29.6.2009

Oli synkkä ja myrskyinen mieli


Unikirjoissa kerrotaan usein, että unessa nähty talo kuvastaa unennäkijää itseään. Mitähän minusta mahtaa kertoa se, että viime yönä unessani oli paritalo, jonka kovin erilaisia puolia asutti yksi ja sama henkilö? Toinen puoli oli sisustettu jollekin semihipille prinsessalle: kukkia, perhosia, hempeitä sävyjä, kepeää ja naisellista. Toinen puoli taas oli goottiviettelijättären paheiden pesä: mustaa, verenpunaista, synkkää ja kaikkea muuta kuin kilttiä. Näitä kahta puolta yhdisti salainen käytävä, jota pitkin kaksoiselämää viettävä asukas sujuvasti siirtyi identiteetistä toiseen.

Minä olin unessani miespuolinen poliisi, ja olin tämän synkän naisen luona koska häntä epäiltiin murhasta (eikä syyttä, sillä hän tosiaan oli tappanut useita ihmisiä). Vaivuin täysin hänen lumoihinsa (mikä toki oli hänen tarkoituksensakin) ja päädyimme sänkyyn. Tyttö tykkäsi kovasta menosta, ja sehän sopi minulle. Muuten meni kivasti, mutta sillä naisella olikin penis.

Ja vasta pääsin sanomasta, ettei iltaisin pidä puhua panemisesta, kun sitten näkee ihan levottomia unia. Niin.

***

Minä en pidä tästä helteestä. Minua ei ole rakennettu tällaista ajatellen. Aivot sulavat, enkä saa mitään tehdyksi (siksi ei blogissakaan ole mitään kerrottavaa). Ei niin että aivan välttämättä pitäisikään, mutta kyllä tämä jatkuva velttous käy hermoille. Päätä särkee jatkuvasti ja olen kärttyinen. Olen rasittunut, voimaton ja kyllästynyt. Kun kämpän lämpötila useana päivänä peräkkäin kiipeää kolmeenkymmeneen asteeseen, ei minua huvita enää mikään.

Veikkaan, että osan vitutuksesta ja uupumisesta saa aikaan tämä tauti, joka ei millään jätä minua rauhaan. Paneudun sairastamiseen kunnolla. Onhan tämä selkeästi jo pois menossa, mutta saisi mennä pois nopeammin. Huomattavasti nopeammin. Sairastelun ja helteen tuhoavan yhteisvaikutuksen vuoksi näytän kamalalta. Vanhalta. En todellakaan näytä elinvoimaa hehkuvalta nuorelta naiselta, joka nautiskelee kauniista kesäsäästä. Näytän vuosiani vanhemmalta, kärsineeltä, hoitamattomalta, rupsahtaneelta, räjähtäneeltä, haalistuneelta, karhealta, kitkerältä, rypistyneeltä, rumasti parkkiintuneelta ja rasvaiselta. Vituttaa.

***

Megavitutusta ei yhtään helpota huoli tulevasta. Opiskelijan talous on sellainen, että tulen varmasti viettämään unettomia öitä miettien kuinka selviän. Opiskeluaikana saan 747,60 euroa kuussa (opintoraha + asumislisä + opintolaina). Ei, anteeksi, kuukausitulot ovat 723,00 euroa, sillä opintotuesta menee 24,60 euroa ennakonpidätystä. Ihan ilman liiketalouden perustutkintoakin tiedän, ettei se riitä. Sossun täti saa jatkossakin setviä hakemuksiani.

Huomenna menen pankkiin juttelemaan opintolainasta. Hirvittää, mutta ei auta. Eiköhän siellä asiat selviä siihen malliin, että ymmärrän minkälaisia papereita allekirjoitan. Pitää samalla reissulla lakkauttaa puhelinlaskun suoraveloitus. Ihan siltä varalta, että joudun joskus pyytämään lisää maksuaikaa.

Vuokraemännälle pitäisi jossain vaiheessa soittaa, että en todennäköisesti pysty maksamaan vuokraa sinä päivänä kun olemme sopineet, sillä tuet tulevat tilille paria päivää sovittua maksupäivää myöhemmin. En usko että se on mikään ongelma, kunhan asiani asiallisesti esitän, mutta vituttaa silti, ihan periaatteesta. Olen aina maksanut vuokrani ajoissa. Aina. Niin kuin kaiken muunkin. Koskaan en ole ollut velkaa, koskaan en ole maksanut myöhässä tai jättänyt maksamatta. Koskaan en ole edes ostanut mitään osamaksulla.

Tiedän kyllä, että asioilla on tapana järjestyä, mutta juuri nyt ei tunnu siltä. Juuri nyt minua vituttaa.

26.6.2009

Hiljainen on kylätie, ei uomassa soutajaa


Hiljaista on.

Eilen meinasin mennä sukupuolitautiklinikalle käymään, kun pelkäsin että minulla on varmaankin joku kaamea herpes (se olisikin ollut temppu saada sellainen jostain kun ei kahteen vuoteen ole harrastanut seksiä muuten kuin unissaan), mutta se olikin vain finni.

Ei täällä muuta.

23.6.2009

Urheilua


Koska räkätautisena ei saa eikä jaksa lenkkeillä, pitää minun harrastaa muuta urheilua. Olen yrittänyt välttää aivojumppaa, joten lajeina ovat olleet lähinnä kanavasurffaus, kestävyysjonotus ja hautakivisuunnistus.

