksaneet leikkiä. Viikko pääkaupungissa meni nopeasti, kun seikkailin Seurasaaressa ja tapasin ystäviä. Sain siskolta tuliaisiksi hieman erilaisen vyölaukun:


Tämän kyllä kehtaa laittaa keskiaikamekon kanssa! Kaverit vihertyvät kateudesta!

14.7.2010

Hymyä!


Vaikka hellettä onkin piisannut, en ole viikkoon hikoillut niin kuin äsken suuhygienistin penkissä. Oli ihan eka kerta, ja kyllä se vähän meinasi jännittää kun toinen ronkki hammaskalustoa karmeilla koukuilla.

Vaan helpolla minä pääsin. Hygienisti kehui että on niin hyvän väriset ja terveet ikenet, ehjä kiille ja valkoiset hampaat. Ja hammaskiveäkin ihan hirmuisen vähän. Jos hän ei olisi kehuessaan tökkinyt minua kipeästi ikeneen, olisin hymyillyt.

Minulla on käynyt hampaiden kanssa hyvä tuuri. Vinot ne ovat, mutta terveet. Ei reiän reikää koskaan, eikä hammaskiveäkään näytä kertyvän mitenkään helposti. Osittain saan varmasti kiittää geenejä, osittain sitä että hammashuolto oli lapsena säännöllistä. Aikuisenakin olen toki pyrkinyt pitämään purimistani huolta, vaikka välillä se päivittäinen hoito on vähän huolimatonta.

Oikein hävetti, kun en osannut kertoa suuhygienistille että milloin olen viimeksi käynyt hammaslääkärissä. On siitä neljä tai viisi vuotta... kai? Perusputsaukseen menoakin olen venyttänyt ja venyttänyt, lähinnä siksi ettei ole ollut rahaa. Eikä vapaita aikojakaan tunnu kovin helposti saavan.

Mutta nyt on oikein perusteellisesti putsattu! Ja niin hienosti selvisin, että ansaitsisin kyllä jonkin tarran tai vastaavan palkkioksi. Niin kuin lapsillekin annetaan tarra kun eivät pure hammaslääkäriä sormeen, tiedättehän. Ah, mutta sainhan minä pienen putkilon hammastahnaa. Jee.

12.7.2010

Ei tehä tästä ny numeroo


Onko ihan kamalaa, jos minusta on mukavaa se että mies tienaa hyvin?

Kun toisen tulot ovat nelinkertaiset omiin nähden, siitä tulee väkisinkin mietinnän aiheita. Ei siitä ongelmaa tarvitse tehdä, mutta jossainhan sen eron aina väistämättä huomaa.

Parisuhteessa raha ei ole se tärkein juttu. Olen oikein kyvykäs ihastumaan tyhjätaskuihin ja kartan kyllä kusipäitä vaikka heillä rahaa olisikin. Mutta olisinpa iso läski valepukki, jos väittäisin etten yhtään pidä siitä että pääsen suoraan ja välillisesti nauttimaan miehen hyvästä toimeentulosta.

Minulle on tärkeää se, että pystyn huolehtimaan itse itsestäni ja tulen toimeen omillani. En ota vastaan almuja, ja joskus on vaikeaa hyväksyä sitä että mies ostaa minulle tavaroita. En siis todellakaan ole heittäytymässä miehen elätiksi - enkä halua kenenkään ajattelevan että olisin.

Siksi minua meinaa oikeasti häiritä se, että miehestä kertoessani en mitenkään salaa sitä että hänellä on rahaa enemmän kuin minulla. En leuhki, mutta muistan kyllä muun esittelyn ohella mainita omistusasunnon, kalliin moottoripyörän ja kotiteatterin. Turha minun olisikin lesottaa, sillä mies on ihan omalla työllään ansainnut rahansa. Enkä oikein voi laskea yksin omaksi ansiokseni sitäkään, että seurustelemme.

En koskaan ikinä halua olla se eukko, joka jokaisessa mahdollisessa välissä leuhkii ukkonsa rahoilla. (Mies ei itsekään halua tehdä asiasta mitään numeroa.) Arjen tosiasiat tulevat väistämättä ilmi, mutta milloin informoiminen menee mainostamisen puolelle? Onko se jotenkin väärin, että on tietyllä tapaa ylpeä saaliistaan? Saako suomalainen olla avoimesti onnellinen siitä, että verkkoon ui arvokala?

