31.5.2009

Viuh, sanoi viikko ohi mennessään


Maanantaina oli kevätkauden viimeiset tanssiharjoitukset. Harkat kyllä jatkuvat läpi kesän, mutta jossain muussa paikassa ja ehkä muussa ajassakin. Tiistainakin tanssittiin, kun oli sellainen hieno kevätjuhlajuttu. Siellä kuorokin esitti kaikki kolme osaamaansa laulua (no, osataan me vielä neljäskin, mutta sitä on esitetty jo niin monesti että ei nyt viitsitty). Kummasti se jännittää vaikka ihan tutuille esiintyy. En mokannut kuin ehkä kahdesti, ja se on sentään aika vähän.

Tiistain ja keskiviikon väliseksi yöksi sain taas vieraakseni matkalaukkuelämää viettävän ystäväni, ja keskiviikkona kyläili sitten toinen kaveri. Kiva kiva. Tolkun ihmisten seura tekee minulle hyvää.

Torstaina oli tolkku pois. No ei nyt ihan sentään, mutta mukavan aivotonta kuitenkin. Lääkärin luota siirryin taas kerran katsomaan elokuvia herraseurassa (osin eri herrat kuin viimeksi, josta on aikaa jo liian kauan). Ensimmäiseksi katsoimme Kadonneiden lasten kaupungin. Se on hiukan erikoinen elokuva. Koska olin nähnyt sen aiemmin, pääsin tutkimaan että onko seuralla vaikutusta elokuvakokemukseen. Ja onhan sillä. Hyvässä seurassa (ainakin tämä) elokuva vaikuttaa mukavammalta kuin yksin katsottuna.

Seuraavana ohjelmassa oli Dr. Horrible's Sing-Along Blog. Voi kuulkaa, minähän ihastuin siihen heti! Laulutkin olivat hienoja: On the rise soi päässä jatkuvasti ja A man's gotta do hihityttää edelleen. Viimeisenä mutta ei vähäisimpänä listalla oli Igor, sympaattinen tarina ilkeän tiedemiehen apulaisesta. Jos Painajainen ennen joulua kuuluu suosikkeihisi, saatat pitää Igoristakin.

Perjantaina kävin tapaamassa flunssan kourissa kärvistelevää ystävääni. Ja sitten! Voi sitten! Sitten minä pelasin niin hienosti petankkia, etten ikinä! Kesän petankkikausi käynnistyi sellaisella rytinällä että olen vieläkin pöyristynyt. (No, en minä voittanut kuin toisen peleistä, mutta vastustajat olivatkin kovia.) Nyt en kyllä enää ikinä halua pelata petankkia, kun tästä voi mennä tulos vain huonompaan suuntaan.

Lauantaina olin kavereille muuttoapuna. Minä olin lähinnä pakkauspuuhissa, kantamisesta vastasivat muut apulaiset ja kaksi palkattua korstoa (joista toinen tuoksui aivan käsittämättömän hyvältä). Illaksi suunniteltu saunareissu peruuntui, sillä saunaemäntä oli jumissa toisella paikkakunnalla. Saunan sijaan kävin sitten pienellä lenkillä ja hikoilin tuskaisen kuumassa asunnossani.

Tänään olenkin sitten ollut ihan omissa oloissani. Tai, no, ulkona kymmenien muiden ihmisten kanssa mutta heitä kohtaamatta. Iltapäivällä olisi kyllä ollut neuletapaaminen puistossa, mutta en sitten jaksanut enää olla ihan niin sosiaalinen että olisin mennyt sinne. Kävin päiväsellä parin tunnin metsäkävelyllä ja pienen evästyksen jälkeen lojuin puistossa suuren koivun varjossa kolmisen tuntia. Yksin omalla ruhtinaallisen isolla viltillä, soittimen napit korvissani ja hyvä kirja matkassa. Mark Twainin Matkakirjeitä maasta on nyt luettu, ja siitä kovasti tykätty.

Nyt on hyvä valua hiljalleen iltaan.

30.5.2009

Kansikuvatyttö


Torstaina kävin (taas) lääkärissä. Kerroin lääkärille että mitä poskionteloilleni kuuluu. Räkää, kiitos kysymästä. Siihen mahdollisesti ehkä kenties auttavaan pallolaajennukseen en mene, sillä sehän maksaakin yllättäen aika kamalasti (hinta lasketaan tuhansissa euroissa). Olen siis päättänyt tulla toimeen kalloni kanssa, eikä se järin paha ole nyt ollutkaan vaan on pysynyt siedettävässä kunnossa huuhteluiden ja reseptivapaan lääkkeen ansiosta.

Lääkärikin vaikutti ihan tyytyväiseltä tilanteeseen. Koska mitään rakenteellista syytä ei tulehduksen pitkittymiselle löytynyt, enkä keksi mitään ulkoista tekijää mikä ylläpitäisi ongelmaa, annamme asian toistaiseksi olla. Myöhemmin saatamme kokeilla jotain astmalääkettä, jotta saisimme tietää enemmän ongelman mekaniikasta. On nimittäin kuulema mahdollista, että astma ei menekään keuhkoputkiin, vaan limakalvot oireilevat vain nenässä. Harvinaista, mutta mahdollista. No, palaamme asiaan myöhemmin jos palaamme.

Varsinainen käyntini syy oli kuitenkin alavatsani. Valitin sitä jo aikaisemmin, mutta tällä käynnillä olin astetta viisaampi: kävinhän tässä hiljattain gynekologilla selvittämässä että lisääntymiselimeni ovat täysin kunnossa. Raastava kipu vasemmalla alavatsassa ei siis liity munasarjoihini - ja hyvä niin.

Päättelimme sitten ettei syy voi olla suolen puolellakaan. (Huomatkaa, että minä osallistuin päättelyyn. Tämä lääkäri on siitä hauska että hän kannustaa oman kroppansa kuunteluun ja itsenäiseen ajatteluun, mikä lie lääkäreissä aika harvinainen piirre.) Minulla ei siis ole suolessani syöpää, haavaista tulehdusta taikka divertikuloosia. Muuta kipua aiheuttavaa siellä ei voi olla, joten ongelma ei ole suolessa. (Ehdotin kyllä lääkärille, että mitä jos minulla onkin siellä hamsteri, joka järsii hiljalleen tietänsä ulos, mutta hän ei pitänyt sitä kovinkaan todennäköisenä.)