Kipeänä tulee katsottua paljon televisiota. Kanavasurffauksen suorituspaikka on sänky, suoritusaika käytännössä koko juhannus. En noudattanut mitään varsinaista taktiikkaa, mutta yritin silti osua saksalaisten sarjojen kohdalle. Havaitsin nimittäin tässä eräänä päivänä ymmärtäväni saksaa! Kuuntelin televisiota, ja siellä joku kysyi joltakin että was ist passiert, ja minä tajusin että se kysyi että mitä täällä on tapahtunut. Hahaa! Olen selkeästi katsonut liikaa saksalaisia poliisisarjoja.

Tästä innostuneena olen opiskellut lisää saippuasarjasaksaa. Nyt osaan jo sanoa että olen sairas (ich bin krank) ja valehdella sujuvasti että olen vaimosi (ich bin deine Frau). Hienoa, eikö vain? Genau!

Eilen harrastin kestävyysjonotusta. Suorituspaikkoina työkkäri ja Kela, suoritusaika pari tuntia. Olen aika hyvä jonottaja, mutta heikko kisakunto teki hommasta tavallista raskaamman. Yritin kyllä parhaani mukaan kääntää heikkouteni hyödykseni: yskin ja pärskin siihen malliin, että toivoin kanssakilpailijoideni pelästyvän ja luovuttavan. Ilmeisesti possuflunssa ei pelota enää ketään, eikä kukaan luovuttanut. Vaikka koko homma oli aika tympeää puurtamista, saavutin kuitenkin tavoitteeni: työkkärin tädille ilmoitin että aloitan syksyllä opiskelut ja Kelan vastaavalle vein opintotukihakemuksen.

Tänään harrastin hautakivisuunnistusta. Suorituspaikka Kalevankankaan hautausmaa, suoritusaika pari tuntia. Tampere on siitä kiva paikka, että täällä on tekemistä myös oudoille ja köyhille ja oudoille köyhille. Kalevankankaalle on haudattu useita enemmän tai vähemmän tunnettuja henkilöitä, ja seurakunta on julkaissut kartan jonka avulla näille haudoille voi löytää. Karttoja saa hautausmaan pääportin lähellä olevasta postilaatikosta.

Jos kartan kanssa kulkeminen ei tunnu riittävän omituiselta, ota nyt toki kamera mukaan ja kuvaa kaikki bongaamasi julkkishaudat. Extrabonusturistipisteet siitä, jos pyydät ohikulkijaa ottamaan kuvan sinusta julkimon hautakiven vieressä. Ja jos haluat harrastaa haastavampaa suunnistusta, tule paikalle pimeällä. Otsalamppu vaan päähän ja menoksi!

Koska tämä oli yksilösuoritus, eikä kyse ollut nopeudesta, kuljeksin kaikessa rauhassa. Karttaan on merkitty 76 kohdetta, minä jaksoin parissa tunnissa etsiä 22. Joitakin rasteja piti hakea kauemmin kuin toisia, sillä kartta ei ole aivan tarkka. Täytyy mennä toiste etsimään ne loput. Kiirettä ei ole, hautakivet eivät ole liikkuvia maaleja. Niin kovasti kävi köpöttely voimille etten jaksanut edes näköalapaikalle kiivetä.

Vanhoissa hautakivissä on yleensä hienoja titteleitä, niin kuin vaikkapa tehtailija tai postiljooni tai apteekkari. Joskus sitten on kiveen hakattu jotain muuta:


"Tässä lepää Vanhus Riika."

Jos minulle joku haluaa vastoin tahtoani hautakiven pystyttää, kirjoituttakoon siihen emäntä tai rouva. Jos en kumpaakaan arvonimeä ansaitse, niin olen sitten arvonimettä.

Tulevista urheilusuorituksista sen verran, että luvassa on ainakin yksi maraton heti kun nuo Nikke Knattertonit latautuvat koneelle.

22.6.2009

Shokki


Päivän karmeimmassa uutisessa väittävät että The Stig onkin Michael Schumacher.

Kukkua! Ei voi olla! En suostu! The Stig on tietenkin ja luonnollisesti The Stig, ja sillä hyvä!

Kyllä nyt meni elämästä ilo.

20.6.2009

Ilmianna itsesi


Kun aloitin bloggaamisen helmikuussa 2006, en todellakaan arvannut mihin se johtaisi. Lähdin touhuun avoimen innostuneesti ja ennen kaikkea tutkivasti. Koska olen kiinnostunut ihmisistä ja ihmisen toiminnasta, olin innoissani tilaisuudesta päästä tutkimaan ihmisiä minulle uudessa ympäristössä. Halusin saada selville kaikenlaista. Blogeista on toki tehty ihan oikeitakin tutkimuksia, mutta minulla oli mielessäni omia kysymyksiä.

Millaisia blogeja ihmiset pitävät? Millaiset ihmiset pitävät blogia? Minkälaisia verkostoja bloggaajat muodostavat? Millaiseen verkostoon minä pääsisin mukaan? Millaisia siteitä bloggaajien välille muodostuu, ja miten ne muodostuvat? Saisinko blogin kautta ihan oikeita ystäviä? Miten blogin pitäminen vaikuttaa ihmissuhteisiini? Millaiset ihmiset löytävät minun blogini, ja ketkä heistä jäävät lukijoikseni? Millaisen kuvan ihmiset saavat minusta blogini perusteella?

En mieti näitä asioita jatkuvasti, kerronpahan vain että olen ajatellut asioita. Blogi ei ole minulle ainoastaan paikka jäsentää ajatuksiani, se on hieno tutkimus- ja havainnointikenttä. Veikkaan, että suhtaudun bloggaamiseen hieman syvemmin kuin suurin osa kirjoittajista. En hysteerisesti, vaan vain tarkemmin. Usein voi myös vaikuttaa siltä, ettei minulla ole lainkaan itsesensuuria, mutta kyllä sitä on. Olen hyvin tarkka siitä, mitä kirjoitan. Mutta vaikka miettisin pääni puhki (ja sitä en aio tehdä), en koskaan voi kirjoittaa niin etteikö minua voitaisi ymmärtää väärin.

