29.7.2009

Niin minä


Aina kun näen puiston penkillä herttaisen näköisen mummon, minulle tulee semmoinen olo että minun pitäisi mennä laulamaan sille "niin minä neitonen sinulle laulan". Onneksi olen vielä kyennyt vastustamaan kiusausta.

Juokse, Hehku, juokse


Huomenna taas reissuun. Johan tässä ehti pari päivää lojua kotona. Lähden loppuviikoksi synnyinkaupunkiini, sillä siellä on lauantaina tämän kesän toiset ja viimeiset häät. Olisi noita häitä kolmannet ja itse asiassa neljännetkin, mutta ne osuvat samalle viikonlopulle enkä ole menossa kumpiinkaan. Maanantaina oli yhdet polttarit, mutta suoraan sanottuna ketutti niin huolella että jätin ne väliin. Arvelin, että on parempi etten kiduta itseäni ja yritä väkisin pinnistää juhlamieltä pintaan (enkä mene pilaamaan toisten iloa kärttyilylläni). Niinpä otin rauhallisesti ja laitoin tiskialtaan alakaappiin hyllypaperin.

Kaapin karmeus on ärsyttänyt minua jo pitkään. Ei se hyllypaperi ihmeitä tee, mutta parantaa tilannetta kuitenkin jonkin verran. Jos tosissani remontoisin tätä kämppää, pistäisin laminaattilattiaa ja ikkunoita lukuunottamatta kaiken uusiksi. Mutta köyhänä vuokralaisena saan vain haaveilla kokonaan kaakeloidusta kylpyhuoneesta ja uudesta keittiöstä. Soitin vuokraemännälle siitä, että opiskelujen alettua pystyn maksamaan vuokrani vasta kun tuet ovat tulleet tilille (enkä siis silloin kuin vuokrasopimuksessa lukee). Siinä ei ollut mitään ongelmaa (niin kuin ei pitäisikään olla). Yritin äsken soittaa sossuun selvittääkseni pari asiaa, mutta tänään ei ollutkaan puhelinaikaa etuuskäsittelijälleni. Ehkäpä sitten myöhemmin.

Kellotin tänään itseäni lenkillä. En nopeutta, vaan saadakseni selville että millaisen osan lenkistäni kuljen hölkäten. Enpä kyllä kehtaa edes kertoa, että kuinka pienen osan kolmen vartin lenkistäni juoksin. Se on jo riittävän noloa, etten jaksa juosta koko lenkkkiä. En varmasti jaksaisi, vaikka kulkisin tasamaalla, puhumattakaan nyt siitä että maasto on kovastikin vaihtelevaa. Säälittävää, kyllä on säälittävää!

No, pitää muistaa että kaksi vuotta sitten en pystynyt tähänkään. Puolitoista vuotta sitten hölkkäsin vain alamäet, jos niitäkään. Ja sitten minua vaivasi se mystinen alavatsakipu, joka kyllä käytännössä esti kaikenlaisen reippaamman liikkumisen. Säännöllisten venyttelyiden ansiosta olen nyt päässyt hölköttelemään ihan ilman kipua, ja se on kyllä hienoa. Ja nythän minulla sitten on jokin aika, johon voin joskus myöhemmin verrata suorituksiani. Se ei ole varsinaisesti tarpeellista, koska ei minulla tässä ole mitään erityistä tavoitetta enkä kisaa edes itseni kanssa. Mutta voihan se olla mielenkiintoista, varsinkin jos huomaa kehittyneensä. Jos viitsin, voisin reissullani käydä radalla kokeilemassa, että jaksanko juosta kahtatoista minuuttia. Saisi senkin testattua.

