31.3.2009

Mielitekoja


Kun näen armeijan vaatteisiin pukeutuneen nuoren miehen (eli sotapojan, niin kuin äitini aina sanoo), minusta tuntuu että sille pitää antaa evästä ja että sitä pitää vähän paijata. Olen jo tottunut siihen fiilikseen, se on ihan tavallista. Kun näen semmoisiin raksatyövaatteisiin pukeutuneen miehen, jonka vaatteet ovat täynnä puhdasta likaa (multaa, hiekkaa, nokea, maalia, tervaa, pihkaa, öljyä, sahanpurua tms.), niin minulle tulee aivan vastustamaton halu kiehnäytyä kiinni siihen mieheen ja sen likaisiin vaatteisiin. Siinäkään ei ole mitään uutta.

Tänään kuolasin henkisesti kaupan lihatiskillä. Tuijotin haaveilevasti kauniin punaista porsaan etuselkää ja mietin miten ihanalta tuntuisi painaa se vasten paljasta rintakehääni.

Hmmm. No tätä ei kyllä ole tapahtunut aiemmin.

Luultavasti selitys löytyy siitä, että minun oli hiki ja rintaani puristi ja poltteli ikävästi. Se lihaköntti näytti niin mukavan viileältä ja pehmeältä, että olisin halunnut kokeilla helpottaisiko se oloani. Tai sitten selitystä ei ole ja minun on vain uskottava se että olen omituinen.

30.3.2009

Peniksen jatke neljällä pyörällä


Jäin tässä päivänä eräänä oikein miettimään väitettä, että auto olisi miehen peniksen jatke ja että naiset kiinnostuvat hienoilla autoilla ajavista miehistä. Saattaahan tuo pitää paikkansa. Jäin miettimään sitä, että valitsisinko minä miehen jatkeen perusteella. Jos identtisistä kaksosista toinen ajaisi romukasalla ja toinen kiiltävällä kaaralla, niin valitsisinko sen joka kuskaa hienompaa autoa?

Haluaisin väittää, etten ole niin pinnallinen, mutta minun on tehtävä tunnustus. Miehen auto vaikuttaa mielipiteeseeni miehestä, ja siksi on mahdollista että se vaikuttaisi myös valintaan. Mutta onko isompi/hienompi aina parempi?

Ei ole. Kamalat romut eivät tietenkään kiinnosta minua. Jos mies ei huolehdi peniksensä jatkeesta niin hän ei ehkä pidä kovin suuresti huolta itsestäänkään. En ottaisi epäsiistiä, haisevaa ja vaarallisen oloista miestä eikä minua sytytä sellainen autokaan.

Mutta ökyily on yhtä vastenmielistä. Joku iso, macho ja kovaääninen ilmestys (oli se sitten mies tai auto) kääntää kyllä pääni - mutta useimmiten toiseen suuntaan. Jatkeella pullistelu on joskus niin läpinäkyvää, että en voi muuta kuin hymyillä säälivästi. "Just joo, luuletko että tuollainen kukkoilu ketään kiinnostaa?" Hyh, pyh.

Jos ohitseni ajaa nuori mies uudenkarhealla Bemarilla, olen melko varma siitä ettei auto ole hänen omansa. Jos kuski on reilusti keski-ikäinen, niin mies on minulle liian vanha eikä autolla ole enää väliä. Oletteko muuten koskaan nähneet vanhaa miestä ajamassa ökyautolla? He ehkä tietävät jo mitkä asiat oikeasti ratkaisevat.

Nimittäin jatkeeseen pätee sama kuin penikseen: ei se koko, vaan se miten sitä käytetään.

Autoilu saattaa olla vaarallista puuhaa. Holtiton kuski voi koitua itsensä, kyytiläisensä ja vieläpä sivullistenkin kohtaloksi. Kun nainen hyppää kyytiin, hän on suojaton. Kyydittävä on kuskin armoilla, ja siihen asemaan antautuminen vaatii luottamusta.

Luottamus puuttuu, jos kuski on aggressiivinen ja pelkääjän paikalla pitää oikeasti pelätä. En halua pelätä turvallisuuteni puolesta sängyssä, en halua pelätä myöskään kyydissä. Epävarma, töksähtelevä, levoton ja hapuileva tyyli turhauttaa sekä lakanoiden välissä että autossa. Jonkun aikaahan sitä jaksaa katsella, mutta sitten tekisi mieli kiljaista että "äh, anna olla, hoidan tämän itse paremmin!"