Mitä pidempään pidän blogia, sitä suuremmin on todennäköistä että suhteellisen satunnainen ohikulkija ei saa minusta oikeaa kokonaiskuvaa. Tätä olen miettinyt useasti viime aikoina.

Kuinka hyvin minut tuntevat ne, jotka ovat olleet mukanani alusta asti? Koska olen ollut kirjoituksissani aina rehellinen, uskon että melko hyvin. Mutta on muistettava, että vaikka kirjoitankin todellisista tunteistani, teoistani ja ajatuksistani, ne ovat kuitenkin vain osa elämästäni. Olen enemmän kuin kaikkien kirjoituksieni summa. Enkä sano tätä siksi, että lukijani eivät sitä omin neuvoin tajuaisi, vaan siksi, että tiedän sen helposti unohtuvan fiksultakin ihmiseltä.

Koska en tosiaankaan oleta, että kukaan jaksaisi lukea kaikkia vanhoja vuodatuksiani, on selkeää että myöhemmin mukaan hypänneet eivät tiedä kaikkea mitä olen kertonut. Ja tietysti kerrassaan pihalla ovat ne, jotka lukevat vain yhden satunnaisen postauksen. Kyseisen postauksen perusteella olen sitten itsetuhoinen itkeskelijä, kiukkuava teini, elämäänsä tyytyväinen kotihiiri, eron tuskaa muisteleva vanhapiika, syntyjä syviä pohdiskeleva runosielu tai happy little bubblehead, jonka elämä on yhtä nami-namia. Mielikuva syntyy heti, niin siinä vain käy, eikä sille voi mitään.

Millaisen kuvan minusta saa blogini perusteella? Ne, jotka eivät ole koskaan tavanneet minua oikeasti, voivat vastata tähän. Ja ne, jotka tuntevat minut oikeasti, voivat kertoa että olenko blogissani jotenkin erilainen kuin oikeasti.

Onko sillä sitten jotain väliä? Ja mitä väliä sillä on mitä joku satunnainen lukija minusta ajattelee? No todellisuudessa sillä ei tietenkään ole mitään väliä, mutta päässäni on (pääni on usein todellisuudesta irrallinen, kuten olette ehkä huomanneet). En missään enkä koskaan halua antaa itsestäni typerää kuvaa. Täällä siltä ei vain voi välttyä, ikävä kyllä. Haluan antaa itsestäni ennen kaikkea todellisen ja kokonaisen kuvan. Se on kuitenkin käytännössä mahdotonta, sillä te, rakkaat lukijat, näette vain osan minusta. Todellisia ja raa'an yksityiskohtaisia osia, mutta silti vain osia.

Ne, jotka ovat seuranneet touhujani jatkuvasti jo pidemmän aikaa, ovat hyvin kärryillä. Mutta toisinaan mietin että olisi kiva saada kyytiin nekin, jotka tupsahtelevat blogiini yht'äkkiä yllättäen. Heille haluaisin antaa jonkinlaisen "previously on this blog"-tietopaketin, jotta he tietäisivät kenen elämää saapuivat juuri seuraamaan. Jotkut ovat tämän hienosti toteuttaneet sellaisella "tietoa minusta"-sivulla tai jonkinsorttisella esittelytekstillä jossain sivupalkissa.

Minusta sellainen on kuitenkin tuntunut jotenkin vieraalta. Tämä on kuitenkin päiväkirja, ei deitti-ilmoitus. Ei jokaisen satunnaisen lukijan tarvitse heti ensimmäisenä tietää että olen vuonna 1981 syntynyt sinkkunainen Tampereelta. Pidän rauhallisista koti-illoista ja maailmanrauhakin ois hei kiva, tittidii. Joo ei. Mutta silti: kun en kerro näitä asioita jossakin yksiselitteisen selvästi, joku voi saada toisenlaisen käsityksen. Ja siinäpä se ongelma onkin. On sinällään se ja sama, että mitä tuntemattomat ihmiset ajattelevat minusta blogini perusteella, mutta en kuitenkaan haluaisi että kukaan saa väärän kuvan minusta.

Pysyikö kukaan perässä? Kuten sanoin, arvelen että mietin bloggaamista hieman syvemmin kuin iso osa kirjoittajista. Monimutkaista, mutta hirvittävän mielenkiintoista tämä on! Näin pitkästi olen jaaritellut, enkä vielä lainkaan päässyt siihen vielä mielenkiintoisempaan asiaan, eli siihen että kuka täällä sitten oikein käy kylässä.

Niin, te, arvon lukijat! Te tiedätte minusta kaiken sen, mitä täällä kerron (ja se on varmasti usein enemmän kuin haluaisitte tietää). Mutta mitä minä tiedän teistä? Aivan liian vähän!

Olen yllättynyt blogimaailman yhteisöllisyydestä ja siitä vuorovaikutuksen määrästä, joka täällä on. Ette ehkä arvaakaan, miten suuresti kommenttinne vaikuttavat minuun ja sitä kautta blogiini. Vaikka minä päätän siitä, mitä ja mistä kirjoitan, niin valehtelisin jos väittäisin ettei teillä olisi mitään vaikutusta mihinkään. Ja tällä tietysti tarkoitan lähinnä niitä lukijoita, jotka jättävät kommentin (tai joiden muuten tiedän lukevan). Kommentit ovat kivoja. Niitä saa jättää myös anonyymisti tai vaikka sähköpostiin, jos ujous yllättää.