Näin viime yönä unta juoksemisesta. Kuljin vieraassa maastossa, enkä ollut reitistäni aivan varma. Aurinko oli laskemassa, ja tiesin etten pääsisi kotiin ennen pimeää. Olin väsynyt, aivan tajuttoman väsynyt. Juuri sillä tavalla väsynyt, että meinaa itku päästä kun vielä kaiken hyvän päälle arvelee olevansa eksyksissä. Yksin eksyksissä, pimenevässä metsässä. Pois oli päästävä, mutta voimat eivät riittäneet. Juoksu oli tahmeaa ja raskasta. Kuljin kuin hidastettuna. Jalat maitohapoilla ja mielessä alati kasvava luovuttamisen meininki. Maasto muuttui aina vain hankalammaksi, kunnes vastassani oli kallio, joka kohosi edessäni lähes pystysuorana seinämänä. Yritin kiivetä sitä ylös, mutta en onnistunut. Itkua vääntäen ja hammasta purren yritin, sillä se oli ainoa tie. Heräsin, kun otteeni jälleen kerran irtosi kalliosta.

Uni kuvaa melko hyvin sitä, miltä tämä elämä välillä minusta tuntuu. Välillä todella tuntuu siltä, että voisin vain heittäytyä uupuneena maahan makaamaan ja antaa pimeyden laskeutua ylleni. Mutta sitten toisaalta: minua ei ole rakennettu luovuttamaan. En ehkä ole vahva, mutta olen kyllä hemmetin sitkeä!

Sitä paitsi osaan iloita pienistä asioista. Kuten siitä, että minulla on kaapissa mustikkapiirakkaa ja lainassa levyllinen Mustaa Kyytä.

28.7.2009

Möks


Minulla ei ole mitään (painokelpoista) sanottavaa.

Aion kärvistellä itsesäälissä, kieriskellä surkeudessa ja mököttää nurkassa kunnes joku herättää minut tästä painajaisesta jota jotkut kutsuvat elämäksi.

25.7.2009

Terveiset Helsingistä, osa 2


Lisää reissuhavaintoja:

- blogeja ei todellakaan ehdi seurata

- huomenna on mukavaa palata kotiin

- voisin hyvin eksyä viikoksi kauppakeskus Sellon parkkihalliin

- joidenkin kanssa ei kannata puhua turhan paljoa ennen kuin he ovat saaneet aamukahvinsa ;)

- remontointi on välineurheilua

- pidän remonttihommista

- mutteripannu on ehkä maailman mystisin väline

- kun sukkani ovat liisterissä, housuni kitissä, paitani hiessä ja kun jokainen vapaa neliösentti ihostani on hienon hiontapölyn peitossa, tunnen oloni seksikkäämmäksi kuin ikinä pynttäytyessäni ja laittautuessani

- elämässään voi joutua tilanteeseen, jossa kivulias tie on ainoa tie eteenpäin, ja silloin helpotus ja harmi kulkevat käsikkäin

- eniten vituttaa se, kun särkee itse itsensä

22.7.2009

Terveiset Helsingistä


Reissuhavaintoja:

- blogeja ei ehdi seurata (eikä omaa päivittää)

- sandaalini päästävät väriä likomärkinä

- sandaalien päästämä väri tarttuu erittäin tiukasti kiinni varpaisiin

- inhoan naamaani ehkä vielä enemmän kuin kotioloissa

- lapsen kakkavaipan vaihtaminen on minusta vähemmän vastenmielistä kuin lapsen räkäisen nenän pyyhkiminen

- olen jo melko etevä lastenrattaiden työntelyssä

- uusi rinkkani on hyvä

- vieraalla näppiksellä kirjoittaa jatkuvasti väärin

- siskon uunissa paistettu omenapiirakka maistuu aivan samalta kuin omassa uunissa paistettu

- koirapuistossa on kivaa

- olen aika tehokas tapetinpoistaja

- ehdin tavata paljon ihmisiä, mutta en siltikään kaikkia jotka haluaisin tavata

- Helsinki on rauhallinen, kaunis ja vihreä kaupunki, ainakin silloin kun on oikeaan aikaan oikeassa paikassa ja seurassa

