12.10.2010

Viikon jännä


Tänään näin ja koin jotain perin merkillistä. Luokka- ja ikätoverini vapisi jännityksestä puhuessaan minulle. Siis tärisi niin kovasti, että pelkäsin hänen kaatuvan.

Menemättä nyt tilanteen yksityiskohtiin voin kertoa, että olin aiemmin päivällä täysin tietämättäni ja aivan vahingossa loukannut häntä kysymykselläni, jonka olin esittänyt muutamalle muullekin. Sitä kun ei voi aavistaa, että toinen saattaa loukkaantua kysymyksestä jonka tyyli ja asiasisältö on suurin piirtein sama kuin kysymyksessä "miksi sinua ei näkynyt eilen koulussa" tai "mitä aiot tehdä syyslomalla" tai "kuinkas perhe jaksaa".

Vaikka kysymykseni oli aivan viaton ja asiallinen, kollega oli siitä loukkaantunut joidenkin raskauttavien asianhaarojen vuoksi. Sitten hän oli tunnin verran kerännyt rohkeutta ja otti asian esille välitunnilla. Häneltä vaati ilmeisesti aivan käsittämättömän paljon kanttia tulla sanomaan, että olin temmeltäessäni tallonut vähän hänen päälleen.

En ole ikinä nähnyt ihmisen tärisevän niin lujaa silkasta jännityksestä ja pelosta. Enkä ikinä ole kuvitellut, että minä olisin niin pelottava että edessäni pitää seistä alahuuli väpättäen ja kurat housussa.

Jos olette kuvitelleet, että liioittelen kun kerron luokkatovereitteni lammasmaisuudesta, niin en tosiaankaan liioittele. Tällaisten ihmisten kanssa minun pitää tehdä yhteistyötä.

Tosin tässä kohtaa voisi sanoa että lammas terästäytyi ja löysi itsestään hurjasti voimaa. Itse liiasta kiltteydestä kärsineenä tiedän kyllä miten vaikeaa on älähtää, vaikka aihettakin olisi. Aplodit ja hatunnosto siitä siis luokkatoverilleni, kun sanoi suoraan minulle että käytökseni harmitti häntä. (En kyllä edelleenkään tiedä miksi hän loukkaantui, kun ei perimmäisiä syitä kertonut, mutta ei sillä olekaan väliä.)

Lähinnä minua vain ihmetyttää. Ihmetyttää tämä absurdi olo. Ja jännittää kollegan puolesta. Minä olen kuitenkin luokkatoverilleni jo yli vuoden ajalta tuttu, olemme tehneet paljonkin hommia yhdessä, enkä tietääkseni/toivoakseni ole maailman pelottavin ja vaikeimmin lähestyttävä ihminen. Jos tämmöisen asian kanssa ja minut kohdatessaan menee ihan veteläksi ja näyttää siltä että tarvitsee tukea/lisähappea/oksennusastian, niin kuinka ihmeessä voi selvitä tässä maailmassa? Kuinka ihmeessä nuo pärjäävät elämässä? Sitä minä vaan mietin.

20 kommenttia:

Anonyymi kirjoitti...

nii'in.. voihan olla, että juuri tämä kyseinen hlö kärsii esim. sosiaalisten tilanteiden peloista tai paniikkioireista, ja se oikeasti vaati häneltä mielettömät ponnistelut, että tohti tulla sanomaan sinulle jotain. Se jokin ilmeisesti oli juuri hänelle hyvin merkityksellistä ja tärkeää, koska hän jännityksestään ja pelostaan huolimatta siitä tuli sinulle sanomaan.

Hehkuvainen kirjoitti...

Luultavasti juuri näin onkin. Ainakin jos hänen muista toimistaan voi mitään päätellä, sosiaalisten tilanteiden ja yksin äänessä olemisen pelko on valtava :/. Siksi ihan yllätyinkin tämmöisestä suoruudesta ja reippaudesta.

Alitsa kirjoitti...

Minusta sinä kuulostat nyt aika kovikselta. Minusta tuommoinen rohkeuden kerääminen on hellyyttävää ja ihanaa, sinä sitä kummeksut (vaikka toki ablodeeraat, mikä oikein onkin).