Ne lukijat, jotka tunnen oikeassa elämässä, ovat minulle tietysti tuttuja enemmän tai vähemmän läheisesti. Ne lukijat, jotka pitävät omaa blogia, tulevat pikku hiljaa tutummiksi kun saan käydä vastavierailuilla. Se on mielenkiintoista ja monilla tavoin elämääni rikastuttavaa. Mutta entäpä sitten ne, jotka käyvät lukemassa mutta eivät koskaan kerro siitä? Teitäkin varmasti on.

Ja saa ollakin. Olen antanut luvan tirkistelyyn tekemällä blogistani julkisen. Täällä saa käydä kurkkimassa kerran tai kahdesti tai vaikka miljoonasti ja ihan salaa, jos siltä tuntuu. Mutta älkää luulko että minulle olisi täysin yhdentekevää se, että ketä täällä käy. Älkää erehtykö luulemaan ettei minua kiinnosta tietää. Jo pelkästään tämän postauksen lukenut tietää sukupuoleni, ikäni, siviilisäätyni ja asuinpaikkani, kyllä minä haluan tietää vähintään samat asiat lukijoistani. Ja juuri nyt minua kiinnostaa erityisesti se, että kuka on käynyt täällä SeaMonkey-selaimella.

Ilmianna itsesi, jos uskallat ;)!

Perinteinen keskikesän kuume


Mitenkä tuntuu jotenkin tutulta tämä juhannuksena sairastaminen? No sitenkä, että olen harrastanut tätä aikaisemminkin, tasan kaksi vuotta sitten.

Eilen nousi kuume. Vähäisesti tosin, mutta silti. Kaikki vatsa- ja kylkilihakset ovat kipeinä yskimisestä. Nenä on kipeä niistämisestä. Tukka on niin paskainen, että tarvitsen dynamiittia sen puhdistamiseen. Varmaan haisenkin, mutta en huomaa sitä. Tämä sairastelu on semmoinen homma, etten kyllä viitsisi ottaa juhannusperinteeksi.

Mutta en halua liikaa valittaakaan. Juuri nyt ei satu mihinkään. Nukuin viime yön hyvin, heräsin vain kahdesti yskimään ja aivastelemaan. Eikä minulla ole ollut ollenkaan niin tylsää kuin voisi kuvitella.

18.6.2009

Viimeistä vietiin


Viides taitohaastepaketti meni perille juuri ennen pyhiä.


Postipoika kuljetti Mustikkamaalle pikkuisen kierreselkäisen kirjasen, mehiläisvahavoidetta ja jalkakylpysuolaa.

Olipa hauska tämä haaste. Tavoitteeni oli tehdä mahdollisimman moni juttu materiaaleista, jotka minulta jo löytyy kotoa. Onnistuin siinä aika hyvin, en ostanut juuri mitään uutta. Varasto ei silti tunnu pienentyneen... täytyy siis tehdä lisää juttuja! Tuossa onkin puikoilla jo jotain jännää, ja suunnitteilla monta monituista projektia. Kun tekis vaan, eikä miettis.

17.6.2009

Tissit mainittu


Toisinaan mieleeni hiipii pieni epäilys siitä, että en ole ihan normaali. Esimerkiksi silloin saattaa tällainen hiipiminen tapahtua, kun lähetän sähköpostia

1) miehelle, ja pohdin siinä postissa että kuka saa puristella tissejäni ja kuka ei.
2) naiselle, ja pyydän siinä postissa anteeksi sitä että olen ilman lupaa puristellut hänen tissejään.

Yksikseskö yskiskelet


Väsyttää, mutta uni ei tule, sillä joku kutkuttelee kurkkuani. Eikä silleen kivasti vaan todella ärsyttävästi. Mur.

Löysin sateisesta tiistaista kaksi poutaista hetkeä. Ensimmäisen aikana kipittelin kaupungilla hoitamassa asioita ja toisen aikana hölköttelin lenkkipolulla. Ja voi miten kivasti lenkki menikin! (Siitä huolimatta että henkitorveni limakalvo on ilmeisesti vaihdettu jossain välissä hiekkapaperiin ja menkat tekevät alavatsastani turvonneen ja juilivan riippakiven, jonka mieluusti jättäisi kotiin siinä vaiheessa kun haluaa loikkia). Metsäkurjenpolvet ovat upeasti kukassa, sateenraikas ilma tuntui hyvältä ja mikä parasta: alavatsakramppia ei ollut.

Olen venytellyt ahkerasti vatsaani, ja muutamien lenkkien perusteella väittäisin siitä olleen apua. On jotenkin huumaavaa, että sitä voi vaan lönkytellä ja lönkytellä, eikä sitä kipua tulekaan. Ihan vielä en uskalla julistaa vaivaa voitetuksi, katsotaan nyt vielä hetki. Mutta lupaavalta näyttää. Jos tämä tosiaan toimii, täytyy minun kyllä lähettää lääkärilleni kaunis kiitoskortti (hän olisi tosin ansainnut sen jo aiemmin, mutta parempi kai myöhään kuin ei silloinkaan).

Vaikka vatsalihakset nyt ilmeisesti ovat toipumaan päin, olen sitten jostain napannut kurkkutaudin. Vaivojen määrä näyttää olevan vakio. Ihan mälsää. Kun nyt saisi nukuttua, niin varmasti näyttäisi elämä taas valoisammalta. En minä nyt tarvitsisi mitään viruksia.