- eniten vituttaa se, että on todella lähellä mutta silti aivan liian kaukana

17.7.2009

Hyvää (ja parempaa) minulle


Enpä ole eläissäni nähnyt sellaista ukonilmaa kuin eilen illalla. Varmasti vartin verran salamointia ja jyrinää - tauotta. Välähdyksiä välähdyksien perään ja taivaita repivää ääntä. Olin aitiopaikalla, kun pilvet vyöryivät lännestä. Tuijotin valoshowta lumoutuneena. Kaikki karvani nousivat pystyyn ja minusta tuntui että saatoin vihdoin purkaa itsestäni sen latauksen jota olin pari päivää kehooni kerännyt. Kun kaatosade vihdoin iskeytyi ikkunoihin, en voinut olla nauramatta ääneen ihan silkasta helpotuksesta ja ihastuksesta. Minä todella rakastan ukkosta, sillä se tuntuu hyvältä.

Pitkään se olikin voimaansa kerännyt ja siten tehnyt oloni kovin epämukavaksi. Päätä särki omituisesti mutta totutusti pari päivää putkeen, rintakehää puristi ja hiki liimasi vaatteet kehoon kiinni. Tein kurjasta olosta huolimatta eilen pienen pyörä- ja kuvausretken Messukylän vanhalle kirkolle. Keskiaikainen kirkko on kuulema Tampereen vanhin rakennus. Se on hirmu kaunis. Valtavien lattialankkujen alla makaa vainajia (tai heidän luitaan) ja kaikki kulmat ovat hioutuneet pyöreiksi. Kuvagalleriassa on pari kuvaa sieltä.

***

Minähän en ole tässä touhottaessa ehtinytkään kertoa sitä, että minusta tuli viime lauantaina lottovoittaja! Maanantaina kuponkia tarkistaessa riemu oli rajaton, kun peräti neljä numeroa osui kohdilleen. Koska tällä tapaa onnekkaita oli lisäkseni 123609, saimme jokainen 10 euroa ja 40 senttiä. Jee. Koska voittorahoilla ei saanut kasvohoitoa, ostin ryppyvoidetta. Ja tietysti uuden rivin lottoa, jotta voisin ensi lauantaina voittaa sitten hieman isommasti.

***

Feissarit ovat tunnetusti ärsyttäviä, mutta uskokaa tai älkää, minä löysin vielä ärsyttävämmän tapauksen. Feissarit sentään yleensä uskovat kun mutisee jotain ettei minua nyt kiinnosta ihmisoikeudet, he toivottavat hyvät päivänjatkot ja hyökkäävät seuraavan uhrin kimppuun.

Mutta minäpä kohtasin munkin. Se perhana lähtikin perään. Meinasin jo kokeilla, että kuinka se pysyisi perässä jos pistäisin juoksuksi. Hyväkuntoisen näköinen nuori mies se oli, joten en sitten juossut, se olisi kuitenkin voittanut. Ei kuulkaa uskonut millään, ettei minua kiinnosta kolehdilla osallistua jonkun kirjan painokustannuksiin!

Ja voi että miten se oli lipevä! Kehui ryhtiäni ja arveli että harrastan jotain "rakentavaa lajia". Sanoi että olen liikkeellä jumalattaren väreissä ja väitti että se pukee minua hyvin. (Toki jokainen nainen tietää kertomattakin, että jumalattaria ollaan ja se pukee meitä.) Hyi yök!

Minä mietin jo että se on jossain aineissa, kun ei se tajua ettei minua voisi vähempää kiinnostaa sen asiat. Minä olin niin tyly että jääkarhuakin olisi kylmännyt, ja se vain seposti kuinka mielenrauha on hieno ja tavoiteltava asia. Olisi pitänyt tajuta sanoa, että minun mielenrauhani ainakin paranisi heti parilla pykälällä jos hän jättäisi minut rauhaan. Tiedä sitten kuinka kauan se olisi minua seurannut, jos en olisi mennyt kirjakauppaan. Huh. Puistattavaa.

