31.1.2010

Är-är-ärinää, mur-mur-murinaa


Viha on vaikea tunne kiltille tytölle. Vihaa ei saa näyttää. Oikeastaan sitä ei saisi edes tuntea. Aina pitäisi olla jollain tapaa ihmisenä suurempi, jotta jaksaisi vain hyväksyä ja ymmärtää muita.

Olen tehnyt hurjasti töitä sen eteen, että olen nykyään tarpeen vaatiessa jo enemmän suorapuheinen ja tyly ämmä kuin kaiken nielevä kiltti tyttö. Olen joutunut opettelemaan normaalia ja ihmismäistä reagoimista. Olen edistynyt hurjasti, mutta viha on edelleen kompastuskiveni.

Huomaan edelleen etsiväni vihalleni järkeviä syitä ja oikeutusta. Minun on edelleen jotenkin vaikea uskoa, että saan olla vihainen vain siitä syystä että ärsyttää. Minulla on taipumus unohtaa, että minulla on oikeus selittämättömään vihaan ihan yhtä lailla kuin selittämättömään iloonkin.

Minun on edelleen hyvin vaikea näyttää vihaani (vaikka joistakin viimeaikaisista blogikirjoituksista voisi toisin päätellä). Kiltti tyttö on oppinut, että hänestä pidetään vain niin kauan kuin hän on miellyttävä. Järjetön hylkäämisen pelko kummittelee koko ajan taustalla, ja siksi minun on äärimmäisen vaikeaa olla avoimesti ärtynyt ja antaa muille aihetta olla pitämättä minusta. Vuosienkin harjoittelun jälkeen tuntuu välillä mahdottomalta, että minusta voidaan pitää vaikka suutun (joskus ilman järkevää syytä) ja osoitan siten olevani ihminen.

Jatkan harjoittelua.

29.1.2010

Niin hyvää ettei sanotuksi saa


Kyllä voi köyhä olla pienestä iloinen.

Tänään oli kiva käydä ruokakaupassa, kun eilen tuli postiluukusta viiden euron arvoinen Plussa-pisteseteli. Ei olisi oikeastaan parempaan saumaan voinut osuakaan, pienikin ylimääräinen raha tulee tarpeeseen. Ostin pitkästä aikaa paahtoleipää, ja oikein paahdoin sitä. Voi että olikin herkkua! (Eikä se edes loppunut vielä, on iso osa paketista jäljellä!)

Naapurin rouva yllätti kesken kuorotreenien, ja kysyi jotta haluaisinko lukea ilmaiseksi Aamulehteä kuukauden verran. He kun ovat kestotilaajia ja saivat nyt sitten lahjoittaa jollekin kuukauden lehdet. No tokihan minä halusin. Olin niin hämmentynyt (ja omituisesti pukeutunut sillä minulla oli keskeneräisen vaatteen sovitus meneillään) etten osannut varmasti edes kiittää riittävän hienosti siitä että olivat ajatelleet minua.

28.1.2010

Anopinhammas



Anopinhammas (Sansevieria trifasciata 'Hahnii')

Saatan vaikuttaa joidenkin mielestä jokseenkin taitavalta viherpeukalolta. Oikeasti kyse taitaa olla lähinnä siitä, että olen yrityksen, erehdyksen ja useiden valitettavien kuolemantapausten myötä onnistunut löytämään kasveja, jotka kukoistavat minunkin hoitotaidoillani.

Isoanopinkielestä jalostettu anopinhammas on sitkeä ja helposti hoidettava. Sille käy aurinkoinen tai vaikka vähän varjoisampikin paikka, eikä kastelusta kannata huolehtia turhia. Muutaman viikon unohdus ei tunnu missään, jos sitten huomaa antaa vähän reilummin vettä. Liikakastelu taitaakin olla anopinhampaan ainoa uhka. Siksi se viihtyy kaktusmullassa ja lasittamattomassa saviruukussa.

Anopinhammas saattaa innostua joskus kukkimaankin. Minulla näin ei ole vielä koskaan käynyt. Kasvia on helppo lisätä. Ei tarvitse kuin odotella, sillä mullasta puskee jatkuvalla syötöllä uusia hampaita. Jakamisen ja uuden ruukutuksen kanssa ei kannata hätäillä, sillä anopinhammas viihtyy ahtaassa ruukussa.