Olen ilmeisesti niin paljon koneen ääressä, että minun ja läppärini välille on muodostunut jo jonkinlainen mystinen yhteys. Koneellanikin on nimittäin ollut ongelmia virustorjunnan kanssa. Pitkän aikaa täysin moitteetta toiminut Avira töksähti. Täysi jökitys. Hienosti latautunut Avast ei sitten syystä tai toisesta toiminutkaan. Toivon, että kolmas kerta toden sanoo, ja puuta koputtaen totean että Comodo on ainakin vielä toiminut hyvin. Kone säästyi viruksilta, minä ilmeisesti en.

*köh köh*

14.6.2009

Juhlia


Keskiviikkona täällä oli synttärit. Ei tosin omat, sillä muutkin kuin minä voivat juhlia Jonkun Muun kotona. Sain kunnian emännöidä ystäväni syntymäpäivätapaamista. Juhlat olivatkin vallan mukavat. Ihan hirmu hauskat niistä tuli siinä vaiheessa kun noin tunnin juhlimisen jälkeen paikalle saapui ensimmäinen vieras ja noin puolentoista tunnin juhlimisen jälkeen päivänsankarikin. Koska olen kuullut, että nykyään synttäreillä pitää jakaa lahjoja myös vieraille, tyrkytin lahjoitin juhlijoille tekemiäni pikkukirjasia. Olen päässyt niistä melko hienosti eroon. Kohta kehtaa jo tehdä niitä lisää.

Torstaina sain tietää päässeeni opiskelemaan liiketalouden perustutkintoa ilta- ja monimuotokoulutukseen. Se oli tietysti hienoa, mutta sen kanssa oli hieman... jännittävyyksiä.

Ilta- ja monimuotokoulutus on niin osa-aikaista, että siihen ei saa opintotukea. Samaan aikaan se on kuitenkin sen verran liian kokopäiväistä, että menettäisin oikeuteni työttömyyskorvaukseen. Aikuiskoulutustukea voi saada, jos jää opintovapaalle työstä. Toisin sanoen: minulle ei mitään rahaa mistään. Olisi pakko olla töissä jotta voisi opiskella (ja töihinhän ei pääse ellei ole koulutusta). Loistavaa. Älkää kuvitelko etten minä tiennyt tätä hakiessani, kyllä tiesin. Hain kuitenkin, sillä kaikkiin oljenkorsiin on tartuttava, ja minä tiesin eräästä porsaanreiästä.

Oli nimittäin niin, että vaikka tutkinnon laajuus on 120 opintoviikkoa, oli ainakin edellisellä opiskeluryhmällä todellisten opintoviikkojen määrä ollut 70, jolloin oikeus työttömyysturvaan oli säilynyt. Koska opintosuunnitelma muuttui valtakunnallisesti juuri tänä kesänä, jouduin hakemaan kouluun tietämättä uutta opintosuunnitelmaa ja todellisia tuntimääriä (ajatellen kuitenkin että ne olisivat varmasti suurin piirtein samat kuin aikaisemmin). No, pääsin kouluun. Heti soitin sitten tietooni myös uuden opintosuunnitelman ja ryntäsin sen kanssa työkkäriin.

Siellä sitten laskettiin ja ihmeteltiin, että mitenkäs tässä nyt vaikuttaisi siltä että tämä lasketaan kokopäiväiseksi opiskeluksi, vaikka aikaisemmin ei... No, siksi että koulutusaika oli maagisesti lyhentynyt kahdesta ja puolesta vuodesta kahteen vuoteen. Huoh. Eli jos olisin saanut jotenkin sovittua koulun kanssa niin, että olisin pidentänyt opiskeluaikaani vähintään puolella vuodella, olisin mahdollisesti ehkä voinut kenties säilyttää oikeuteni työttömyysturvaan. Porsaanreikä alkoi näyttää toivottoman pieneltä.

Perjantaina sain tietää pääseväni päiväopiskeluun, johon saisin ihan normaalisti opintotuen ja opintolainan. Ehkäpä sinne siis tieni vie. Heti kun saan sen palautuskuoren, jolla ilmoitan opiskelupaikan vastaanottamisesta. Sen piti olla jo perjantaina saapuneessa kirjeessä, mutta ei sitten ollutkaan. Passikuvassakin piti käydä irvistelemässä jo nyt, koska haluavat sen kuvatuksen jo ilmoittautumisen yhteydessä eivätkä vasta syksyllä. Huh. Tervetuloa opintolaina, tervetuloa kymmenen vuotta minua nuoremmat koulukaverit, tervetuloa uusi päivärytmi!

Mutta ei vielä, nyt on vielä kesä. Ja loma.

Eilen oli tuparit. Ne sentään oli siellä missä oli tapahtunut muutto, eikä Jonkun Muun kotona. Oli mukavaa, niin kuin sillä porukalla aina. Vähän pelottavaa oli se, että en muistanut mitä olin yhden miehen kanssa jutellut aiemmin. Hän muisti. Puhun kyllä niin paljon, että voisi kuvitella minun unohtavan suuren osan sanomisistani. Mutta yleensä minä kyllä muistan. Varsinkin jos olen puhunut miehen kanssa. Minä muistan mistä puhuttiin, milloin puhuttiin, mitä toisella oli päällä ja miltä hän tuoksui jos tuoksui. Mutta nyt se oli hän, joka muisti ajan ja paikan ja puheenaiheen, ja minä olin ihan pihalla. Melko noloa.

Sen sijaan jo varsin pelottavaa oli se, että toinen mies tiukkaan väitti muistavansa minut jostain, ja minä voisin melkein lyödä vetoa ettemme ole koskaan tavanneetkaan. Mutta vain melkein, sillä aloin epäillä itseäni. Tähänkö sitä nyt on tultu? Jos satun tapaamaan miehen, en muista häntä seuraavalla tapaamisella. Ja jos muistan miehen, en muista mistä edellisellä kerralla puhuttiin. Hyvin menee.