***

Löysin tässä päivänä eräänä itseltäni mahan. Semmoisen ihan oikean, vähän reilusti pömpöttävän mahan. Siinä se oli tiellä, kun yritin tiirailla säärtäni normaalissa asennossa eli kaksinkerroin. Ajattelin ensin, että kyseessä oli menkkaturvotus, mutta kyllä tuo kumpu on nyt tainnut tulla jäädäkseen. Tervetuloa, maha, olenkin sinua jo odotellut. Kovin paljoa suuremmaksi älä kasva, nyt ollaan hyvän ylärajoilla. Ja huomatkaa: en ole lihonut, vaan emännöitynyt. Kiitos ja kunnia tuosta termistä ja oivalluksesta kuuluu Mimmulle. Hienoa.

***

Olen jo pitkään ihmetellyt onneani, kun minua on siunattu niin kovin ihanilla ystävillä. En väitä, että ystäväni olisivat mitään muuta kuin ihania, mutta oivalsin hiljattain että ehkä minullakin on jotain osuutta asiaan. Minä olen nimittäin kovin vähään tyytyväinen. Minut on hirmu helppo pitää onnellisena. Olen aina iloisen hämmentynyt siitä että minut huomataan, huomioidaan ja muistetaan, ja vähänkin lämpimämmästä huomionosoituksesta herkistyn kyyneliin. Olen välillä pakahtua siihen sydäntä suurempaan tunteeseen, jota haluaisin jakaa niille jotka tekevät oloni mukavaksi.

Tästä päästään oivalluksen jatko-osaan: jos joku ei tee minua tyytyväiseksi (ei ollessaan varsinaisesti ilkeä, vaan vain riittämättömän hyvä), niin hän ei kyllä ole arvoiseni henkilö. Hän ei ansaitse minun seuraani, eikä minun kannata tuhlata aikaani häneen. Ihmeen kauan minulla meni tajuta tämä itsestäänselvyys.

16.7.2009

Pitäisi


Pitäisi siivota. Olen koko ensi viikon reissussa, ja sillä aikaa ystäväni asuu kämpässäni. Ei täällä niin törkyistä ole, etteikö vieras voisi majoittua vaikka heti, mutta olisi ihan omankin viihtyvyyden takia mukava saada vähän siistittyä paikkoja. Amme pitäisi pestä. Amme on ihan hauska väline kylminä talvipäivinä, kun kaipaa luihin asti ulottuvaa lämpöä, mutta ammeen puhtaana pitäminen on jokseenkin ärsyttävää.

Pitäisi pestä pyykkiä. Pesin eilen päiväpeittoni, seuraavaksi pitäisi pyörittää vaatteita. Pitäisi miettiä että mitä pakkaan mukaani viikon reissulle. Luvassa on hieman remontti- ja pakkaushommia, kissanhoitoa, ulkoilua, leipomista ja ihmisten tapaamista, joten jotain helppoa, kevyttä, mukavaa ja kulutusta kestävää. Saisi kuitenkin olla sen verran kivan näköistä, että kehtaa liikkua pääkaupungin kaduilla.

Pitäisi huoltaa itseä. Kynnet pitäisi viilata, ne ovat taas liian pitkät. En sinällään valita, että kynteni ovat vahvat ja hyvät, mutta välillä tuntuu siltä että niitä saa olla alvariinsa lyhentämässä. Häitä varten laittamani väritön lakka hilseilee pois, sillekin pitäisi tehdä jotain. Jalkani kaipaavat rapsutusta ja rasvausta, ne ovat jääneet aivan huomiotta ja ovat kyllä karmaisevan näköiset. Alapääkarvoja pitäisi vähän trimmata, roikkuvat jo suunnilleen polvissa.

Pitäisi kirjoittaa. Olen kaksi kirjettä velkaa. Niiden kirjoittaminen vain siirtyy ja siirtyy, kun jotenkin muka tuntuu siltä ettei ole aikaa keskittyä pariksi tunniksi kirjoittamiseen. Tiedän, että vain aloittaminen on hankalaa, ja sitten se kulkisi kyllä omalla painollaan, mutta en silti saa edes aloitetuksi. Pitäisi kirjoittaa yhdelle nörtille raportti käyttöjärjestelmän vaihtumisesta. Tai ei pitäisi, mutta haluaisin.