Terveyskirjasto kertoo, että kasvi on myrkyllinen, mutta pienen määrän syöminen aiheuttaa harvoin oireita. Syökää silti jatkossakin mieluummin salaattia, antaa anopin itse purra hampaitaan.

25.1.2010

Erilainen ei-enää-niin-nuori


Välillä tulee koulussa sellainen olo, että pitää liittyä Facebookiin. Ei niinkään siksi, että kaikki luokkatoverini ovat siellä, vaan siksi, että olisi tunneilla jotain tekemistä.

Yleensä ottaen saan kyllä keskittyä tunneilla ihan oikeisiin tehtäviin. Ei siellä ehdi mitään nettisurffailua miettiä. Mutta on sitten niitäkin hetkiä, että istun puoli tuntia tekemättä mitään (en siis edes kuuntele opettajaa, koska opettaja on nurkassaan hiljaa). Ja koska "toimiston työt ja ohjelmat" jatkuu ensi jaksossa, niitä peukalonpyörityshetkiä tulee olemaan ihan riittävästi myös jatkossa (toivottavasti olen väärässä).

Facebook näyttää olevan muiden pelastus. Luokallani on lisäkseni vain yksi henkilö, jolla ei ole profiilia naamakirjassa. Kun me tylsistymme, muut pelleilevät. Voinhan minäkin netissä pyöriä... mutta kun sarjakuvat ja uutiset on luettu ja selattu, eikä sähköpostiakaan ole kirjoitettavana (siis semmoista postia mihin ei oikeasti tarvitse täysillä keskittyä), niin siinähän sitä sitten vain on ja odottaa.

Onneksi minulle ei ole mikään kovin iso ongelma istua hiljaa paikallani tekemättä mitään. Muille se näyttää olevan hankalampaa. Lisäksi pidän oikeasti melko törkeänä sitä että päivittää statustaan ja lähettelee vierustoverille netitse kukkaruukkuja silloin kun pitäisi kuunnella. Minusta on varsin epäkunnioittavaa puuhastella omiaan kun opettaja selittää jotain. Ja kyllä opettajat sen näkevät, vaikka olisit kuinka muka piilossa ja ihan salaa pikkuisen vain vilkaiset onko tullut uusia viestejä. Hikipinkoilun lyhyen oppimäärän ydinajatus: yritä edes näyttää siltä että kuuntelet.

Koneluokissa on sellaiset hauskat systeemit, että opettaja voi omalta koneeltaan estää luokan nettiselailun. Kielistudiossa on lisäksi sellainen systeemi, että opettaja näkee omalta koneeltaan jokaisen oppilaan ruudun ja pystyy myös käyttämään oppilaan konetta. Eikä opettaja tunne sääliä: ihan sama miten lähellä ananasviljelmäsi valmistuminen on, opettaja voi hyvinkin sulkea nettiselaimen silloin kun haluaa.

No, luulen että nettiselailu, facebookkaus ja pelailu ovat ongelma lähinnä peruskoulupohjaisilla luokilla. Suurin osa opettajista kohtelee meitä ylioppilaita aikuisina - ja suurin osa meistä käyttäytyy kuin aikuiset. Jos jää jotain kuulematta sen takia, että oli juuri keskittynyt hihittämään kaverin nololle pikkujoulukuvalle, niin se on sitten ihan oma häpeä.

Myönnän, että välillä tietysti tuntuu myös siltä että jään jostain paitsi kun muu luokka kuuluu pieneen sievään Facebook-piiriin. They bond, you know. Olen sen verran aktiivinen ja äänekäs, että pysyn kyllä mukana ilman nettihömpötyksiäkin. Mikään oikeasti tärkeä tieto ei jää minulta kuulematta. Enkä ole mennyt kouluun tekemään kavereita ja hankkimaan ystävyyssuhteita, minulle riittää että tulemme toimeen ja pystymme työskentelemään yhdessä. Mutta silti. Silti tuntuu välillä siltä, että en kuulu joukkoon.