Ja koska vika ei ole munasarjassa eikä suolessa, jää jäljelle vain kahta edellistä ympäröivä kudos. Nyt onkin siis todennäköisintä, että vastoin ennakko-odotuksiani minulla on sittenkin olemassa joku vatsalihas - ja se on jumissa. Muut ne saavat jumiin selkänsä, pohkeensa, niskansa ja reitensä, minä sitten jonkun vatsasuikaleeni. Kun otan vähänkään reippaampaa askelta, iskee alavatsaan karmea kramppijumikökkö, joka sattuu. Varsinkin lenkkeily on melko tuskallista, kun kahden hölkkäaskeleen jälkeen joku tuntuu kaivelevan vatsaani jollain tylpähköllä esineella (ehkä lusikalla).

(Aika omituista, voiko tosiaan lihaksistossa tapahtua tällaista... no, mysteerisairastaja iskee jälleen! Olkoon mitä on, hienointa on ettei se ole mitään vaarallista, eikä minun tarvitse olla huolissani. Olen vain ärsyyntynyt.)

Kysyin kyllä jo aiemmin lääkäriltä että saanko hölkkäillä kivusta huolimatta, etten vain aiheuta itselleni vahinkoa. Lääkärisetä antoi luvan lenkkeillä ihan niin paljon kuin kykenen, ja sanoi että "kyllä kroppa on niin hienosti rakennettu että sinä pyörryt kivusta ennen kuin aiheutat itsellesi pysyvää vahinkoa". Siispä olen kirmaillut ihan entiseen malliin - ellei kipu ole yltynyt niin kovaksi että on ollut pakko hiljentää tahtia.

No, mitäs nyt? No nyt sain ohjeeksi venytellä vatsaani (!) vähintään kahdesti päivässä kolmen viikon ajan. Jos se ei auta, saan lähetteen naprapaatille, joka vatvoisi minua muutaman kerran. Ja jos sekään ei auta, niin sitten kuulema pääsen ongelmani kanssa jo jonkin lääketieteellisen julkaisun kanteen. Niin että jos en parane, niin pääsen ainakin kansikuvatytöksi. It's a win-win situation.

29.5.2009

Minkä elokuvan olet viimeksi kuunnellut?


Katselen mielelläni elokuvia, mutta lähes yhtä mieluusti kuuntelen niitä.

Nuorempana yksi suurimmista suosikeistani oli 1993 valmistunut Kolme muskettisoturia. Katsoin sen useasti, mutta veikkaan että kuuntelin sen vielä useammin. Meillä oli kotona sellainen viritys, että pystyin nauhoittamaan videon äänet C-kasetille. Niinpä tallensin koko elokuvan kaseteille (ei siihen tainnut ihan yksi riittää) ja kuuntelin sitä sitten iltaisin korvalappustereoillani (niin, lapset, täti on niin vanha että sillä on ollut sellaiset). Siis en vain musiikkia, vaan koko elokuvan - repliikit, ammuskelut, viitan hulmahdukset ja hevosten laukan. Kuuntelin elokuvaa kuin radiokuunnelmaa.

Mahtaa vaikuttaa hullun hommalta. No, hullulla on halvat huvit, ja minusta se tosiaan oli hauskaa. Sanomattakin lie selvää, että osasin repliikit kyseisestä elokuvasta melko hyvin ulkoa (nyt olen unohtanut suuren osan). Lisäksi luulen, ettei kuuntelu ainakaan haitannut englannin kielen opiskeluani.

Ei ole lainkaan tavatonta, että puuhastelen täällä omiani ja taustalla pyörii joku elokuva. Silmäni ovat useasti kiinni jossain käsityössä, mutta korvani ovat vapaat kuuntelemaan. Joskus ei huvita kuunnella musiikkia, vaan tekisi ennemmin mieli katsoa jotain elokuvaa. Tosin aina en sitten viitsi/ehdi/jaksa keskittyä ihan täysillä johonkin uuteen elokuvaan, vaan haluan palata tutun tarinan pariin, ja silloin voin hyvinkin vain kuunnella. Kun olen nähnyt leffan kahdesti tai kolmesti tai kymmenesti, niin sen jälkeen riittää että kuulen sen.

27.5.2009

Verta, mutta ei sentään suolenpätkiä


Mistä tietää viettäneensä liikaa aikaa netissä?

No siitä kun odottaa, että radiomainoksen lause "Tampereella voit luovuttaa verta osoitteessa..." jatkuisi jollain www-osoitteella.

Just. No, ihan vielä ei onnistu netissä tuo verenluovutus. Käykää siis ojentamassa auttava kätenne veripalvelun luovutuspisteissä.

25.5.2009

Turha Toivo


Olen pitänyt itseäni melko fiksuna henkilönä, mutta ilmeisesti en ole. En voi olla tuntematta itseäni ääliöksi, kun kerta toisensa jälkeen haluan sellaista mitä en voi saada. Järjellä tiedän mahdollisuuksieni rajat, ja tunnistan mahdottomuuden kun näen sellaisen, mutta luulen että järki onkin jätetty taka-alalle jo aikaa sitten.

Olen nähnyt melkoisesti vaivaa päästäkseni tähän pisteeseen. Olen joutunut venymään tavalla, johon en tiennyt pystyväni. Olen saavuttanut jo nyt enemmän kuin uskalsin toivoa, mutta olen silti saavuttanut vasta pienen osan siitä mitä haluaisin. Tuntuisi jotenkin tyhmältä luovuttaa nyt ja tyytyä tähän, mutta olisi viisasta myöntää että en pääse tämän pidemmälle.

Olen jumissa, sillä en pääse eteenpäin, mutta en myöskään taaksepäin. Tehtyjä asioita ei saa enää tekemättömiksi eikä saavutettuja asioita voi pyyhkiä pois. Eikä se haittaa, sillä nyt on hyvä. Mutta myönnän olevani ahne. Minulla on haave, eikä se ole toteutunut.

Ja järki sanoo, ettei se koskaan toteudukaan, vaan jää ikuiseksi haaveeksi. Ikävä kyllä sisälläni elää pieni loinen. Sen nimi on Toivo. Se herää aina välillä, ja potkii minua sydänalaan. En pidä siitä. En pidä siitä, miten lämpimästi rinnassani toisinaan läikähtää.