12.6.2009

Ei enää hys hys


"Onneksi olkoon tuleva merkonomi! Tervetuloa opiskelijaksi Palvelut ja liiketalous-koulutusalalle suorittamaan liiketalouden perustutkintoa. Opiskeluaika syksy 2009 - kevät 2011."

Kiitos peukuistanne, niistä oli varmasti apua. Minusta tulee syksyllä opiskelija. Hui.

10.6.2009

Vihreää


Neljäs taitohaastepaketti meni turvallisesti perille akalle Susikairaan. Pakettiin laitoin kortin lisäksi kassin (klik klik kuvaa, rohkeasti vaan, niin näet paremmin):


Tein kassin molemmille puolille pienen kuvion, jossa pääsin pitkästä aikaa harjoittelemaan kankaanpainantaa. Painetun kuvion reunat on koristeltu varsipistoilla kahdella eri vihreällä. Vuori on oliivinvihreähkö. Olen ommellut koneella niin vähän viime aikoina, että tuntui melko eksoottiselta suristella kokonainen kassi (ja vieläpä onnistua siinä). Samalla vaivalla tein kassille kaksoissiskon, joka ainakin vielä asuu minun luonani. Kassin lisäksi pakettiin pujahti kolmiohuivi:


Ohje on Gail (aka Nightsongs), ja tykästyin siihen kovasti. Siitä huolimatta että reunakaaviossa on virhe. No, se virhe ei ollut kovinkaan suuri, eikä aiheuttanut ongelmia, mutta reunakaavio on myös sellaisenaan mahdoton yhdistää toiseen kaavioon. Harmaita hiuksia! Yrityksen (tai oikeastaan neljän) ja erehdyksen kautta pääsin kuitenkin lopulta selvyyteen siitä, miten saan huivista sellaisen kuin pitäisi. Lopultahan se olikin ihan yksinkertaista. Hyvä minä! Kyllä nyt henkselit paukkuisi jos niitä käyttäisin. Voisin kuvitella tekeväni joskus toisenkin Gailin, nyt kun tiedän ettei pidä luottaa kaavioon.

Lanka on jotain tuntematonta villaa, josta on valmistunut pari huivia aikaisemminkin. Lanka on todella ohutta, ja niinpä tämäkin huivi painaa vain 106 grammaa, vaikka on ihan kunnollisen kokoinen (77 senttiä niskasta alakärkeen). Puikot 3,5 mm.

Hop hop, lenkille ja letunpaistoon!

8.6.2009

Paikkoja avoinna!


Blogimaailma on merkillinen, sillä täällä voi periaatteessa kuka vain nousta ihan oikeasti kuuluisuuteen. Ajattelin, että kyllä minäkin sen voisin tehdä, tosin ihan ilman omia ansioitani. Voisin nousta suoraan huipulle, tulla Blogistanian kuumimmaksi julkkikseksi! Näkyisin ja kuuluisin joka paikassa! Jokainen haluaisi tavata minut! Näin suurena julkimona tarvitsen tietysti hovin eli henkilökuntaa, ja siinä te tulette kuvaan mukaan.

Ipo on managerini. Hän huolehtii siitä, että esiintymiskalenterini on täynnä ja ojennuksessa. Haastattelu- ja keikkapyynnöt esitetään hänelle, palkkioista puhutaan hänen kanssaan. Ipo huolehtii kaikista sopimuksistani ja lakiasioista. Hän tunnistaa kyllä kusetus- ja riistämisyritykset, ne eivät mene läpi. Ipolla on paljon alaisia, jotka huolehtivat mm. fanipostiin vastaamisesta.

Tilinhoitoni uskon Avaruushiirelle. Hän huolehtii mittavan omaisuuteni jatkuvasta kasvusta. En tokikaan ehdi julkkiksena miettiä raha-asioita, joten luotettava kirstunvartija on oltava. Avaruushiiri huolehtii kaikenlaisista säätiö- ja lahjoitusasioista, sekä tietenkin henkilökunnan palkoista. Hän tekee yhteistyötä erityisesti managerini ja shoppailuassistenttini kanssa.

Henkivartijakseni ja autonkuljettajakseni kelpuutan vain Teron. Tosin koska minua täytyy suojella 24/7, joudun ehkä palkkaamaan lisää ihmisiä tähän hommaan. Lupaan haastatella kaikki, jotka pystyvät salilla samaan kuin Tero. Ajokortti ja aseenkantolupa ovat välttämättömiä.

Elegia on hovikuvaajani. Hänen kuvankäsittelytaitojensa ansiosta minusta julkaistaan aina vain kauniita, mystisen synkkiä ja imagooni sopivia kuvia. Elegia vastaa julkkisblogini visuaalisesta ilmeestä ja tekee jonkin verran yhteistyötä Hanniinan kanssa. Hanniina huolehtii lehdistötiedotteistani ja oikolukee blogikirjoitukseni. Hanniina myös auttaa minua kirjoittamaan muistelmani ja toimii muutenkin kirjallisen ilmaisuni tukijana.

Metta on hoviompelijani. Hän tekee kaikki esiintymisasuni ja gaalapukuni. Hänen luovuutensa ansiosta säästyn siltä häpeältä, että jollain olisi punaisella matolla samanlainen puku kuin minulla. Metta työskentelee luonnollisesti yhteistyössä Khrestelin kanssa. Khrestel on stailaajani ja shoppailuassistenttini. Lisäksi hän vastaa meikkauksesta ja kampauksesta ja katsoo että olen aina edustuskunnossa.