Opettajat eivät pidä siitä, että tunneilla käytetään konetta muuhun kuin opiskeluun. Mutta hekin tunnustavat Facebookin voiman. Jo useampi opettaja on sanonut, että verkostoituminen (nimenomaan naamakirjan kautta) on tärkeää työllistymisen kannalta. Eräs opettaja käyttää Facebookia jopa opetuskanavana (taisi olla mediakasvatuksen kurssi, jota minulla ei ole).

En silti aio liittyä. Taidan pysytellä ulkopuolisena edelleen.

20.1.2010

Nyt olet mies, tai itket ja olet!


Yksi opettajistani saattaa herättää monessa säälin tunteita. Onnettomamman oloista otusta saa hakea. Luisuharteinen, hieman kumara ja jossain määrin myyrän näköinen mies, joka piiloutuu nurkassa olevan koneensa taakse ja mumisee jotain käsittämättömällä tavalla. Omituinen hiippari, joka arastelee oppilaitaan ja näyttää juuri siltä, että on tasan yhden naisen - äitinsä - mies.

Myös eräs luokkatovereistani on jokseenkin surkea tapaus. En oikein osaa edes sanoin kuvata sitä arkuutta, mikä hänestä huokuu. Hän ei varsinaisesti välttele muita, mutta ei myöskään ota minkäänlaista kontaktia kehenkään. Hänestä tulee mieleen jänis. Tiedättekö, sellainen vaarattoman näköinen ja paikoilleen jähmettynyt olento, joka tuntuu vain toivovan ettei kukaan huomaa jos on oikein hiljaa ja liikkumatta. Poika raukka seisoo aina sen näköisesti asennossa, että pelkään hänellä olevan jo jotain sisäeritysongelmia jatkuvan jännittämisen vuoksi.

Hän ei pidä itsestään meteliä, ei todellakaan. Ei edes silloin kun pitäisi: en tiedä kuinka monelta tunnilta hän on jäänyt paitsi vain sen takia, ettei uskalla koputtaa oveen riittävän lujaa. Oikeasti. Hän silittelee ovea niin hiljaa, ettemme me luokassa jo olevat kuule sitä. Sanoinkin hänelle (mahdollisimman ystävällisesti) erään tunnin jälkeen (kun olin tunnin alussa taas kerran päästänyt hänet sisään) että voisi vähän rohkeammin hakata oveen. Ihan vain ettei jäisi ulkopuolelle.

Kaikenkaikkiaan säälittäviä tapauksia. Muiden mielestä siis. Minussa ei herää sääli eikä primitiivinen hoivavietti. Minua alkaa ärsyttää. Ette usko miten minua ärsyttää! Ei tee mieli silitellä tai lähettää lämpimiä ajatuksia, minä haluan ravistella tuollaisia reppanoita. Haluan haastaa riitaa, jotta näkisin syttyykö toiseen mitään eloa. Puren huultani, jotten sanoisi opettajalle ikävästi. "Mitä sä oikein piipität, anna selkeämpiä ohjeita!" Grrrr!

Mikä mies se sellainen on jonka tällainen rääpäle voisi karjua kumoon? Ei mikään! Miehellä pitää olla selkärankaa ja munaa. Mitä jää miehestä jäljelle jos niitä ei löydy? Pelkkä housu! Nahjus! Nyhvö! Saaliseläin! Samperin himpula, joka ei osaa edes koputtaa oveen kunnolla!

Jos jossain tarvitaan sellaista amerikkalaisista elokuvista tuttua kapiaishahmoa, joka kommunikoi vain ja ainoastaan huutamalla ja on kaikkea muuta kuin armollinen esimies, ottakaa yhteyttä minuun. Minulla kun tuntuu olevan suorastaan synnynnäinen vaisto koulia veltoista tissiposkista Miehiä.

On se hyvä, ettei minulla ole ainakaan päävammoista pulaa.