Minun olisi paljon helpompi olla ilman Toivoa. Sen jekkujen takia joudun kokemaan jatkuvasti luopumisen tuskaa. Kerta toisensa jälkeen petyn ja suren sitä, että suora tie tavoitteeseen olikin kangastusta. Mahdoton on edelleen mahdotonta, minä vain näin hetkellisesti jotain muuta. Karun todellisuuden paljastuminen on aina yhtä musertavaa, vaikka tajuan kyllä ettei mitään muuta ole koskaan ollutkaan.

Olen jotenkin vihainen itselleni. Ehkä sen takia etten oikein voi olla vihainen kenellekään muulle. Paitsi Toivolle. Olet aivan turha. Mene pois äläkä tule takaisin. Anna minun olla tyytyväinen siihen mitä minulla on. En jaksa enää hyppiä sinun tahtiisi, olen väsynyt tappelemaan kanssasi. Minä luovutan.

24.5.2009

"There are 215 bones in the human body. That's one. Now don't move!"


Onpa ollut jotenkin kä-sit-tä-mät-tö-män pitkä viikko. Luultavasti siksi, että tekemistä on tuntunut olevan ainakin kahden viikon edestä. Minä varmaan olenkin jo kesäkuussa.

Ei se haittaa, että on tekemistä. Se vain välillä harmittaa, että aivoissani tuntuu olevan vain yksi kanava. Kun tekee kymmentä asiaa, mutta osaa ajatella vain yhtä (joka ei ole yksikään niistä kymmenestä), niin eihän siitä mitään tule. Olen paikalla, mutta en läsnä.

Hehku on nyt hieman väsynyt. Ehkä lepään hetkisen.

***

Otsikkovisa
Mikä elokuva? Ja mikä virhe repliikissä on?

21.5.2009

Liimatahra = käsityön merkki


Sisko osti Bind-it-all-laitteen ja siihen kierteitä, minä hamstrasin paperia kassikaupalla ja sitten yhdistimme voimamme pariksi päiväksi. Käsittämättömällä vimmalla saimme kämppäni ennennäkemättömään kaaokseen ja hirmusti hienoja juttuja tehtyä! Kuvia kannattaa klikkailla isommaksi.

Tässä yksi näyte siskon aikaansaannoksista:


Ja tässä muutamia siskon kortteja:



Joitakin minun tekeleitäni:



Tuossa alemmassa kuvassa oikeanpuoleinen lärppy on hankala kuvattava, kun sen uloimpana kansilehtenä on kirkas muovi, joka heijastaa kurjasti. Ja vielä pari esimerkkiä tekemistäni korteista:


Paljon, paljon muutakin tehtiin, mutta ne ovat joko vähemmän kuvauskelpoisia juttuja, samanlaisia juttuja kuin nyt esitellyt tai salaisia juttuja. Ja nyt pikainen blogikierros ennen seuraavia seikkailuja!

19.5.2009

Nelkku kelkku


Susikairasta akka huuteli, että

"Sinut on poimittu ‘miljoonien’ joukosta!
Tee siis näin: poista minun vastaukseni ja korvaa ne omillasi.
Haasta meemiin mukaan 4 blogiystävääsi.
PIDÄ HAUSKAA!"

Neljä työtä, joita olen elämäni aikana tehnyt:


Olen ollut kotiavustajana, puutarhurina, siivoojana ja myyjänä.

Neljä televisio-ohjelmaa, joita tykkään katsella:

Myytinmurtajat, Top Gear, CSI-jutut ja kaikenlaiset typerääkin typerämmät dokumentit.

Neljä paikkaa, joissa olen ollut lomalla:

Puerto Rico, Lanzarote, Levi ja Joroinen. :D

Neljä internet-sivua, joilla käyn melkein päivittäin:

Blogien lisäksi tsekkaan televisio-ohjelmat, sarjakuvat ja kissit.

Neljä lemppariruokaani ovat:

Pätkis. Eiku. Karjalanpiirakat munavoilla. Kasviskeitto. Bataattilinssipata. Semmoinen pannulla tehtävä kasvishässäkkä, johon tulee kasvissuikaleita ja munaa (se ei ole munakas, vaan sörssö). Nom nom!

Neljä paikkaa, joissa mieluummin olisin juuri nyt:

Höp höp, minun on hyvä tässä juuri nyt :). Mutta toisinaan kaipaan rakkaan 1) syliin, 2) kainaloon, 3) viereen ja 4) lähelle.

Neljä blogiystävää, jotka haastan mukaan:

Sinä, sinä, sinä ja varsinkin sinä!

17.5.2009

Häähössötystä


Onpas ollut puuhakas viikko! Tahti ei näytä juurikaan hiljenevän, sillä ensi viikko on täynnä ohjelmaa: laulu- ja tanssiharkat, siskon vierailu, kaksi saunailtaa ja yksi keikka. Neuletapaaminen, toinen keikka ja toinen yövieras eivät näillä näkymin enää viikkoon mahtuneet. Huh. Ei niin että valittaisin, tekeminen on mieluisaa ja vapaaehtoista.

Elämä häiritsee vain bloggausta. Niinhän se aina menee: kun olisi aikaa kirjoittaa, ei ole mitään mistä kertoa. Ja sitten kun tapahtuu kaikenlaista, ei ehdi keskittyä kirjoitteluun. No, viikon päästä vaipunen taas toimettomuuteen ja sen sorttiseen vegetatiiviseen tilaan, että minulla on aikaa kertoa siitä kuinka minulle ei tapahdu mitään. Sitä odotellessa.

***

Häävalmistelut etenevät hyvin, kai. Kutsut sain valmiiksi jo hyvän aikaa sitten (ja niistä tulikin hienot, vaikka itse sanonkin), osan olen jo postittanutkin. Kummallista etten ole saanut suurta paniikkia siitä että minulla ei vielä ole pukua. Ehtisin vielä tehdä sen itsekin, jos pistäisin töpinäksi, mutta en taida suoraan sanottuna viitsiä. Veikkaan, että hankin jotain epähäämäisen väristä. Joku mummo siitä voi saada jonkun kohtauksen, mutta sittenpähän. Suurempi huoli minulla on tukastani. Ärsyttää, kun en osaa itse tehdä minkäänlaista kampausta. (Ellu, auta! Niinhän minä sanoin että joudut laittamaan hääkampaukseni.) Kulku kirkolta juhlapaikalle on myös vielä hieman epäselvää, mutta eiköhän sekin jotenkin järjesty. Ja mikä siinä on, että se ilmoittautuminen tuntuu jäävän joiltakin viime tinkaan...?