Kunnostani vastaa MouMou, joka on personal trainerini. Hänen sinnikkyytensä ansiosta minulla on yhtä upea kroppa kuin hänellä, ja niinpä näytän lumoavalta mittatilauspuvuissani. MouMoun pirteän olemuksen ansiosta treenaaminen on hauskaa eikä lainkaan pakkopullaisaa. MouMou vastaa myös koreografioista, jos niitä esiintyessäni tarvitsen.

Jokaisella megajulkimolla täytyy olla paikka, jonne vetäytyä rauhoittumaan kun julkisuuden paineet käyvät liian koviksi, ja henkilö, joka pitää maan pinnalla kun diivan elkeet alkavat häiritä jo itseäkin. Minut pitää tolkuissani keinoemoni Hanni, jonka luo menen itkemään kun iltapäivälehdissä kirjoitetaan minusta ikävästi. Hanni pitää minut piilossa ilkeiltä paparazzeilta ja antaa minun olla oma arkinen itseni silloin kun kohu ympärilläni käy ylivoimaiseksi.

Siinähän sitä jo olisi. Vielä olisi töitä ainakin kokille, puutarhurille, siivoojalle ja salarakkaalle. (Huom! Salarakkaan pesti on palkaton, mutta se sisältää runsaasti muita etuja.) Lisäksi tarvitsen jonkun, joka valmistaa tai valmistuttaa fanituotteet ja hoitaa niiden myynnin ja markkinoinnin. Muitakin työpaikkoja saattaa olla avoinna sellaisille, jotka osaavat itseään sopivasti mainostaa. Ja loput voivat sitten olla niitä fanejani.

Ei muuta kuin hakemuksia tulemaan!

6.6.2009

Nauroin poliiseille


Heräsin tänä aamuna vähän neljän jälkeen. Typerä aika herätä. Varsinkin jos uni ei sitten enää tule silmään. Energiaa oli ihan ylimäärin, mistä lie sekin tullut. Niinpä olin sitten jo kuuden maissa lenkkipolulla spurttailemassa. Tihkusateessa. Kuulostaa varmasti oudolta, mutta tuntui hyvältä.

***

Olen neljän viime päivän aikana istunut Tampere-talolla yhteensä 14 tuntia (sää on suosinut sisäilmakonsertointia). Olen nähnyt 14 lauluyhtyettä ja 46 kuoroa kymmenestä eri maasta. Ja kaikki tämä ihan ilmaiseksi!

Torstain kuoroista mieleeni jäi erityisesti ruotsalainen tyttökuoro Arctic Light. Yleensä karsastan kovasti sitä jos kuoro lähtee holtittomasti heiluskelemaan kesken esityksen. Hyvin tehtynä se on tietysti laulua tukeva koreografia, mutta huonosti tehtynä... voih. Huonosti tehtynä se häiritsee laulamista ja laulun kuuntelemista. Huono koreografia vaikuttaa päälleliimatulta ja vaivautuneelta jutulta, joka aiheuttaa katselijassa lähinnä myötähäpeää. Mutta Arctic Light veti homman hienosti kotiin.

Koska pidän 1) miehistä, 2) kuorolaulusta ja 3) univormuista, oli perjantain esiintyjistä eniten mieleeni Helsingin Poliisilaulajien kuoro. Siitä huolimatta että iso osa kuorolaisista oli varmasti jo siirtynyt eläkkeelle. Vuosia sitten. Kuoron teknisessä suorituksessa oli varmasti parantamisen varaa, mutta viihde-elementit olivat kyllä kohdillaan. Enkä tainnut olla ainoa joka tykkäsi. Päivän räjähtävimmät aplodit kirvoitti Tankeros Love, jonka Suomen turvallisin kuoro esitti jotenkin hellyttävästi. Niinpä nauroin poliiseille - julkisesti ja luvan kanssa.

Tämän päivän esityksistä tykkäsin monestakin. Päivän huumoripotin korjasi Aino-kuoron johtaja, joka veti päähänsä lammashatun kun kuoro esitti kappaleen Lammasidylli. Sitten se lampaan pää vain tutisi kuoronjohtajan tahdissa, ja yleisöllä oli naurussa pitelemistä. Kaikki eivät pidätelleetkään. Luulen, että katselmuksen viime metreillä esiintynyt Slavonic Tractor tulee pärjäämään tässä kisassa. Oli meinaan sen verran hyvä-äänisiä naisia että minullahan oli taas tukkakin pystyssä.

Jos teitä kiinnostaa (ja tietysti kiinnostaa!) kuulla parhaista parhaat, niin radio auki! Kuorokatselmuksen päätöskonsertti radioidaan ja se pärähtää ilmoille kello 19.03 sunnuntaina 21. kesäkuuta. Kanava on YLE Radio 1.

***

Terminator - pelastus on saanut aika murskaavaa kritiikkiä osakseen. Onneksi minun ei tarvitse välittää kriitikoista, vaan saan muodostaa oman mielipiteeni. Ja minun mielipiteeni on se, että elokuva oli varsin viihdyttävä.

Hain räiskettä ja räminää, ja sitähän minä sitten sain. Jatkuvasti paukkui ja rätisi niin että penkkirivit tutisivat. Elokuva oli ilmeeltään jotenkin karhea. (Innon Marko sanoisi että siinä oli semmoinen "rouhea lukki".) Ei ollut turhan paljoa kiiltävää, sileää tai siistiä, vaan oli verta, hikeä, hiekkaa ja sänkeä. Sitä sänkeä oli kyllä paljon. En valita ;).

Christian Bale ei ollut ollenkaan huono John Connor. Siitä huolimatta hänet jätti varjoonsa Sam Worthington. Uh, mikä könsikäs! Maistuisi, nam. Mies näytti hyvältä, mutta osasi myös näytellä. Hänen hahmonsa oli uskottava ja vangitseva. Tästä kriitikot ovat kanssani jopa samaa mieltä.