Pitäisi lukea. Minulla on ollut kaverin kirja lainassa jo varmasti puoli vuotta. Olen aloittanut sen kyllä, mutta olen jämähtänyt näköjään sivulle 56. Kaksi omaakin kirjaa on kesken, tuossa ne nököttävät yöpöydällä. Minua harmittaa se, että luen nykyään paljon vähemmän kuin aikaisemmin. Syytän käsitöitä. Sen sijaan ihan laiskuuttani saan syyttää siitä, etten sitten käsitöitä tehdessä kuuntele enemmän kasettikirjoja. Nyt sentään on pitkän tauon jälkeen kuuntelussa yksi: Perry Mason ja piikkilanka-aita.

Pitäisi valokuvata. Kuvagalleriani horrostaa, kun minä en muka viitsi ja ehdi kuvailla. Otan toisinaan kameran mukaan kävelylenkille, mutta en sitten ota ainuttakaan kuvaa. Ja jos otan, pidän niitä kaikkia niin hölmöinä ja turhina, etten viitsi edes kokeilla että saisiko niistä muokattua jotain hauskaa. Uuden kuvankäsittelyohjelman harjoittelukin jää kovin vähälle, kun ei ole kuvia joita käsitellä. Inspiraatio on hukassa, en näe mitään kuvaamisen arvoista.

Pitäisi maksaa puhelinlasku. Pitäisi mennä lenkille. Pitäisi kaikenlaista, mutta heräsin päänsärkyisenä enkä siis jaksa enkä viitsi. Lisäksi huomaan nyt, että olen pukenut mekkoni väärinpäin ylleni.

14.7.2009

Minttumaari


Koska ihastuin taitohaasteen yhteydessä kovasti Minttumaari-huiviin, päätin tehdä itselleni samanlaisen, vaikka en yleensä kolmiohuiveista pidäkään.


Lanka oli ihan uusi tuttavuus, Sirdarin Baby Bamboo. Kai se sitten tosiaan on vauvoja ajatellen tehty (värit ainakin olivat sellaiset hailut, tosin nyt näyttää värikartassa olevan paljon uusia värejä), mutta minusta on silti pöhköä nimetä lanka vauvalangaksi, kun ihan vallan mainiosti siitä tulee tekeleitä aikuisellekin ihmiselle. Langasta on 80 prosenttia bambukuitua ja 20 prosenttia villaa. Aivan ihanaa neulottavaa, sileää ja pehmeää. Laskeutuu sopivan raskaasti. Kovasti saman oloista kuin aikaisemmassa huivissa käyttämäni villa/puuvilla.

Pingotuksessa lanka ei käyttäytynyt aivan totutulla tavalla. Villalangat tuppaavat venymään huomattavasti, bambu ilmeisesti on niin jäykkää ettei samanlaista supervenymistä tapahtunut. Jos olisin tämän tiennyt, olisin tehnyt huivista ehkä pari ruutua suuremman. Nyt huivi on 145 senttiä leveä ja 75 senttiä pitkä niskasta alakärkeen. Painoa huivilla on 191 grammaa. Puikot 4,5 mm. Kuva on mustavalkoinen, mutta langan väri nyt on melkein sama silti, sellainen vaalea rusehtavan harmaa se on.

Minä tykkään.

12.7.2009

Fritsu


Kotona jälleen. Yhdet kesähäät vietetty, toiset ovat ohjelmassa kolmen viikon päästä.

Teki hyvää päästä hetkeksi muihin maisemiin. Yleensä viihdyn vallan mainiosti kotoisten rutiinieni parissa ja tunnen kovin harvoin kaukokaipuuta, mutta nyt oli jotenkin helpottavaa päästä vähäksi aikaa pois. Päästäni en ikävä kyllä pääse eroon, ja ajatuksenikin ovat varsin itsepintaista sorttia, mutta arjesta poikkeavat kuviot ajoivat ajatukset välillä uusille urille, ja se tuntui hyvältä.

Pienoiseksi yllätyksekseni olen alkanut nauttia junamatkailusta. Linja- tai henkilöautoon en edelleenkään halua istua, tulee niin herkästi heikko olo. Mutta junassa matka tuntuu kulkevan mukavasti. Isken napit korviini, pistän Viikatteen soimaan ja vaivun ihanaan horrokseen.