Ja sitten se selvitysosuus, ettei kukaan nyt kuvittele että minä olisin menossa naimisiin. Kahdet hääjuhlat sen sijaan on tiedossa kesemmällä.

Kutsuja pääsin tosiaan askartelemaan, ja lupasin ne postittaakin. (Liekin sitten ainoa kerta, kun minä elämässäni hääkutsuja askartelen... ellei joku toinen ystävä pyydä samaa palvelusta.) Jos elämäni olisi kamalaa amerikkalaista tositeeveetä, en olisi uskaltanut kutsujen tekoa vastuulleni ottaa. Morsian olisi kuitenkin saanut jotain ihmeellisiä raivokohtauksia ja päähänpistoja, ja ystävyytemme olisi tuhoutunut. Mutta onneksi ystäväni on tolkun ihminen, eikä minun tarvinnut hetkeäkään epäillä etteivätkö tekeleeni kelpaisi hänelle.

Asu on kyllä pieni ongelma. En jaksa suuresti panikoida siitä, koska eiköhän se nyt ole melko sama että mitä minä päälleni laitan. Kyllä tuolta kaapista jotain siistiä löytyy, jos en saa hankittua mitään uutta. Jotenkin olen nyt kallistumassa sen kannalle, että saattaisin laittaa päälleni jotain mustaa ja punaista. Tiedän, että morsiusparit eivät siitä välittäisi, mutta paikalla saattaa hyvinkin olla joku mummeli, jonka mielestä musta ei kuulu hääjuhlaan. Mutta sittenpähän heittää pahan silmän suuntaani, minä en välitä.

Tukka on äh. En usko että jaksan tehdä sille mitään. Hennata se kuitenkin pitää. Eikä minulla ole oikeastaan aavistustakaan, että miten raahaan itseni kirkolta juhlapaikalle, mutta murehdin sitä sitten myöhemmin. Ja minä olen se uuno, jolta ilmoittautuminen on jotenkin jäänyt muiden juttujen jalkoihin... Olen kyllä tulossa! Ja lupaan ilmoittaa asiasta - jossain vaiheessa.

***

Kolmannetkin häät olisi. (Tai oikeastaan myös neljännet ja viidennet, mutta niihin minua ei ole kutsuttu.) Mutta kohteliaasti kieltäydyin kutsusta, sillä kolmannet häät ovat hyvin kaukana, ja kahdet edellämainitut juhlat edellyttävät matkustamista syöden sekä budjettiani että voimiani. Ja suoraan sanottuna kaksissa häissä on ihan riittävästi kestämistä.

Jos en pukeudu punaiseen ja mustaan, voi juhlapukuni olla kateuden vihreä. Enhän minä sille voi mitään: sietokykyni on rajallinen. Voin katsella toisten onnea vierestä, mutta jonkun rajan jälkeen tulee paha olo. Häiden naminamius alleviivaa ilkeästi yksinäisyyttäni, ja vaikka juhlassa varmasti viihdynkin niin jonkinlainen alakulo voi iskeä myöhemmin. Tai niin pelkään.

Koska puhun ennen kuin ajattelen, menin tämänkin ajatuksen sanomaan ääneen morsiamelle numero 3. Vikatikki. Morsian siitä nimittäin loukkaantui, ja vähän ärähti siitä että minä en ilmeisesti soisi hänelle tätä onnea. Ärtyneen puolustavaan sävyyn hän selvitti että on niin kovia kokenut viime aikoina että on kyllä yhden päivän onnea ansainnut. Ja minä olen ehdottomasti samaa mieltä; toivon ystävilleni kaikkea parasta, enkä vain yhdeksi päiväksi vaan koko loppuiäksi! Puhuin pahasti ohi suuni, mutta onneksi vilpittömät pahoitteluni otettiin vastaan.

Herranen aika sentään. Enhän minä keneltäkään halua onnea kieltää. Toivoisin sitä onnea vain itsellenikin. Lisäksi lisään toivelistalle paremman sammakkosuotimen suuhuni.

15.5.2009

Perjantain piristys


Aamuisin eteiseen putoava sanomalehti on ihana asia. Nautin siitä, että saan lukea lehden kiireettä, omaan tahtiini. Erityisen kivaa lukeminen on silloin, kun tarjolla on hyviä uutisia. Niitä saa välillä oikein etsiä, sillä hyvät jutut ylittävät uutiskynnyksen harvemmin kuin kamalat jutut. Mutta viime sunnuntaina Aamulehdessä oli hyvä uutinen.

"Ihmisen kokonaisvaltaisesta hyvinvoinnista kiinnostunut ryhmä suunnittelee vaihtoehtosairaalan perustamista Etelä-Pirkanmaalle.

Osuuskunnaksi järjestäytyvä ryhmä etsii nyt toiminnalleen sopivaa kiinteistöä Etelä-Pirkanmaalta. Nuutajärven kartanon käyttöönotosta on neuvoteltu, mutta kiinteistön hakuprosessi on vielä kesken.

Elämänlähteeksi nimetty täydentävien hoitojen sairaala toimii terveys- ja hyvinvointipalvelujen tuottajana ja täysihoitolana. Se tarjoaa luontaishoitoja ja opastaa elämään luonnonmukaisesti, jotta sairaudet voitaisiin ennaltaehkäistä. Sairaalassa on tarkoitus järjestää lisäksi kurssi- ja koulutustoimintaa. Sieltä saa myös tilata yksittäisiä hoitoja, sillä tiloja tarjotaan eri luontaishoitojen tekijöille.

Elämänlähde on samalla yhteisö, jonka tavoitteena on ekologinen ja omavarainen elämäntapa. Yhteisö pyrkii muun muassa kehittämään lääkeyrttien ja ravintokasvien luonnonmukaista viljelyä.

Elämänlähteen hoitotoiminta pyritään aloittamaan keväällä 2010."


Hip hih hurraa, sanoo vyöhyke- ja fytoterapeutti. (Enkä suutu vaikka lukisitte tuosta että fysioterapeutti, niin kaikki muutkin lukevat. Meitä fytoterapeutteja eli kasvi- ja yrttilääkitsijöitä on tässä maassa niin kovin vähän.) Onpa kerrassaan loistava uutinen!

Onhan tuossa varmasti ongelmansa, eikä mikään takaa suunnitelman toteutumista tai toimivuutta, mutta joku sentään yrittää, ja se on hyvä. Toivotan projektille onnea ja menestystä!