Muutenhan minusta ei kyllä tulisi kriitikkoa, kun olen selkeästi liian vähään tyytyväinen. Ehkä minä kärsin niin suuresta testosteronipuutteesta, että tämmöinen pullistelu uppoaa helposti. Sama se, kivaa oli.

4.6.2009

Ohjeita emännälle osa 11


Kun Emännän tietokirja ilmestyi vuonna 1953, oli kyläilykulttuuri hieman erilaista kuin nykyään. Kirja kertoo esimerkiksi käyntikortista seuraavaa:

"Käyntikortti eli nimikortti on tarpeellinen sivistyneelle ihmiselle ja seuraelämään osaaottavalle suorastaan välttämätön. Käyntikortteja paperikaupasta tilattaessa on valittava sileitä, valkoisia, keskikokoisia kortteja, jotka ovat hyvää paperia.

Naisten käyntikortit ovat jonkin verran pienemmät kuin miesten, mutta nekään eivät saa olla turhan mitättömiä pikkulappusia. Parasta on valita selvät, koristelemattomat kirjasimet. Käyntikortteihin painetaan nimen alapuolelle asianomaisen arvonimi, naiset käyttävät kuitenkin kortteja, joissa on vain nimi (tai naimisissa olevan naisen nimen edessä sana: rouva).

Käyntikorttien käyttö ns. seurapiireissä on varsin monimutkainen asia. Tottumaton tekee viisaasti perehtyessään tarpeen vaatiessa näihin sääntöihin jonkin seurustelutaidon oppaan välityksellä.

Tavalliset ihmiset käyttävät käyntikorttia tavallista juhlallisemmalle vieraskäynnille mennessään, jolloin se annetaan ovea avaavalle kotiapulaiselle vietäväksi isäntäväelle, tai useamman henkilön yhteisesti antaessa jonkin muistolahjan, jolloin kunkin lahjoittajan käyntikortti liitetään lahjan mukaan. Suurehkoista kutsuista kiitettäessä on myös tapana lähettää käyntikortti, jonka vasemmassa alakulmassa ovat kirjaimet p.r. "pour remercier", mikä merkitsee: kiittääkseen, mutta kiitoksensa voi yhtä hyvin ilmaista muulle valkoiselle kortille kirjoitetulla parilla rivillä."


Työasioihin liittyviä käyntikortteja näkee silloin tällöin, mutta käyttääkö kukaan enää vapaa-aikaan liittyviä käyntikortteja? Onko teillä henkilökohtaisia käyntikortteja, jotka eivät liity työhön? Tunnetteko jonkun sellaisen jolla olisi? Ja mitähän kaverit sanoisivat kun jokaisiin syntymäpäivä- ja tupaantuliaisjuhliin tulisin käyntikortin kanssa? Ehkä he osaisivat odottaa sitä, jos heillä olisi ovea avaavaa palvelusväkeä paikalla...

2.6.2009

Näistä minä pidän


Susikairan akka iski taas! Tällä kertaa minun pitäisi paljastaa viisi lempparikirjaani. Hankalahko tehtävä, mutta jonkinlaisen listan sain aikaiseksi. Tässä niitä nyt olisi, ei missään järjestyksessä:

1. Markus Kajo: Kettusen paluu: ihmisen käsikirja

"Onneksi olkoon! Tervetuloa ihmislajin jäseneksi. Voimme vain onnitella, että kaikista elämänmuodoista päätitte ryhtyä juuri ihmiseksi ettekä esimerkiksi joksikin russakaksi, joita inhoavat kaikki, paitsi biologit, jotka saattavat tutkia jonninjoutavia hapsenkakkiaisia koko elämänsä."

Pidän Kajon tyylistä kovasti. Kirja on hauska ja oivaltava, repeilen jatkuvasti sitä lukiessa. Kirja sopii rakenteensa ansiosta kiireiseen selailuunkin, mutta minä en kyllä pysty sitä selaamaan, ihan lukemiseksi menee kuitenkin. Aina. Tämä päätyy nyt uusintalukulistalle.

2. Paulo Coelho: Veronika päättää kuolla

Helposti ahmittava kirja. Mielestäni hyväksi kaikille jotka ovat joskus ajatelleet itsemurhaa. Hyödyksi myös niille jotka ovat joskus pelänneet järkensä menettämistä. Tärkeä teos, joka auttaa ihmisen ymmärtämisessä. Uusintalukuun. Taas. Jotta muistaisin mitä on elää. "Elää sinun pitää ja tajuta se, että sinä elät", sanoi F. E. Sillanpää ja oli aivan oikeassa.

3. Yann Martel: Piin elämä

Tätä olenkin ylistänyt jo.

4. John Boyne: Poika raidallisessa pyjamassa

Tätäkin olen ylistänyt jo.

5. Sven Nordqvistin Viirusta ja Pesosesta kertovat kirjat

Ei näistä voi valita vain yhtä, siksi listaan kaikki. Omassa hyllyssä majailevat Viiru ja Pesonen saavat jouluvieraita, Viiru kateissa, Viiru puijaa Pesosta, Viiru ja Kososen kukko ja Viiru ja Pesonen kettujahdissa. Sarjassa on vielä ainakin viisi muuta kirjaa, ne puuttuvat vielä. Olen tutustunut Viiruun ja Pesoseen kauan aikaa sitten ja jäin koukkuun kerrasta. Hupaisat tarinat ja yksityiskohtainen kuvitus miellyttävät minua, näitä haluaisin jatkuvasti selailla. Vaan eihän sitä voi, että tulisi muutakin tehtyä.