Häissä oli mukavaa. Kirkkoseremonia oli sopivan lyhyt, morsiusparin musiikkivalinnat olivat mielestäni hienoja, juhlapaikan pöytien koristelussa oli nähty vaivaa, ruokaa oli riittävästi ja se oli hyvää. Mikäs oli vieraana ollessa, kun kaikki tuntui sujuvan.

Minut oli pistetty juhlapaikalla istumaan sinkkupöytään. Ihan loppuun asti ei asiaa oltu ajateltu, sillä kymmenen hengen pöydässä oli seitsemän naista ja vain kolme miestä. No, mitään kissatappelua ei saatu aikaan, sillä minä lähdin juhlista kun ilta oli vasta alussa, ja jätin pariutumisen niille joilla oli siihen paremmat maantieteelliset edellytykset. Köh köh.

Ja sitten tosissaan: sinkkupöytä on horror (se kimpunheitto on myös, mutta sen vältin mikäli semmoista sitten myöhemmin oli), mutta minulla oli oikeasti ihan mukavaa. Pöytä oli täynnä kivan oloisia uusia ihmisiä, joiden kanssa saatoin jutella niitä näitä.

Ja ehdinhän minä vähän sukulaistenkin kanssa jutella. Tuntui jotenkin kivalta, kun kuulumisia kysyttäessä saatoin kertoa aloittavani syksyllä koulun. (Ei niin että se juuri kellekään olisi tullut yllätyksenä, kun puoli sukua tuntuu lukevan tätä blogia.) Vaikka minua se koulu jännittääkin, niin on hienoa että on Suunnitelma ja Tavoite. Tuntuu siltä että on saanut hieman napakammin kiinni elämästä.

Juhliminen vei ison osan ajasta, mutta ehdin majapaikassani katsoa kolme elokuvaa. Burn After Reading oli vallan mainio pätkä. Sopivasti yllättävä. Coraline oli todella hyvä. Synkkä, mutta kaunis ja kerrassaan rentouttavasti todellisuudesta irrallinen. Watchmen oli hyvä. Raaka ja visuaalisesti varsin näyttävä pläjäys. Se paljon mainostettu iso sininen penis ei ollut ollenkaan niin iso kuin olin kuvitellut. Sininenhän se toki oli.

Varsin kiva reissu, mutta on kiva olla taas kotona. Ai se otsikon fritsu? Painavan laukkuni hihna hankasi hartiaani niin, että näyttää siltä kuin siinä olisi fritsu. Kiva.

10.7.2009

Nyt ei ole hyvä


Kaikki kaatuu päälle. Menneisyys tuntuu raskaalta riippakiveltä, josta ei pääse eroon. Nykyisyys tuntuu loputtomalta suolta, jossa tarpominen on kovin vaivalloista. Tulevaisuus näyttää yhtä valoisalta kuin Helvetin synkimmässä kolkassa majailevan pikkupirun peräreikä.

Ajatteleminen sattuu. Yksin ei vain aina meinaa jaksaa.

9.7.2009

Kaulaan


Äiti sai syntymäpäivälahjaksi kaulakorun:



Hanni sai taitohaasteen ylläribonuspalkinnoksi samankaltaisen korun:



8.7.2009

Väärä johtopäätös


Muistini on hyvä, mutta ilmeisen lyhyt. Koska olin menossa lenkille, riisuuduin jotta voisin laittaa ylleni lenkkivaatteet. Jostain syystä päätin sitten kuitenkin tehdä nakuna kaikenlaista muuta kuin pukeutumista. Laitoin tiskit likoon, sijasin sängyn, tarkastin sähköpostin.

Sitten muistin, että minulla oli joku homma kesken. Koska olin alasti, päättelin olleeni menossa suihkuun. Onneksi huomasin erheeni juuri ajoissa, ja saatoin suorittaa tehtävät oikeassa järjestyksessä. Ensin lenkki, sitten suihku.