Aktiivisessa joukossa on voimaa. Sen todisti myös porukka, joka aivan minimaalisella budjetilla teki hienon pienen elokuvan. Katselkaa ja nauttikaa.

Ja jos nyt ihan ylimäärin on aikaa, niin kurkatkaa ihmeessä myös mitä Toxel.com tarjoaa. Hienoja kuvia ja hauskoja hitaita filmejä. Kyllä ihminen on sitten kekseliäs otus!

13.5.2009

Hop!


No niinhän se taas meni, että kun ei ollut mitään suunnitelmaa, päivä täyttyi aivan itsekseen. Sain eilen yllättäen vieraan (sen verran hyvällä varoitusajalla onneksi että ehdin leipoa omenapiirakan). Korjasin hänen housunsa ja siitä ilostuneena hän vei minut illalla konserttiin (kiitos, TYL, aina yhtä hienoa on) ja auttoi minua kirjoittamaan yhden hakemuksen (olin itse aivan umpikujassa sen kanssa). Loistava vaihtokauppa. Sitten sain yövieraaksi kämppänsä putkiremonttia pakoilevan ystävän. Siinähän se tiistai meni vallan hujauksessa.

Hyvä päivä, mutta illalla pääsi ihan spontaanisti kirosana. Satuin nimittäin näkemään uutisissa pätkän Pentti Oinosen puheenvuorosta. Eduskunnassa keskusteltiin samaa sukupuolta olevien oikeudesta perheen lasten sisäiseen adoptioon (eli homoparin toinen osapuoli saisi adoptoida toisen lapsen). Oinonen on sitä vastaan. Hän pohti esimerkiksi sitä että jos tämmöinen adoptio sallitaan niin koska joku ryhtyisi vaatimaan oikeutta avioitua rakastamansa hauvelin kanssa.

Voi oksennus! Kyllä kiehahti, ja pahasti. No, koska en aio tässä nyt asiasta paasata, annan puheenvuoron Lehdelle. Se iskee osuvasti.

Ja tänään olisi tehtävä vaikka mitä! Vauhtia! Hop!

11.5.2009

Nyt ei masenna riittävästi


Nyt pitäisi valittaa ja masentua. Saoka nimittäin haastoi listaamaan asioita, jotka ovat päin mäntyä, pielessä, väärin ja huonosti. Yritin kyllä ihan tosissani keksiä kaikkea huonoa, mutta olen kummasti liian positiivisella tuulella! Olen pahoillani, Saoka. Tästä tuli nyt kyllä enemmänkin lista siitä mikä on hyvin...

1. Nimessäni:
Elämässäni on ollut aika, jolloin en pitänyt nimestäni ollenkaan. Ensimmäinen etunimeni oli mielestäni kova, määräilevä ja jotenkin tiukkapipoisen kuuloinen. Toinen etunimeni taas tuntui jotenkin vanhalta ja vieraalta. Sukunimeni ei ärsyttänyt pahimmassakaan nimikriisissä, mutta ei herättänyt juuri positiivisiakaan tunteita. (Katso nyt, Saoka, minä kyllä yritin!)

Mutta nyt pidän nimestäni suuresti. Ensimmäinen etunimeni on hyvällä tavalla vanha, jopa muinaista perua. Sen ansiosta minulla on aina aurinko mukanani. Toinen etunimeni on vahvan naisen nimi, jotenkin arvokas. Sukunimeeni rakastun aina vain enemmän ja enemmän. Se sopii erittäin hyvin yhteen etunimeni kanssa ja sen ansiosta minulla on sievä nimikirjoitus.

2. Kasvoissani:
Minulla on oikeastaan aika sievät kasvot - nenäapinaksi siis. Aamuisin on aina yhtä jännää kun ei tiedä että onko peilissä vastassa sammakko, muumio vai paviaanin perse. Kasvoni ovat niin epäkuvaukselliset, että psykiatrinikin sai shokin katsoessaan kuvia minusta.

Vaikka kuvissa näytänkin aina jotenkin sikotautiselta olmilta, olen tässä positiivisuuden puuskassa sitä mieltä että minua on ihan hauska katsella livenä. Minulla on kirkkaat ja herkästi syttyvät silmät. Minulla on ilmeikkäät kasvot ja kauniit huulet, jotka kaartuvat hymyyn helposti.

3. Vartalossani:
No kai te nyt tämän olette lukeneet? Eihän tämä vartalo nyt täydellinen ole, kaukana siitä. Mutta aika hyvä silti! Ette kuulkaa usko miten minä toisinaan keekoilen nakuna kokovartalopeilin edessä ja katselen kroppaani ihastuksesta huokaillen :D.

4. Luonteessani:
Puhun ensin ja mietin sitten. Jos mietin. Pääni sisällä on joskus hyvin synkkää, ja huomaan toisinaan ajattelevani hirvittävän itsekkäästi. Mutta siinä missä vartaloni aikaa myöten varmasti rapistuu, niin luonteeni kyllä vain paranee vanhetessaan. Tuntuuhan se nyt pöljältä itseään kehua, mutta sanon silti että olen mukava ihminen ja ennen kaikkea sisäisesti kaunis ;).

5. Vaatekaapissani:
Vaatekaappini on liian pieni! Se on täynnä, mutta silti en koskaan löydä sieltä mitään päällepantavaa. Vian täytyy olla kaapissa ja vaatteissa, ei minussa. Vaikka käytettävissä olevat vaatteet ovat mitä ovat, eikä köyhä voi aina ostaa uusia ja parempia, on minulla onneksi joku käsitys siitä mikä näyttää päälläni hyvältä (pakko sanoa että tästä tulee aina mieleen Bryan Adamsin biisi The only thing that looks good on me is you). Minulla on hyvä värisilmä ja osaan kyllä pukeutua oikein nätisti jos sille päälle satun.

6. Kotonani:
Tämä asunto on aivan liian pieni ja kuuma. Lisäksi vessa on wanha. Mutta olen kovasti kiintynyt tähän kämppään. Koti. Tämä on valoisa ja neliöitään tilavamman oloinen. Sievä, värikäs ja lämminhenkinen. Kotoisa ja minulle sopiva.

7. Työssäni:
Työ? Onko se jotain syötävää? On kurjaa, ettei työtä ole etsinnöistä huolimatta. Minut on kasvatettu siihen, että töitä pitää tehdä ja itsensä elättää. Pitkä työttömyysaika on nitistänyt, latistanut ja masentanut minua. Toisaalta olen aivan lapsellisen tyytyväinen tilanteeseeni. En ole ollenkaan pahoillani siitä että minulla on paljon vapaa-aikaa. Luultavasti sen ansiosta olen nyt henkisesti ja fyysisesti terveempi kuin vuosiin.