9.7.2010

Tissihaaste


Susikairan akka ihastui tässä taannoin omaan rintavarustukseensa niin kovasti (ja ihan aiheesta!), että pisti liikkeelle tissihaasteen. Minä tartuin koukkuun Hannin blogissa. Haaste kuuluu näin:

Tytöt ansaitsevat parasta, joten näytä ihanimmat/parhaimmat/tukevimmat (tai vaihtoehtoisesti kauheimmat) liivisi. Voit myös etsiä netistä kauneimmat rintaliivit ja liittää niiden kuvan, jos iskee häveliäisyys omien tissien ja liivien esittelyyn. Roosanauhan hengessä haastettavan tulee tutkia huolella rintansa (ja kainalonsa).

Koska minulla ei juurikaan ole tissejä esiteltäväksi, ja käytän rintaliivejä hyvin harvoin (minulla siis on liivit, mutta niissä ei ole oikeastaan mitään hienoa), joudun hieman venyttämään haastetta. Minun tissejäni tukevat parhaiten miehen kädet.


Tai siis käsi. Kuten näette, yksi käsi riittää molemmille tisseille (toinen käsi jää vapaaksi kaljatölkin pitelemiselle). (Ja saatatte tämän myötä ehkä muistaa sen kuinka olen aina ollut innostunut hiukan isommista miehistä...) Käsi on materiaaliltaan, muodoltaan ja joustavuudeltaan parasta mitä voi tissille saada. Ainoa huono puoli on se, ettei se kulje aina ihan mutkattomasti mukana.

Haastautukaa mukaan, arvon naiset! Tai muistakaa ainakin hassun haasteen ydinajatus: pitäkää huolta rinnoistanne ja tutkikaa ne säännöllisesti.

5.7.2010

Varaudu kaikkeen


Uusimmassa Voima-lehdessä oli kirjoitus survivalisteista. Sama artikkeli löytyy verkkolehti fifistä.

"Survivalisteja yhdistää varautuminen kaikkeen. He tiedostavat, että elämä on jatkuvaa muutosta, johon yksilö ei voi vaikuttaa. Kun Ilmatieteen laitos antaa myrskyvaroituksen, survivalisti lataa kännykän ja tarkistaa, että taskulampussa on virtaa ja kynttilät ovat tallessa. Fanaattisimmat pohtivat mitä tehdä terroristien tai venäläisten hyökätessä Suomeen."

Survivalistien foorumilta
voi saada jonkin käsityksen siitä millaisesta porukasta on kyse. Nämä ovat luultavasti niitä ihmisiä, joita valtaväestö pitää enemmän tai vähemmän vainoharhaisina hamstereina - ja niitä jotka selviävät silloin kun muut menevät paniikkiin ja kuolevat. Kaikkeen - siis aivan kaikkeen - varautuminen saattaa tavallista tallaajaa hiukan huvittaa. Ehkä ei tarvitsisi säästää ihan jokaista langanpätkää tai muovipussia maailmanlopun varalta. Mutta on tuossa touhussa sinällään ideaakin.

Vaikket nyt varautuisikaan siihen, että joutuisit selviytymään kolme kuukautta kotikaupunkisi viemärissä pelkän ilmastointiteipin avulla, niin ihan arkipäivän hätätapauksiin voisi olla hyvä varautua.

Milloin olet viimeksi tarkistanut palovaroittimesi pariston? Onko kotonasi jauhesammutin tai sammutuspeite? Jos on, osaatko käyttää sitä? Muistatko yleisen hätänumeron? Osaatko elvyttää? Tiedätkö miten antaa ensiapua palovammaan/nyrjähdykseen? Tunnistatko nestehukan/hypotermian ensioireet? Löytyykö lääkekaapistasi perusvarustus?