Ja joo, tässä asiassa olemmekin aina olleet eri linjoilla. Minun mielestäni ihmisen ei tarvitse olla sosiaalisesti jämäkkä. Konkreettiset teot, eivät olemus, ratkaisevat minulle enemmän. Tässä asiassa tiedän olevani vähemmistössä: maailma tuomitsee ihmisen olemuksen, ujouden, vapinan yms.yms. perusteella.

Anonyymi kirjoitti...

Maailmassa on paljon ihmisiä, jotka jännittävät sosiaalisia tilanteita todella paljon, vapisevat ja tärisevät varsinkin, jos pitää sanoa jämäkästi oma mielipide jostakin asiasta. Se ei silti tarkoita sitä, etteikö tässä maailmassa pärjäisi tai että olisi ihan luuseri.

Olen itse ihan hirveä sosiaalinen jännittäjä ja jännitykseni ilmenee myös tärinänä, punastumisena ja vapinana, tilanteesta riippuen. Onneksi olen kuitenkin kohdannut ihmisiä, jotka ovat ymmärtäneet jännitystäni ja antaneet minun olla sellainen olla kuin olen. Olen päässyt elämässä pitkälle ja pärjännyt hyvin.

Jännittämiseni ärsyttää itseäni suunnattomasti, mutta toisaalta ymmärrän hyvin toisia samanlaisia, enkä jaksa sitä toisessa ihmisessä niin ihmetellä. Onneksi maailmassa pärjäävät hyvin monenlaiset ihmiset, eivät vain ne joka tilanteessa suuna päänä olevat, ns. ulospäin suuntautuneet tyypit.

-mari

Hehkuvainen kirjoitti...

Hah, hieno vastauskommenttini pyyhkäytyi bittiavaruuteen! Ehkä se oli siis merkki sitä ettei sitä kannata julkaista :D.

Alitsa: kovis? Juu toki. Ikinä en itse jännitä mitään enkä kykene jännitystä ymmärtämään, en. Olen kylmä ja kova ja ankara ja tuomitseva ja suvaitsematon, juu. Joku siellä noinkin ajatelee, varmana.

Ei minulle ole uutta se, että ihmiset jännittävät (tai tekevät vaikka jännittävätkin). Uutta on se, että joku voi jännittää minua noin paljon. Ei minua kukaan koskaan jännitä O_o.

En ole koskaan kohdannut vastaavaa (siis noin äärimmäisen pahaa tapausta), ja siksi mietin miten voi elämän suuremmista haasteista selvitä jos minun kohtaamiseni on jo kovasti kamalaa.

Mari: minuakin jännittää toisinaan kovasti, varsinkin esiintymistilanteissa. Ääni värisee väkisinkin, eikä sille vaan voi mitään. Silti niistä tilanteista selviää. Niin kuin sinä olet selvinnyt jännittävistä tilanteista. Olet todella rohkea, kun olet jännittämisestäsi huolimatta mennyt ja tehnyt. Se on kova juttu se! :)

Alitsa kirjoitti...

Hehku, tiedän että et ole kovis, sanoinkin että kuulostit siltä (jos kirjoittamista voi sanoa kuulostamiseksi). Ehkä luokkatovereillasi on sinusta erilainen kuva, kun ystävilläsi?

Sen kyllä allekirjoitan täysin myös omalta kohdaltani, että olisi outoa jos joku pelkäisi minua ihan näkyvästi. Semmoista tapahtuu äärimmäisen harvoin, mutta joskus joku Alitsa-pelkoinen ilmaantuu jostain. Ja aivan odottamattomalta suunnalta. Ymmärrän siis sinua, kuoma! Kyllä se luokkatoverisi voi pärjätä maailmassa vaikka sinua pelkäisikin. Saatat olla kouluroolissasi vain pelottavampi kuin jossain muualla! :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Jäin oikein pohtimaan tuota kovisjuttua. Menin itseeni ja viivyin siellä hetken. Voiko joku (koulussa) pitää minua koviksena? Ehkäpä, ainakin tietyllä tapaa.

Kyllä minä osaan olla kova. Olen titaania, jos tarvitsee olla. Usein minun pitää olla koulussa tavallista jämäkämpi, että asioita tapahtuisi. Ja kun muut ovat... no, eivät niin jämäköitä, se minun kovuuteni oikein korostuu :/.