18.1.2010

Koulu haittaa harrastuksia


Työttömänä olin usein menossa kaikkiin mahdollisiin kissanristiäisiin, tapaamisiin, viihdehetkiin ja muihin, sillä sain aivan riittävästi istua yksin kotona. Nyt, kun päivät menevät koulussa, en jaksakaan sitten mitään muuta. Olen ollut viimeisen viikon myös fyysisesti väsynyt, mutta yleensä kyse on ihan puhtaasti henkisestä kuormituksesta.

Koulussa on paljon ihmisiä ja toisinaan myös äärimmäisen rasittavaa meteliä. Vaikka tunneilla onkin vain oma porukka kasassa, on jatkuvasti suorastaan tuskallisen tietoinen siitä että on kuhisevassa muurahaispesässä. Yleensä opiskelu myös vaatii jatkuvaa valveillaoloa (no, poikkeustilanteitakin toki on) ja vuorovaikutusta muiden kanssa. Koko ajan pitää keskittyä, tehdä, ajatella, toimia, kysellä ja vastailla. Pitää olla aktiivinen, jos haluaa pysyä mukana (ja ehkä saada hyviä numeroita).

Ja se on kuulkaa yllättävän rankkaa. Ajattelematon voisi sanoa, että mikäs siellä ollessa, menee vaan ja istuu joitakin tunteja hiljaa paikallaan. Mutta aktiivinen oppiminen ei ole ollenkaan kevyttä puuhaa. Eikä se todellakaan aina rajoitu vain kouluaikaan: opiskelija tuo usein töitään kotiin.

Niinpä tässä nyt väkisinkin on käynyt niin, että valitsen hyvin usein jäädä kotiin, vaikka tiedossa olisi muutakin ohjelmaa. Tälläkin viikolla olisi tavanomaiset tanssitreenit (jotka päätin jättää väliin), teatteritreenit, neuletapaaminen (jossa en tosin ole käynyt enää kuukausiin) ja kuoroharkat. Kaikenlaista hauskaa olisi, hyvää seuraa ja kivaa puuhastelua, mutta usein valitsen silti jäädä itsekseni omaan ylhäiseen yksinäisyyteeni.

Joskus minusta tuntuu koulun jälkeen siltä, että en halua enkä jaksa tavata ketään. Tai en ainakaan suurta määrää ihmisiä. En jaksa olla sosiaalinen tai mukava. En jaksa enää keskittyä enkä ajatella. Haluan tehdä rauhassa omia juttujani, nyhrätä pieniä aivottomia asioita. Koulu siis selkeästi haittaa kodin ulkopuolisia harrasteita ja tekee hallaa sosiaalisuudelleni.

Eikä se nyt sinällään ole vielä vaarallista, sillä en ole täysin erakoitumassa. Tapaan kyllä ystäviäni ja olen heihin yhteydessä, mutta vauhtini on hidastunut huomattavasti. Työttömyysajan rellestyksen jälkeen tällainen elämä tuntuu jotenkin nahistuneelta. Suurin harmi tässä kuitenkin on se, että minua harmittaa.

Harmia synnyttää se, että puhun itselleni rumasti. Sanon "pitäisi" kun olisi oikeammin sanoa "voisi". Pitäisi mennä treeneihin ja pitäisi tehdä sitä ja tätä. Eikä pitäisi! Ei ole pakko! Tiedän sen, mutta silti ruoskin itseäni (ei se saa minua liikkumaan, mutta tekee sopivasti kipeää), haukun itseäni laiskaksi ja sanon syyttävästi "hyi" kun jään kotiin tekemään ei-mitään. Omatunto kolkuttelee turhan ahkerasti.

Olen kyllä koko kouluajan osannut pitää tiukasti kiinni siitä, että nukun ja syön riittävästi. Vielä kun oppisin sallimaan itselleni henkisen levon silloin kun levolle tarvetta on. Sitten olisi hyvä.

15.1.2010

Pähkinä purtavaksi


Entinen opettajani ei kyllä uskoisi silmiään jos näkisi minut nyt. Hän kun tottui siihen, että matematiikan tunnilla piti jossain kohtaa voivotella että "no mitä se Hehku siellä taas huutaa". Nyt ei ole kertaakaan tarvinnut opettajan kuunnella huutoani!