8. Ystävissäni:
Ystävissäni on se vika, että he kohtelevat minua niin ihanasti että minua alkaa itkettää.

9. Perheessäni:
Minulla on aina ollut sellainen olo, etten kuulu perheeseeni. Välillä on vähän juureton olo, eivätkä verisiteet merkitse minulle juuri mitään. Toisaalta se on surullista, toisaalta helpottavaa. "Onhan se sentään sukua" ei ole mikään syy tykätä tai pitää yhteyttä. Minun yhteyteni syntyvät välittämisestä, eivät velvollisuudentunteesta. Henkinen perheeni on minulle kaikki kaikessa.

10. Harrastuksissani:
Minulla on hyvät harrastukset. Vikaa on vain siinä ettei minulla ole varaa laittaa niihin niin paljoa rahaa kuin haluaisin. Kyllä minusta välillä tuntuu siltä etten harrasta "oikeita" harrastuksia, niin kuin pianonsoittoa, suunnistusta, posliininmaalausta, sukellusta tai painia. Minä vain askartelen itsekseni ja tanssin kavereitteni kanssa. Jotenkin en osaa laskea esimerkiksi lenkkeilyä harrastukseksi, vaikka polulla tulee käytyä joskus neljäkin kertaa viikossa. Vika on siis asenteessani, ei harrastuksissani.

11. Kumppanissa?
Kumppanissani on se vika ettei hän ole löytänyt minua. Hän on kyllä muuten ihana, mutta ilmeisesti huono suunnistaja. Jos hän antaisi jonkun merkin omasta sijainnistaan, kulkisin kyllä puolitiehen vastaan.

Kuulumisiani kysyville muistan aina ensimmäiseksi huokaisten mainita, ettei minulla vieläkään ole miestä. Mutta oikeasti olen ajatellut asiaa viime aikoina yllättävän vähän ja yllättävän tyynesti. Olen oikeastaan aika tyytyväinen olooni nyt. Sitä paitsi: se, että minulla ei ole kumppania, ei tarkoita sitä etteikö elämässäni olisi rakkautta.

12. Lemmikissäni/lemmikeissäni:
Minulla ei ole lemmikkiä. Onneksi. Se olisi kuitenkin kuriton riiviö, ja se huutaisi kaikki yöt, söisi kaikki huonekasvini, oksentaisi sänkyyni, repisi tapettini ja tuhoaisi käsityöni.

13. Kielenkäytössäni:
Sönkkään. Lisäksi kiroilen liian usein. Kieli ei taivu kaikkeen siihen mihin mieli haluaisi. Mutta olen kekseliäs ja peloton puhuja, jään harvoin sanattomaksi.

14. Musiikkimaussani:
Ei minun musiikkimaussani ole mitään vikaa. Se on minulle aivan täydellisesti sopiva ja olen itseni kanssa siitä sataprosenttisesti samaa mieltä.

15. Kotikaupungissani:
Rakastan Tamperetta sen huonoista puolista huolimatta.

16. Ruokavaliossani:
Syön liian vähän. Mutta jotain olen varmasti tehnyt oikein kun olen kuitenkin hiljalleen saanut lisää painoa. Syön kyllä varmasti liikaa sokeria, mutta se nyt on pienin synneistäni. Minua ärsyttää aina välillä se, jos joudun selvittämään toisille että mitä voin syödä ja mitä en voi syödä. Mutta yleisesti ottaen syöminen ei ole enää sellainen peikko kuin se joskus on ollut. Toisinaan jopa nautin syömisestä, ja ne hetket ovat hienoja.

17. Lapsissani:
Minulla ei ole lasta. Onneksi. Se olisi kuitenkin kuriton riiviö, ja se huutaisi kaikki yöt, söisi kaikki huonekasvini, oksentaisi sänkyyni, repisi tapettini ja tuhoaisi käsityöni.

18. Naapureissani:
Naapureistani en voi sanoa juuta taikka jaata, kun ei niitä juurikaan näy eikä kuulu. Mikä on kyllä ihan hyvä asia.

19. Nykyisessä elämäntilanteessani:
Voisihan tämä elämä paremminkin mennä. Mutta voisi kyllä mennä hirmusti paljon huonomminkin!

20. Tulevaisuudessa:
Kumma kyllä odotan tulevaisuutta positiivisen jännityksen vallassa. Eihän tuo tulevaisuus mitenkään ruusuiselta näytä, eikä ihmeitä varmasti tule tapahtumaan silloinkaan (ikävä kyllä). Mutta minulla on näkyvissä pieniä juttuja, jotain mitä odottaa. Vieraita, tapahtumia, yllätyksiä, suunnitelmia. Se auttaa kummasti eteenpäin.

Huh, tulipa pitkästi tekstiä! Hanni, joko olet tehnyt tämän? Sinä kun niin tykkäät näistä listoista...

10.5.2009

Kummallisen hyvä mieli


Kaivoin vasta tänään pyörän esille varastosta. Vähän ilmaa renkaisiin ja rasvaa ketjuihin ja sillä hyvä! Rullasi niin kuin olisi viimeksi eilen ajettu. Pitäisihän siihen satula vaihtaa, kun nykyinen on rikki niin että se imee sateella veden sisäänsä. Tosin se nyt on ollut tuollainen jo monta vuotta, joten ilmeisesti se ei ole ärsyttänyt sittenkään riittävästi. Ohjaustankoni on vinossa, eikä minulla ole riittävän isoleukaista jakoavainta sen kääntämiseen. Siihenkin olen jo tottunut. Siis tangon vinouteen, en siihen että en omista tarpeeksi isoa jakoavainta.

Eilen olin reipas ja siivoilin vähän kellarikomeroa. Kaikenlaista rojua sitä tuleekin säästäneeksi! Ison kassillisen tavaraa heitin surutta pois. Samanlaista raivausta pitäisi kyllä tehdä kämpässäkin, lähinnä vaatekaapissa. Alle kuukausi sitten pestyt ikkunat ovat taas likaiset, ja vaatekaappi näyttää taas siltä niin kuin sitä ei olisi ikinä siivottu. On se kumma. Tosin selitys kaapin ahtauteen löytynee siitä että minun kaappiini ilmestyy vaatteita tyhjästä. Koita siinä sitten pitää järjestystä yllä.