Oikeasti olen aika pehmis :P. Mutta onhan totta, että eri ympäristöissä ja rooleissa saatamme olla hieman erilaisia - ja tämä koskee toki myös koulutovereitani. Jos joku on koulussa minun mielestäni vähän onneton reppana, voi hän olla koulun ulkopuolella ja muissa piireissä jotain aivan muuta.

En minä kyllä haluaisi olla pelottava. En ainakaan tietoisesti pyri siihen.

Hanni kirjoitti...

Kaksi kommenttia pyyhkiytynyt pois tuosta vain, ehkä merkki siitä, ettei tätä kannattaisi julkaista. mutta koska en ole lammasmainen enkä pelkää nykyään ketään sanon:Todella rohkea teko luokkakaveriltasi, vaikka on toki kurjaa, että joudut tuollaisten ihmisten kanssa tekemisiin.Täristä voi muuten myös raivosta ja vihasta, ehkä et kuitenkaan ollut niin paljoa hänen yläpuolellaan, että hän olisi sua pelännyt. Todella hienoa, että hän tuli sanomaan, että olit loukannut sanoillasi - vaikkakin tosiaan ymmärtämättä että loukkaat (?)Valitettavasti juttu menee niin, että kaikki ihmiset eivät voi olla sellaisia, joista pidät, mutta jos näyttää siltä, että "tällaisten ihmisten kanssa pitää tehdä yhteistyötä", niin sitten vaihtoehtoja on tasan kaksi, eikä mun tarvitse niitä varmaan luetella. Se, miten muut tulevat pärjäämään elämässä ei ole sun huolesi. Jos sellaisia pohtii, pääsee tietenkin vertaamaan ohimennen omaa itseään ja pärjäämistään näihin alempiin lampaisiin. Mutta mie uskon, että kaikilla on samanvertaiset mahdollisuudet elää tasapainoista elämää. Joillekin se tulee pitkän terapian kautta, joillekin ilman. Hienoa tietenkin on jos pääsee puhumaan vähän ylempää ja naureskelemaan toisten käytökselle. Julma olen sanoissani, myönnän, mutta myös aika raivoissani sen kollegan puolesta.

Hehkuvainen kirjoitti...

Osasin odottaa tuollaista kommenttia (koirilla on tapana älähtää kun niihin kalikka kalahtaa). Ihmeen kauan sen tulemisessa kestikin :).

"Täristä voi muuten myös raivosta ja vihasta, ehkä et kuitenkaan ollut niin paljoa hänen yläpuolellaan, että hän olisi sua pelännyt."

Arvasin myös että joku puuttuu tuohon. Kyllä siellä varmaan muutkin ovat miettineet, että ohhoh, kylläpä Hehku nyt ylentää itsensä. Tiedän kyllä, että vihasta voi täristä, olen itsekin ollut siinä osassa. Mutta olen myös nähnyt, kuinka tämä nainen vapisee joutuessaan vastaamaan opettajien kysymyksiin tai joutuessaan esiintymistilanteisiin (joista useista on kieltäytynyt vain siksi ettei yksinkertaisesti uskalla esiintyä). Uskon, että ihminen on sisäsyntyisesti kyvykäs havaitsemaan, täriseekö vastapuoli vihasta vai pelosta (se on selviytymisen kannalta aika merkitsevä asia). Siksi - ja tietäessäni kuinka nainen muuten koulussa käyttäytyy - voin ihan itseäni ylentämättä sanoa, että hän tärisi pelosta.

Ja niinhän se vain on, ettei kaikista voi pitää. Eivät kaikki pidä minustakaan (tämän kirjoituksen jälkeen luultavasti vielä harvempi ihminen kuin ennen, mikä on oikeastaan aika surullista). Ystäväpiirinsä voi aika pitkälti valita, mutta työ- ja koulutovereita ei niinkään.

Mutta yhteistyöhön kyllä kykenen, vaikka se välillä minua hermostuttaisikin. En sentään ole ihan niin ääliö kuin miltä ehkä vaikutan; pystyn ihan sopuisaan yhteistyöhön myös niiden ihmisten kanssa, jotka eivät ole ylimpiä ystäviäni. Mutta se voi viedä hermoni, ja jossain sitä on sitten pakko purkaa (kun ei välttämättä koulussa voi). Blogi on siihen purkuun ihan hyvä väline - vaikka minut sitten tullaankin purkautumiseni johdosta tuomitsemaan kovana ja ilkeänä ihmisenä.