Jos en olekaan tunneilla tajunnut ihan kaikkea, olen kuitenkin tehnyt ahkerasti kotitehtäviä (saamme niitä aina ja paljon) ja osannut lähes kaiken. Olen saanut kokea onnistumisen ja oivaltamisen iloa - ja se on suuri ihme kun kyseessä on matematiikka! Olen ollut tunneilla aktiivinen ja käynyt tekemässä tehtäviä taululle. Melkeinpä harmitti, kun en saanut tehdä kaikkia tehtäviä, niin suuri oli ylpeyteni siitä että olin osannut ihan itse. Olen ollut tunneilla ihan ihmeissäni siitä, että minun ei ole tehnyt mieli tappaa ketään.

Mutta nyt tuli kyllä niin kinkkinen kotitehtävä, että tekemättä jäi.

Jos kunnan työntekijöiden palkkoja lasketaan 5 %, pienenevät kunnan kokonaismenot 1,09 %. Kuinka monta prosenttia työntekijöiden palkat ovat kokonaismenoista, jos palkkoja lasketaan?

Siinä, miettikää sitä jos ette muuta tekemistä keksi. Minä yritin puolitoista tuntia, mutta annoin sitten periksi. Kirjan mukaan vastaus on 20,94 %, mutta minä en kyllä käsitä miten siitä semmoinen tulee. Kertokaa, jos keksitte. (Mutta muistakaa aloittaa ratkaisun kertominen sanomalla "olipas tosiaan hankala, jouduin hirmu kovasti miettimään", ettei minulle tule paha mieli siitä etten osannut yksinkertaista tehtävää.)

Tekemätön tehtävä harmittaa, tietenkin. Se kummittelee koko ajan takaraivossa eikä anna rauhaa. Ratkaisemattomat ongelmat ovat inhottavia. Mutta huomatkaa: en raivoa asiasta. Ooooh, mikä tyyneys. Yleensä tässä vaiheessa kiristelen hampaitani, paiskon tavaroita, revin hiuksiani ja tuherran itkua. Minulla kun on tapana yrittää niin kauan että asia selviää - ja jos ei selviä niin sitten yritän niin kauan että voimat loppuvat ja itku tulee.

Minulla taitaa olla toivoa. Ehkä voin sittenkin joskus ja jossain vaiheessa oppia yhden elämän tärkeimmistä säännöistä: hyväksy se, ettet osaa. Ja luovuta ajoissa.

12.1.2010

Varokaa halpoja kopioita!


No niin! Nyt ne ovat sitten tehneet sen, mitä minä olen miettinyt jo pitkään: Vulva Original -tuoksun! Alitajuisten tuoksuviestien toimivuus ei minua sinällään epäilytä, mutta silti vähän mietityttää. Siis lähinnä se, että kuka viitsii ostaa tavaraa, jota (ainakin jokainen nainen) saa ilmaiseksi? Ja jos tämä oikeasti myy, olisiko markkinoilla kilpailijalle tilaa? Toisin sanoen mietin tässä, että alanko purkittaa mehukkaiden omakivasessioiden tuotoksia.

No, ehkä en. Taidan pysytellä poissa tuoksubisneksestä ja paneutua kehittelemään liinavaatesarjaa, jonka miehen kanssa ideoimme.

Sarja sisältää tässä vaiheessa vain lakanoita, mutta laajentamisen mahdollisuudet ovat lähes rajattomat. Ensimmäisenä tuotteena syntyi Kiima-lakana. Se on siis lakana, jonka avulla olemattoman seksielämän omaava voi päästä nauttimaan seksin jäljistä. Lakana tuoksuu kiimalta ja siinä on epämääräisiä kuivuneita eriteläikkiä. Kehitteillä on suojakaasupakkaus, jolla voidaan mahdollistaa tuoreet läikät. (On vielä selvittämättä kuinka tuote soveltuu talouteen jossa on/vierailee spermakoira.)

Kuukautiskiima-lakana on edellämainitun kaltainen, mutta siinä on kiiman lisäksi verta. Kerran kuussa-lakana sisältää pelkkiä veritahroja. Jännittävä lahja ystävälle tai anopille. Tai kelle tahansa, joka pitää nykyisiä kuukautissuojia varmuutensa takia liian tylsinä.