Tämä viikko oli ihan mukavan kiireinen. Maanantaina tanssitreenit, tiistaina elävää musiikkia, keskiviikkona kuoroharkat, torstaina leffakäynti ja perjantaina vyöhyketerapointia. Ensi viikko näyttää myös puuhakkaalta. Maanantaina tanssin, keskiviikkona yritän välttää aivojen ylikuumenemista haastavassa keskustelussa, torstaina laulan (tai ainakin harjoittelen sitä), perjantaina menen keikalle ja lauantaina seuraan Euroviisuja ystävän luona. Tiistai ja sunnuntai täyttynevät ihan itsestään kaikesta pienestä.

Taidan pitää elämästäni. Ihan varovasti, pienen hetken ajan.

8.5.2009

Huivi


Kolmas taitohaastepaketti on mennyt perille, joten uskaltanen nyt laittaa tänne tietoa sen sisällöstä.

Jonkin kummallisen aivonyrjähdyksen seurauksena tein Minttumaari-huivin, ja ihastuin siihen kovasti.


Kuva on kyllä huono (eikä parane isoksi klikkaamalla), mutta saahan siitä nyt jonkin selvyyden mallista. Kummasti se tuossa liekottaa, pingotuksessa oli sentään nätisti. Vaikka en ikinä koskaan ole halunnut kolmiohuivia, niin tämän mallin aion kyllä tehdä itsellenikin (langat on ostettu, katsotaan koska saan sitten valmista aikaiseksi). Lähinnä itseä varten muistiin tarkemmat tiedot tästä sinisestä tekeleestä: lanka Novitan Viktoria (30% villaa, 70% puuvillaa), puikot 4,5 mm, paino 182 g ja pituus niskasta alakärkeen 85 cm.

Lisäksi pakettiin pyrähti kaksi uuden sukupolven tervatipua (vanhasta parvesta on kuva täällä).

7.5.2009

Lukija


Hyvä kirja jättää miettimään, samoin hyvä elokuva. Molempia on vaikea kuvailla, mutta silti niistä haluaa kertoa. Pääsin tänään katsomaan elokuvan Lukija. Elokuva ansaitsisi osuvan ja ajatellun analyysin, mutta en tunnu saavan ajatuksiani kasaan. Ne ovat edelleen tiukasti elokuvassa.

Kate Winslet on kyllä Oscarinsa ansainnut, sanottakoon se ensimmäiseksi. Hyvä hän on muissakin rooleissaan ollut, mutta tässä hän on oikeasti loistava.

Päähenkilöt ovat kovin alastomia. Kyllä, he ovat sitä kirjaimellisesti ja konkreettisesti. Ja mikä on Winsletin upeaa vartaloa katsellessa, ei ala päätä särkeä. Mutta hahmot ovat alastomia myös henkisesti. He ovat suojattomia, mutta eivät viattomia. He ovat edessäsi paljaina, mutta eivät avoimina. Ei, avoimuus puuttuu heistä täysin.

Ja se on se mikä minua ihastuttaa ja vihastuttaa. Elokuvan alussa minua häiritsi se, että päähenkilöiden ajatuskuviot eivät olleet minulle selkeitä. Motiivia ja logiikkaa sai oikein hakemalla hakea. Puhumattomuus ja salailu ärsyttävät minua. Joissakin elokuvissa tämä sama ongelma jatkuu alusta loppuun asti, ja silloin usein kuvailen asiaa niin etten saanut hahmoista oikein kiinni. En ymmärtänyt heitä missään vaiheessa. Se on turhauttavaa, eikä elokuva silloin kosketa millään tavalla.

Mutta Lukija on erilainen elokuva. Se on taitavasti rakennettu niin, että hahmoja alkaa ymmärtää. Hiljalleen kuva selkeytyy, ja lopussa ymmärtää senkin mitä alussa ei tajunnut. Se on hienoa, ja jollain tapaa palkitsevaa.

Elokuvaa voisi sanoa tarinaksi nuoren pojan ja vanhemman naisen välisestä rakkaudesta, sillä sitä se on. Niin ja onhan siinä asiaa keskitysleireistä, natseista, julmuudesta, syyllisyydestä, ymmärtämisen vaikeudesta ja sellaisesta, mutta minun mielessäni nämä asiat eivät olleet lainkaan tärkeitä tai kovinkaan merkityksellisiä. Kyllä niistä vakava ja syvällinen pohja saadaan, mutta mielestäni elokuva on paljon muutakin. Se on tarina häpeästä ja salaisuuksista. Se on kertomus menneisyyden haamuista ja vuosikymmeniä kestävistä tunteista. Monitasoinen mutta ei sekava. Ja yksinkertaisesti hyvä. Piste.

4.5.2009

Työuutisia


Aamulehdessä (jonka muuten tilasin juuri itselleni kahdeksi kuukaudeksi) oli 18.4. uutinen, jonka mukaan terapiassa eivät juurikaan käy sitä eniten tarvitsevat. Mitenkä tämä nyt ei taas yllätä yhtään...?

"Masennus pysyy hyvin aisoissa psykoterapialla, mutta niukasti tarjolla olevaa terapiaa eivät saa sitä eniten tarvitsevat. Työterveyslaitoksen tutkimuksessa pitkien sairauspoissaolojen riski putosi Kelan harkinnanvaraisen psykoterapian avulla noin kolmannekseen.

Ongelmat kasautuvat yleensä fyysisesti raskaissa töissä puurtaville, mutta terapiaan osaavat hakeutua korkeasti koulutetut ja fyysisesti kevyempää työtä tekevät. Masennuksen takia ollaan poissa töistä enemmän kuin minkään muun sairauden takia."


No näinhän se varmasti on. Terapiakuviot ovat melko hankalia. Pitää olla oikeasti sairas saadakseen terapiaa, mutta ei liian sairas jotta jaksaa hakea sitä. Uutinen herättää kysymyksiä. Olisi mielenkiintoista tietää sukupuolen vaikutus asiaan. Ovatko naiset herkempiä masentumaan kuin miehet? Kumman sukupuolen edustajat hakeutuvat herkemmin hoitoon? Voisin kuvitella, että naiset. Naisilla on keskimäärin parempi sosiaalinen turvaverkko kuin miehillä, ja se verkosto luultavasti huomaa ongelmat melko nopeasti ja pakottaa hoitoon ajoissa.