"Se, miten muut tulevat pärjäämään elämässä ei ole sun huolesi."

Ei olekaan, mutta huolehdin silti. Huolehdin, koska välitän ja toivon että kaikki pärjäisivät. Hoitajaluonne huolehtii kaikista ja kaikesta.

Hehkuvainen kirjoitti...

Ai niin:

"Hienoa tietenkin on jos pääsee puhumaan vähän ylempää ja naureskelemaan toisten käytökselle."

Minua tämä ei naurata. Ei ollenkaan.

Alitsa kirjoitti...

Minun on nyt pakko tehdä tunnustus: Minä pelkään sinua ja terävää kieltäsi.:(

Hehkuvainen kirjoitti...

O___o Kamalaa kuultavaa.

Ei minua tarvitse pelätä. Ei ystävien ainakaan.

Pitää varoa mitä toivoo, sillä joskus sen voi saada. Psykiatrini olisi silti varmaan tietyllä tapaa ylpeä minusta, se sekopää.

Alitsa kirjoitti...

Ärsyttävien asioiden ilmaiseminen on kannustettavaa ja terapeuttista. Itse pyrin sanomaan asiat ihmisille kasvokkain ja jos tämä ei onnistu (läheskään aina asioita ei voi sanoa suoraan, koskaan) jupisen päiväkirjaani. Jos oikein ilkeä olen, juoruilen (erittäin huono tapa, mistä yritän päästä pois).

Sinä olet valinnut erilaisen purkautumiskeinon, blogin. Haluat, että mielipiteesi menevät hyvin avoimesti nettiavaruuteen, josta ne eivät koskaan lähde pois. Haluat, että mielipiteitäsi kommentoidaan, mutta minusta tuntuu, että et oikein todella halua, että ihmiset ovat kanssasi eri mieltä. Silloin sanan säiläsi alkaa todella sivaltaa. Ymmärrän tämän puolustusreaktioksi, mutta se on silti pelottava.

Lisäksi pelottaa, että milloin mahtaa minusta ilmestyy tänne jotain kamalaa tekstiä, koska siis olemme ystäviä elävässä elämässä. Entä jos riitelemme? Jos olemme eri mieltä?

Missä menee minun yksityisyyteni raja, kun purat kaikki patoutumat täällä julkisesti?

Hehkuvainen kirjoitti...

Kiitos hienosta kommentista, Alitsa!

"Haluat, että mielipiteitäsi kommentoidaan, mutta minusta tuntuu, että et oikein todella halua, että ihmiset ovat kanssasi eri mieltä. Silloin sanan säiläsi alkaa todella sivaltaa. Ymmärrän tämän puolustusreaktioksi, mutta se on silti pelottava."

Tätä olen itsekin toki pohtinut, sekä oman blogin kohdalla että muiden. Minusta on mukavaa saada kommentteja. Olisi hirmu kivaa, jos kirjoittaisin niin kuin Susikairan akka, ja saisin aina kiljoonittain positiivisia, nyökytteleviä, myötätuntoisia ja nauravia palautteita. Tai olisi ehkä kivaa, jos kirjoittaisin jotain höpöhöpöblogia, jossa olisi vain iloisia asioita, joista olisi helppo pitää. Mutta kun en kirjoita.

Minusta tuntuu että useimmiten ihmiset kommentoivat kirjoituksiini vain kunnolla ärtyessään niistä. Se on sikäli surullista, että vastakommentit kohdistuvat usein tuntoihin, jotka puran suoraan sydämestäni ja sensuroimatta, spontaanisti. Olen avannut itseni, ja sitten tullaan tökkimään justiinsa kipeään kohtaan.

Ja huoma(tka)a, tajuan kyllä että pitämällä julkista blogia ja kirjoittamalla mitä kirjoitan altistan itseni juuri tälle. Voisin muuttaa linjaani koska hyvänsä, tämä on oma valintani.

Onko minulla siis oikeutta puolustautua? Mielestäni on. Kanssani saa tietenkin olla eri mieltä. Mutta tarvitseeko minun pitää siitä? Mielestäni ei tarvitse.