6.7.2009

Aivoille (runsaasti) töitä


Näettekö blogissani jotain uutta? Näyttääkö erilaiselta? No, ei pitäisi. Entäs minä, näytänkö erilaiselta? Huomaatteko jotain eroa eiliseen? No, ei pitäisikään näkyä mitään kummallista. Vaikka tuntuu kyllä aivan erilaiselta! Siis ihan uudelta!

Tänään on nimittäin haudattu Vista, ja tämä on ensimmäinen postaukseni Linux-käyttäjänä.

Tuhannet kiitokset Gurulle, joka teki kaiken raskaan työn (vaikka varmaan jo nälkä ja koti-ikävä kaihersi). Minä valvoin vierestä silmä kovana jotta tietäisin mitä tässä tapahtuu. Ja tulevina päivinä viikkoina kuukausina aivoni työskentelevät ylikierroksilla, jotta oppisin käyttämään täysin uusia ohjelmia. Uusien ohjelmien lisäksi saatan aluksi oppia uusia kirosanoja, ja luultavasti myös joitain uusia tekosyitä. Aikaisemmin oli helppoa, kun kaikesta saattoi syyttää Windowsia, tästä lähin vika luultavimmin löytyy tuolin ja koneen välistä.

Vaan onneksi minun ei tarvitse selvitä tästä yksin. On se jännä ettei tarvinnut edes ripsiä räpsyttää. Riittää, että sanoo haluavansa vaihtaa Linuxiin, niin jo on komeita nörttipoikia jonossa valmiina auttamaan. Minä jo hetken kuvittelin, että olisin muuttunut jotenkin kiehtovaksi henkilöksi, mutta sitten kuulin että nörtin mielestä Linux on seksikkäämpi kuin Nainen. Muistanpahan taas asemani ja arvoni :D.

Uutta. Niin paljon uutta.

4.7.2009

Jotain muuta kuin vesihiihtoa


Koska oman nenän kaivaminen käy joskus tylsäksi, on toisen nenän kaivelu mukavaa vaihtelua. Keskiviikkona kaivoin rikkaan vanhan miehen nenää hiekkapaperilla ja mattoveitsellä. Lisäksi kutittelin häntä siveltimellä. Klikatkaa kuvaa rohkeasti isommaksi, ei hän pure.


Ohjelmassa oli siis commedia dell'arte-naamion prototyypin viimeistelyä. En flunssan takia päässyt mukaan muovailuun ja kipsillä läträämiseen, mutta onnekseni sain sitten osallistua viimeistelyyn. Väärinkäsitysten välttämiseksi sanon siis että taitavat ystäväni vastaavat naamion hienosta ulkonäöstä, minä vain vähän suurensin silmänreikiä, hioin pikkuisen teräviä reunoja sieltä sun täältä ja sudin pohjamaalia pintaan. Niin ja iskin sivuihin reiät nauhoja varten.

Mutta koska tämä oli vasta kokeilu, saan myöhemmin toivottavasti tutustua lähemmin kaikkiin työvaiheisiin. Naamioita tarvitaan nimittäin muutamia lisää. Nyt valmistui Pantalone, myöhemmin joitain muita oletettavasti vähän tähän tyyliin. Mielenkiintoinen projekti.

Ja sitten täällä on valmistunut kirjoja kahtena eri päivänä. Ensi viikolla olisi tarkoitus askarrella vielä lisää. Paperivarastoni on kiitettävästi pienentynyt ahkeroinnin seurauksena, mutta vielä on materiaaleja jäljellä. Tässä joitakin valmistuneita juttuja:




En tiedä kuka ääliö keksi laittaa viimeisen kuvan kirjat tuohon asentoon. Ei mitään järkeä. Vasemmanpuoleinen kansi on ruskea ja turkoosi (meinasin kirjoittaa että ruskoosi!), ei musta ja sininen.


Ja tänään voisin vihdoin tarttua neuleisiini, jotka ovat odottaneet helteiden loppumista.