Onko yleinen asenne muuttunut niin, että masennus tunnistetaan ja tunnustetaan oikeaksi ongelmaksi helpommin kuin aiemmin, ja onko masennuksen takia annettuja sairauslomia siksi niin paljon? Haluaisin myös tietää että onko tutkimuksella ja sen tuloksilla mitään vaikutusta päättäjiin. Mitä on tehty ja mitä tullaan tekemään jotta hoitoa tarvitsevat saisivat apua nykyistä paremmin?

Lehtiroskiksesta löysin helmikuun Tiede-lehden, josta löytyi kaksi mielenkiintoista työuutista. Ensimmäinen uutinen kertoi Rutgersin yliopistossa tehdystä tutkimuksesta, jonka mukaan naisten on vaikea käyttäytyä "oikein" työhaastattelussa.

"Koehenkilöt esiintyivät työhaastattelussa laboratorionjohtajan paikalle pätevinä mutta joko kunnianhimoisina ja itsevarmoina tai vaatimattomina ja yhteistyöhaluisina. Itsevarmasti esiintyneiltä naishakijoilta katsottiin puuttuvan sosiaalisia taitoja. Vaatimattomasti esiintyneiden naishakijoiden taas ei katsottu olevan päteviä. Molemmat tekijät vaikuttivat arvioon hakijoiden palkattavuudessa. Itsevarmasti esiintyneitä miehiä sen sijaan pidettiin sekä pätevinä että sosiaalisesti taitavina ja pidettyinä."

Koita tässä nyt sitten olla. En voi olla ajattelematta että emme ole tulleet 50-luvulta sittenkään niin kovin pitkälle. Tällaisten asioiden täytyy olla melko tiukasti ihmiseen koodattu, kun uudelle vuosituhannelle ja muka tasa-arvoisempaan yhteiskuntaan siirtyminen ei ole muuttanut perimmäisiä asenteita.

Tutkimus on toki siinä mielessä vajaa, että haettavalla työpaikalla on varmasti suuri vaikutus tulokseen. Ala- ja yksilökohtaisia eroja on varmasti, eikä tutkimus ole pahastuneen feministisen purkauksen arvoinen (varsinkaan kun minulla ei ole tapana esittää niitä muutenkaan). Mielenkiintoista kuitenkin, hyvin mielenkiintoista. Miehet ja naiset ovat erilaisia, ja se tulee varmasti enemmän tai vähemmän vaikuttamaan asioihin aina ja ikuisesti.

Toisen uutisen mukaan liika työ tyhmentää. Työterveyslaitoksen ja Lontoon yliopiston laajassa seurantatutkimuksessa oli mukana runsaat 2000 julkishallinnon työntekijää.

"Yli 41 tuntia viikossa työskentelevät suoriutuivat normaalitunteja tekeviä heikommin sanavarastoa ja päättelykykyä mittaavista testeistä. Vaikutus oli kasautuva: mitä enemmän ylitöitä, sitä heikompi testitulos.

Pitkän päivän puurtajat myös nukkuivat vähemmän ja käyttivät enemmän alkoholia. Tutkijoiden mukaan älyllisen suorituskyvyn alenemisen taustalla saattaakin olla unihäiriöitä, masennusta, epäedullisia elämäntapoja ja verisuonisairauksia, jotka voivat vaikuttaa aivojen toimintaan. Ylityön hyödyt saavutetaan siis työntekijöiden terveyden ja toimintakyvyn kustannuksella.

-Jatkamme tutkimusjoukon seurantaa, sillä on tärkeää selvittää, ovatko muutokset pysyviä ja lisäävätkö ylipitkät työpäivät myös dementian vaaraa, kertoo tutkimusprofessori Mika Kivimäki."


Loogista. Tutkimus on harmillisesti keskittynyt vain julkishallinnon työntekijöihin. Minua kiinnostaisi tietää onko työnkuvalla mitään vaikutusta asiaan. Entä mikä vaikutus on sukupuolella? Kummat tekevät enemmän ylitöitä, miehet vai naiset? Kuinka paljon työn mielekkyys vaikuttaa asiaan? Minä haluan tietää enemmän.

Oli miten oli, vanha viisaus on todellakin viisaus; tee töitä elääksesi, älä elä tehdäksesi töitä.

2.5.2009

Ihme ja kumma


Kaikkeen minun elämässäni on yleensä ihan luonnollinen ja looginen (ja tylsä) selitys. Siihenkin on selitys, että miksi YouTubesta löytyy nyt video jossa minä esiinnyn lesbona. Mutta en taida nyt kertoa sitä selitystä, sillä on paljon hauskempaa vain jättää teidät miettimään että mistä ihmeestä on kyse.

***

Olenko koskaan kertonut, että minulla on ihania ystäviä? No, minulla on. He taitavat tykätä minusta vaikka olenkin tämmöinen omituinen pervo. Olisihan se hirmu kiva jos voisi antaa toisille itsestään fiksun ja filmaattisen kuvan, mutta kun ei niin ei. Kaikki tuntevat minut levottomista jutuistani, rivosta suustani ja yksimielisen kaksimielisistä ajatuksistani, vaikka olen oikeasti jo suorastaan tylsän kiltti. Olen. Oikeasti.

Ihme: perjantain pippaloista toin miehen kotiini!

Tai oikeastaan hän toi minut, sillä tulimme hänen autollaan. Ja visiitti jäi kyllä lyhyeksi: mies oli ritarillinen ja kyyditsi kotiin minut ja hyllyn, jonka nappasin juhlapaikalta mukaani. Ihan pyytämättä hän kantoi hyllykön sisälle asti, mikä oli loistojuttu. Mutta täällä on siis käynyt mies! Ei mietitä sitä että käynti kesti kymmenen sekuntia ja mies on toisen oma.

Kumma: on se tosiaan merkillistä, miten loputtomasti riemua voi irrota kahdesta vajaatäytetystä ilmapallosta.

***

Kosketuksella on valtava ja lähes pelottava voima. Siinä on jotain pysäyttävää, kun joku koskettaa tavalla, jolla kukaan ei ole pitkään aikaan koskettanut. Tavalla, jota on kauan kaivannut. Minulta pääsi itku. Ei siinä heti, ei sylissä, mutta myöhemmin. (Älkääkä nyt viitsikö kuvitella mitään seksijuttuja, kun kyse ei -ikävä kyllä- ollut sellaisesta.)

***

Voi miten minä tykkäänkään tästä laulusta.