"Lisäksi pelottaa, että milloin mahtaa minusta ilmestyy tänne jotain kamalaa tekstiä, koska siis olemme ystäviä elävässä elämässä. Entä jos riitelemme? Jos olemme eri mieltä? Missä menee minun yksityisyyteni raja, kun purat kaikki patoutumat täällä julkisesti?"

Suurin piirtein samaa pohti mies, kun seurustelumme aloitimme. Ihan validi huolenaihe, ymmärrän.

Montako kertaa olet lukenut blogistani tulikivenkatkuista tekstiä ystävistäni, ihmisistä joita sinäkin tunnet? Toivottavasti et kovinkaan monesti.

Kaiken, mitä miehestä kirjoitan, olen käynyt hänen kanssaan läpi kasvotusten. Blogissa esiintyvät (häntä koskevat) asiat ja mietteet eivät tule hänelle koskaan yllätyksenä. Joskus olen oikoluettanut ja hyväksyttänyt hänellä tekstejä, jotka koskevat häntä. Hänellä on myös oikeus pyytää minua poistamaan jo julkaistu kirjoitus, jos se ei jostain syystä ole sovelias.

Samoja sääntöjä haluan soveltaa ystävieni kohdalla. Blogissani esiintyvien ihmisten anonymiteetistä haluan pitää huolen, eikä tarkoitukseni ole paljastaa ketään (ainakaan negatiivisessa valossa).

Exästäni olen kirjoittanut tänne rumasti. Mutta hän jätti minut hyvin kipeästi, ja siinä teki niin rumasti että mielestäni minulla oli kaikki oikeus haukkua häntä. Jos siis puukotat minua selkään jollain ennenkuulumattoman kurjalla tavalla, voi olla että siitä sana tai pari täälläkin näkyy. Tuon luultavasti ilmi sen, että minuun sattuu.

MUTTA. Onhan tässä vuosien aikana ollut jotain hankausta ja erimielisyyksiä monenkin kaverin kanssa, mutta en minä niitä täällä pui. En minä tänne läväytä jokaista pientä kurttua, kun ne eivät tänne kuulu!

Sinä saat pitää yksityisyytesi juuri niin yksityisenä kuin haluat. Kyllä minä kunnioitan niitä rajoja.

Alitsa kirjoitti...

Kiitos tästä! :) Olen havainnut kirjoituksesi miehestäsi ja on hyvä tietää, että mikään ei tule hänelle yllätyksenä. Se oli ainoa huolenaihe.

Ja loppukaneettina omalle marinalleni haluan sanoa: Olet tehnyt rohkean ja kipeän ratkaisun kun purat itsesi avoimesti bittiavaruuteen! Kunnioitan sitä, se on jo hyperrohkeutta, sillä täällä bittiavaruudessa vipeltää vähän kaikenlaista menijää, jotka kommentoivat mitä sattuu. Itse olen tehnyt toisenlaisen päätöksen: teen juurikin hyväntuulista höpöhöpöblogia, jossa nostan esille itselleni tärkeitä asioita (kirjallisuutta, tähtihörhöilyä, yms. yms.). Tämän teen itselleni piristykseksi, sillä minulla on taipumusta tietynlaiseen raskasmielisyyteen, jonka kyllä tehokkaasti peitän sirpakalla käytöksellä. Blogaaminen on siis meille molemmille terapiaa (kirjoittaminen aina on, suosittelen), eri tavalla ja eri ongelmiin.

Hurjan avonainen olet maailmalle, suorastaan paljas (niinhän itsekin toteat). En ole yhtä rohkea, minun rohkeuteni päättyy suurinpiirtein sekasaunomiseen...

Hehkuvainen kirjoitti...

"Olen havainnut kirjoituksesi miehestäsi ja on hyvä tietää, että mikään ei tule hänelle yllätyksenä."

Niin, en siis (yleensä) kerro etukäteen että "nytpäs minä kirjoitan sinusta sitten tällaista", mutta samat tarinat ja jupinat mies on nähnyt ja kuullut ihan livenä ennen kirjoitusta.

Yritän kyllä kiistatilanteessa puhua aina asiat selväksi asianosaisen kanssa. Olisi perin ikävää, jos mies saisi vasta blogistani selville että minua on kiukuttanut jokin hänen tekemänsä juttu :/. Tätä välttäkäämme! (Aina ei ehkä hyvästä yrityksestä huolimatta onnistu, mutta eiköhän siitäkin selvitä sitten.)