Aamiainen vuoteessa-sarjasta tulee varmasti hyvin suosittu. Alimman hintaluokan lakanoihin on sotkettu kaurapuuroa, luksusmalliston lakanoissa on mansikka- ja shampanjatahroja. Kahvin ja punaviinin ystäville löytyy myös omat tuotteensa.

Extrememallistosta löytyy ainakin Darra-lakana. Se haisee vanhalta viinalta ja oksennukselta. Mikäli tuotekehitys etenee hienosti, Erä-lakana saadaan markkinoille juuri toivotun kaltaisena: puuvillaan on ommeltu sekaan kuusenneulasia, männynkäpyjä ja kusiaisarmeija.

Ja kuten sanottua, laajentaminen on mahdollista ja todennäköistä. Luulen, että suuntaamme alusvaatemarkkinoille. Unohtakaa yksiväriset tylsyydet, Aikapojan paskaraita on uusi hittikuosi!

11.1.2010

Luvan kanssa sotkemista


Huonosti nukuttu yö, huoli ja harmi, vitutus, ikävä, ahdistus ja orastava päänsärky. Ne kaikki liukenivat pois kun pääsin turvesaunaan.

En ollut köyhä enkä kipeä kun hieroin itseeni mustanruskeaa mönjää ja hikoilin sen kiiltäväksi. Pehmeissä löylyissä silisivät kaikki sielun rypyt. Nyt on tukassa jykevä maan tuoksu.

Kiitos kustantajille.

8.1.2010

Perjantain piristys


Sain työharjoittelupaikan!

Kävin ennen joulua jo yhdessä haastattelussa, mutta silloin ei tärpännyt. En ollut huono hakija, jonossa vain oli kymmenen minua parempaa.

Mutta nyt osui kohdalleen, ja niinpä sitten huhti- ja toukokuun ajan ihmettelen taloushallinnon asioita työelämässä. Toivottavaa tietysti olisi, että paikka osoittautuisi mukavaksi ja kaikin puolin toimivaksi, mutta tuntuu hyvältä että paikka sentään on.

Huh helpotus.

4.1.2010

Silmänruokaa


Koska sain joululahjaksi leffalippuja, pääsin katsomaan maailman kalleinta elokuvaa.

James Cameronin Avatar oli pitkälti sellainen kuin ajattelinkin sen olevan. Juoni ei ollut kovinkaan ihmeellinen. Ennen kaikkea se oli ennalta-arvattava, ja noudatteli varsin uskollisesti klassisten sankaritarujen tuttuja linjoja. Mutta se ei ole mitenkään huono asia, sillä klassikot ovat yleensä ihan toimivia. Sitä paitsi vähän kuivemmankin perushutun nielee kyllä nautiskellen mikäli se on kuorrutettu nätisti. Ja Avatar on. Voi että se olikin kaunis!

Tämä oli ihan ensimmäinen 3D-elämykseni. Olen aiemmin vähän vältellyt 3D-kuvia. Tulen pahoinvoivaksi jo planetaariossa, joten pahimmat (eli joidenkin mielestä juuri ne parhaimmat) ulottuvuus- ja liikkuvuuskikkailut saattaisivat tehdä hieman häijyä. Eikä olisi mitenkään kivaa istua puolet elokuvasta silmät kiinni. Toisekseen olen kuullut vähän harmistuneita kommentteja niistä 3D-laseista. Eivät pysy nenällä, painavat hirmuisesti, puristavat sieltä sun täältä ja ovat muutenkin kurjat. Lisäksi 3D-näytökset ovat olleet vielä tavallistakin kalliimpia.

Mutta pitihän sitä nyt kerran kokeilla, kun oli ilmaislippukin. Ja kyllä kannatti. Lasit olivat ihan yllättävän mukavat. Sopivat hyvin omien lasieni päälle eivätkä puristaneet mistään. Pysyivät hyvin nenällä eivätkä painaneetkaan mitenkään liian ahdistavasti. Minulla on kerrankin sopiva anatomia: riittävän pieni pää ja sen kaverina suhteettoman suuri ja jykevä nenä.