Tunnistatko yleisen varoitusäänen? Tiedätkö missä on lähin väestönsuojasi? Tiedätkö missä on taloyhtiösi/työpaikkasi kokoontumispaikka? Tunnistatko luonnosta syötäväksi kelpaavat kasvit/sienet/marjat/eläimet? Onko puhelimessasi ICE-numero? Onko jollain vara-avaimesi? Osaatko suunnistaa kartan ja kompassin avulla? Käytäkö pyöräilykypärää?

Jos oma elämä tuntuu sopivasti turvatulta, voi varautua siihen että muille ainakin sattuu ja tapahtuu. Helpointa on luovuttaa verta, reippaammat voivat liittyä vapaaehtoiseen pelastuspalveluun.

Minussa asuu pieni survivalisti (kovin isoa ei minuun mahtuisikaan). En kerää kaappeihini purkkimuonaa kuukausiksi, mutta pidän kyllä huolen siitä etteivät varastot ihan tyhjene. Tunnen oloni kurjaksi, kun minulla ei ole oikeaa pakastinta johon voisin säilöä ruokaa vähän pidemmäksi aikaa.

Toisinaan haaveissa on omavaraisempi elämä (lähinnä puutarhan/kasvimaan muodossa). Ihailen ihmisiä jotka osaavat rakentaa ja valmistaa itse käyttöesineitä. Joskus minua kauhistuttaa se miten riippuvainen kaupunkieläjä on sähköstä (ellei ole niin ovela että on kehittänyt oman tuuli-, aurinko- tai vesivoimalan). En ole kermaperse, mutta en kyllä selviäisi erämaassa kahta päivää pidempään.

En alvariinsa mieti mitä kauhuja voisi vastaan tulla, mutta tapanani on selkeästi varautua melkein kaikkeen mahdolliseen ja vähän mahdottomaankin. Olo on alivarusteltu, kun minulta puuttuu sellainen perinteinen emännänveitsi. On minulla puukko, mutta se on hieman liian suuri jatkuvasti mukana kannettavaksi. Emäntä ei ole kyllä mikään emäntä ilman pientä rautahammasta.

Ihan kaikkeen ei millään voi (eikä tarvitse) varautua, on elämä sen verran yllättävää. Mutta ei siitä ehkä haittaakaan ole jos toisinaan miettii että "mitä jos".

2.7.2010

Noloja tunnustuksia osa 14


Onko teille koskaan käynyt niin, että kenkäkaupassa luulette tekevänne hienonkin löydön ja sitten myöhemmin selviää ettei ostamillanne kengillä voi kävellä puoltakaan tuntia vammautumatta? No hyvä etten ole ainoa.

Vaan kyllä se aina tuntuu yhtä tyhmältä. Kaupassa kengät tuntuvat niin sopivilta ja kivoilta. Ne ovat kauniit ja ehkä edullisetkin. Oi iloa! Ei oikein edes malta odottaa, että pääsee kirmaamaan kaduille uudet kengät jalassaan. Vastaan tuleville tutuille esittelee - katso nyt miten hienot ostin, ja vieläpä edullisesti!

Harmi on suunnaton, kun kenkien neitsytmatkalla kantapää hiertyy rikki, varvas litistyy ruttuun, kehräsluuta painaa, askel tuntuu nurjalta ja mielessä vilistää kurjasti ajatuksia siitä mihin kaikkeen muuhun kenkiin tuhlatut rahat olisi voinut sijoittaa. Ilo vaihtuu itkuksi vartissa. On nolo ja petetty olo.

Eikä mikään auta. Ei sukat, ei rakkolaastarit, ei pohjalliset, ei kengän venytys. Vahinko on tapahtunut, eikä siitä voi oikein syyttää kuin itseään - jos kehtaa itselleen tunnustaa että osti väärät kengät.

Ostan hyvin harvoin kenkiä, enkä siis kovin usein joudu pettymään. Mutta toisaalta ne harvat pettymykset osuvat sitten kipeästi enkä ehkä himoshoppaajan tavoin turru tappioon. Typerän ostoksen raskauttamaa oloa ei kevennä edes se, että toisinaan on onnistunut ostamaan oikein hyviäkin kenkiä.

Kenkätelineessä olevat ballerinat irvistävät ilkeästi minulle. Kantapäätä ja mieltä vihloo joka kerta kun katson niitä. Onneksi ne eivät olleet kalliit.