Sekasaunaan ei kuule moni uskalla! :P Olet sinä rohkea, minun mielestäni ainakin.

Alitsa kirjoitti...

Ja minähän siis en kerro Siipalle mitään, vaikka joskus hänestä mainitsen blogissani, ohimennen kuitenkin...:P

Hehkuvainen kirjoitti...

Ei niille miehille nyt kaikkea pidäkään kertoa! Menee kaikki jännä, repeää mystisyyden verho! :P

Anonyymi kirjoitti...

Voi olla, että olet liiankin sanavalmis ja siksi niin pelottava. Jos itseltä ei sanat liukene niin hyvin suusta, voi pelottaa, mitä toinen siihen vastaa. Itseä ainakin pelottaisi, jos ensin olen kuullut jotain loukkaavaa toisen suusta edes mainita ks asiasta.
Koulu on muutenkin hyvin arka paikka monelle, jotka kärsivät sosiaalisten tilanteiden pelosta. Pelkkä koulupäivä arvaamattomuudellaan voi jolle kulle olla hyvinkin iso rasite. Kannattaako sitä pahentaa nasevilla kommenteilla, jotka voivat loukata? Etenkin kun tietää toisen olevan herkkä. Huono käyttäytymisesi koituu lopulta itsellesi harmilliseksi.

En usko, että olet kova. Haluat vain jostain syystä päästää enemmän itsestäsi pihalle kuin muut luokallasi.Pätemisen tarve joillain voi olla liian suuri ja itselleni (ainakin) merkitsevät enemmän aidot hyvät teot ja ihminen, jolla ei ole tarvetta työntää itseään toisten nokkien eteen. Ei hyvässä, eikä pahassa.

Minusta kannattaisi jättää loukkaavat asiat ihan sanomatta, aina ei tarvitse olla suora tai kertoa miltä sinusta tuntuu/näyttää/kuulostaa. Puhumattomuus on joskus ihan hyvästä.Positiivisista sanoista jää parempi mieli kaikille, jotka sinun kanssasi liikkuvat. Ihmisen koko päivä voi muuttua niin hyvän että pahan kommenttisi takia. Negatiivinen palaute auttaa joskus ihmistä, mutta tarvitseeko sen tulla juuri sinulta?

Hehkuvainen kirjoitti...

"Kannattaako sitä pahentaa nasevilla kommenteilla, jotka voivat loukata? Etenkin kun tietää toisen olevan herkkä. Huono käyttäytymisesi koituu lopulta itsellesi harmilliseksi."

Buhahaa. Et tainnut ihan ymmärtää kuviota. Olen ollut luokkatoveriani kohtaan pelkästään ystävällinen ja huomaavainen. Vaikka välillä saatankin päästellä sammakoita suustani, tiedän kyllä milloin esiin hyppää ilkeä sammakko. En tosiaan ikinä olisi voinut arvata, että kollega loukkaantuu kysymyksestäni, joka oli varsin neutraali. Ihan sama kuin kysyisin sinulta että miten työpäiväsi sujui tai mitä sait joululahjaksi perheeltäsi. Ihan tavallista small talkia, ja toinen loukkaantui syystä tai toisesta. En minä käyttäydy huonosti.

"Minusta kannattaisi jättää loukkaavat asiat ihan sanomatta, aina ei tarvitse olla suora tai kertoa miltä sinusta tuntuu/näyttää/kuulostaa."

Tiedätkö, osaan kyllä käyttäytyä ihmisten seurassa. En minä hauku ystäviäni päin naamaa. Jos he haluavat rehellisen mielipiteeni, annan sen. Jos he satuttavat minua, annan palautetta. Jos joku loukkaa minua, saatan hyvinkin loukata takaisin. Mutta en minä kulje tuolla ympäriinsä tyrmäämässä ihmisiä terävällä kielelläni.

Blogissani aion jatkossakin tykittää ihan täysillä.

Anonyyminä on varmaan kivaa antaa kaikenlaisia ohjeita siitä, kuinka minun pitäisi elää elämääni. Toivottavasti sait hyvät kiksit.