2.7.2009

Pöksyt


Nyt, kun olen palannut jossain määrin elävien kirjoihin, on kalenterikin taas täyttynyt mukavasti.

Sunnuntai oli ahkera askartelupäivä. Paulus tuli luokseni tekemään kirjoja ja helmitöitä. Aloitimme kymmeneltä aamulla ja yhdeksältä illalla pistin viimeiset tavarat paikoilleen. Paulus oli kone, minä jouduin välillä huilaamaan vaakatasossa kun olo oli kerrassaan vetämätön. Mutta paljon saatiin aikaiseksi, kuvia tekeleistä ehkäpä myöhemmin.

Maanantai oli melkoinen mörrimöykkypäivä, mutta kummasti sitä silisi kun pääsi puistoon köllöttelemään kaverin kanssa. Tiistaina pidettiin tanssiharkat puistossa. Viileällä nurmella oli kiva loikkia. Eilen oli taas askarointia, tällä kertaa teatterinaamion tekemistä. Siitäkin kuvaa ja tarinaa johonkin toiseen postaukseen. Illemmalla oli sitten kuorotreenit. Minulla ei ääni vielä kestä ihan niin hyvin kuin pitäisi, mutta onneksi kukaan muukaan ei jaksanut helteen takia laulaa kovin tosissaan. Kävimme vain läpi uuden projektin lauluja, ja ne vaikuttivat hienoilta. Hieman haastavilta, mutta hienoilta. Ai niin, ja sitten grillattiin.

Tänään olisi opastettu kiertokävely Kalevankankaan hautausmaalla, mutta se taitaa nyt mennä ohi kun menen kuuntelemaan mitä edellämainittuja lauluja vaativalle projektille muuten kuuluu. Huomenna askartelen kaverin kanssa hieman lisää kirjoja ja lauantaina on käsityötapaaminen. Siinähän sitä.

Ja mitäs muuta kivaa vielä?

Ostan äärimmäisen harvoin aivan uusia vaatteita ja vielä harvemmin ostan housuja. En vain oikein ole housuihminen. Mutta tämä kesä on ollut hyvä housujen suhteen. Ensin löysin kirpparilta parilla eurolla mustat pellavahousut, jotka istuvat aivan täydellisesti. Olen ehkä vihdoinkin levinnyt siihen mittaan, että normaalien ihmisten vaatteet saattavat hyvällä lykyllä sopia minulle.

Sitten yllätin itseni ja ihastuin siskon pöksyihin siinä määrin että piti hommata itselle samanlaiset. Niinpä ostin muutamalla kymmenellä eurolla ihan uudet caprit Stockmannin urheiluosastolta. Melkoisen erikoinen tapaus, sillä 1) minä en yleensä maksa mistään vaatteesta kahtakymmentä euroa enempää, 2) minä en osta uusia vaatteita, 3) minä en osta vaatteita Stockmannilta, 4) minä en osta urheiluvaatteita, 5) minä en osta housuja ja 6) minä en varsinkaan osta capreja. Mutta ai ai, kyllä nuo Röhnischin pöksyt on nyt parhaat pöksyt ikinä! Mistään ei purista eikä kiristä, välillä tekee mieli tarkistaa että olihan minulla vielä housut jalassa. Kangas on kissanpennunpehmeää ja minä olen varmasti rakastunut housuihin ensimmäistä kertaa elämässäni.

Tänään kävin ottamassa ensimmäiset juoksuaskeleet kahteen viikkoon. Tuntui yllättävän hyvältä. Auringon paahtama mäntymetsä tuoksuu mielestäni erikoisen hyvältä. Tosin luonto kaipaisi jo sadetta.

Ja vaikka elämä välillä tuntuukin turhan rosoiselta, on minulla ympärilläni ihania ihmisiä joiden ansiosta täällä kestää olla. Tuntuu hyvältä kuulla, että minua on ajateltu lämpimästi ja että minusta on puhuttu kauniilla sanoilla poissa ollessani. Tuntuu hyvältä kuulla, että on pidetty ja kaivattu. Ystävieni seurassa minut valtaa toisinaan sellainen olo, että elämä on hyvä.