Avatar ei ole 3D-kikkailua. Siinä ei herkutella efekteillä eikä rasiteta katsojaa jatkuvasti silmille hyppelevillä asioilla (mihin ymmärtääkseni helposti sorruttiin silloin kun tekniikka oli aivan uutta). Mielestäni on todellista taituruutta se, että osaa käyttää erikoisefektiä niin että sen läsnäolo tuntuu luontevalta. Elokuvassa on nautittava todellisuuden tuntu.

Toisaalta "todellinen" on lopulta ehkä vähän väärä sana kuvaamaan tätä elokuvaa, on siinä sen verran mielikuvituksekas flora ja fauna. Ja juuri se siinä onkin niin nautittavaa. Kovin aidon näköiset mahdottomuudet kiehtovat ja lumoavat.

Ja onhan siinä Sam Worthington. Panisin.

2.1.2010

Etäilyn iloja


Kun mies lähtee, kärsin kaameasta ikävästä. Hetki menee kärvistellessä ja sitten totun olemaan itsekseni. Elämä sujuu suhteellisen kevyesti - kunnes mies tulee takaisin. Siinä menee arki ja elo ihan sekaisin kun toinen onkin yht'äkkiä oikeasti paikalla. Ja juuri kun totun miehen läsnäoloon, hän lähteekin taas pois ja kierre alkaa alusta.

Tämä on kuulema tuttua kaikille, joiden toinen puolisko on toisinaan pitkiä aikoja poissa ja lyhyitä aikoja läsnä. Kaipaa kovasti, ja välillä sitten ei kaipaakaan. Voi herätä ihan järjenvastaisia ärsytyksiä siitä että toinen lähtee/palaa. Ja tuntuuhan se jotenkin hassulta äkisti hypätä intiimiin suhteiluun pitkän tauon jälkeen: vaikka toista on kaivannut kovasti, se tuntuu aluksi jotenkin vieraalta kuitenkin.

Ajan järjestäminen sopivasti ei aina ole helppoa. Miehen ystävät haluavat tietysti tavata hänet, kun hän kerrankin on kotimaassa. Niin minäkin haluaisin. Ja on ihan ymmärrettävää, että mies haluaa tavata ystäviään ja antaa minulle omaakin aikaa (jota jossain määrin toki tarvitsenkin). Minä olen tietysti järjestänyt niin, ettei minulla ole juuri mitään menoa vaan pelkästään aikaa (kun olisi se kai vähän tylyä tehdä itsensä äärimmäisen kiireiseksi kun mies on täällä). Ystäväni eivät juuri soittele jotta eivät häiritsisi. Arvelevat, etten kuitenkaan ehdi.

Vaan hyvinhän minä ehtisin vaikka mitä, koska mies pörheltää siellä sun täällä. Se aika, jonka olen varannut yhteiseksi ajaksi, onkin sitä aikaa kun istun yksin kotona odottamassa miestä. Vaan minkäs teet. En minä aio toista kieltää menemästä.

Suhteemme on jatkuvaa erikoistilannetta, ja se on otettava huomioon. Eihän tämä nyt mitään normaalia arkea ole, vaikka vähän yrittää sellaista mallintaa. Kovin ihanaa mutta vähän epätodellista touhua.

Ai niin. Mies on päättänyt lähteä kolmen viikon kaukomaanlomalle lähes välittömästi sen jälkeen kun hänen ulkomaankomennuksensa keväällä päättyy. Juurikaan liioittelematta voin sanoa, että kuka tahansa muu nainen olisi repinyt häneltä pään irti siitä hyvästä. Loukkaantumisen määrään nähden onnistuin mielestäni melko järkevästi pukemaan sanoiksi sen, että suhteen rakentaminen poissaolevan kanssa voi tuntua välillä turhauttavalta.

No, elämä on. Ja suhteen eteen sopii nähdä vähän vaivaakin.

Vaikka tästä tekstistä voisi nyt helposti löytää valittavia ja ärtyneitä sävyjä, niin älkää viitsikö heittäytyä negatiivisiksi. Tämä on vain pohdiskelua.

Mies on oikea löytö ja minä olen onnellinen.