Mutta kun mies hallitsee vehkeensä ja kyyti on sujuvaa, hallittua ja turvallisen tuntuista... ah. Silloin minä haluan vain sulkea silmäni, rentoutua ja nautiskella. On ihanaa antautua kyydittäväksi, kun voi luottaa siihen että toinen hoitaa homman kunnialla kotiin.

Minä pidän tavallisista miehistä, joilla on tavallinen auto. Kiiltävällä ja korealla ulkomuodolla ei minua hurmata, vaan luotettavuus ja ajotaidot ratkaisevat. Hyvän kuskin kyytiin lähden mielelläni toistekin. Kun matka on nautinnollinen, ei määränpäällä ole niin väliä ;).

28.3.2009

Haastejuttuja


Kyllä vanheneminen teidän kanssanne on kivaa! Kiitos kaikille muistaneille, onnitelleille, lahjoneille ja kanssani juhlineille!

***

Kaksi ensimmäistä taitohaastepakettia meni tällä viikolla perille.


Violetit sniikkerit (Helmiksen ohjeella) ja korvikset menivät yhteen osoitteeseen, vaaleanpunaiset pitsisukat (Pirkan ohjeella) ja mehiläisvahavoide toiseen osoitteeseen.

Ja te loput saatte sitten jotain ihan muuta.

26.3.2009

Lääkkeet?


Lempi. Niin kuin esimerkiksi lempiväri. Miten se lempi taipuu? Lempi, lemmempi, lemmin? Lempi, lempimimpi, lempimin? Tämä on minun lempeisin väri? (Aivokapasiteettini on selkeästi oikeassa käytössä.)

Minua laulattaa. (Kymmenen pistettä sille joka arvaa mitä muuta.)

Kun seisoo kolmelta aamuyöllä pimeässä keittiössään alasti syömässä rusinoita ja miettimässä painovoiman ja sydämen sykkeen suhdetta, niin... no, niin, sitten seisoo kolmelta aamuyöllä pimeässä keittiössään alasti syömässä rusinoita ja miettimässä painovoiman ja sydämen sykkeen suhdetta. Ei siitä sen enempää. (Kun tulin sanoneeksi etten kirjoittaisi.)

Hysteeristä.

Luulen, että voin jotenkin ymmärtää miltä lottovoittajasta tuntuu. Kun haluaisi puhua, mutta olisi oman itsen kannalta parasta ettei hiiskuisi sanaakaan.

(En nyt tarkoita sitä, että kun näkee miehestä seksiunta, niin voisi olla kertomatta sitä unta yksityiskohtaisesti sille miehelle. Itsensä paljastamiseen liittyvät estot... saisiko niitä kaupasta? Minulta tuntuu puuttuvan.)

En kyllä ole voittanut lotossa. Olisinkin. Eikä ole unelmieni mies (tai edes mies) nainut minulta tajua kankaalle. Uskokaa, olisitte kyllä jo kuulleet siitä (kts. edellä oleva pohdinta itsen paljastamiseen liittyvien estojen puuttumisesta). Enkä ole löytänyt töitä. Olisitte kyllä kuulleet siitäkin, vaikka se onkin uutisarvoltaan vähäisempi asia kuin se että olisin löytänyt itselleni miehen. Ei, täällä on kaikki ennallaan.

Mutta silti, semmoinen olo on että ymmärrän lottovoittajan tuskaa. Tämä liittyy tehtävään, jonka sain psykiatrilta (pirullinen tehtävä on se, en selviä).

Tämä naurattaa aina vaan.

Voihan olla, että olen höpnöösissä. (Se on vähän niin kuin hypnoosi). Tai sitten alan olla vanhuudenhöperö. Huomenna on syntymäpäiväni. Alkuvuodesta ihmettelin sitä, että kuinka ihmeessä siskoni voi täyttää jo 26 vuotta. Missä vaiheessa hänestä on tullut niin vanha?!? En tietenkään ajatellut sitä, että minä olen kaksi vuotta häntä vanhempi. Vanha. Ei, se ei sovi minuun nyt ollenkaan. Aikuinen? Hah. Kypsä? Öm...

Uskomattoman seksikäs kroppani kyllä tuntee ajan hampaan kaluavan itseään. (Kaluavan = kalu + haluavan?) Saakelin romu! No, ei voi olla mitään kamalan vakavaa, kun maanantaina tehdyn perusverenkuvatutkimuksen mukaan kaikki on kohdallaan. Kaikki nätisti viitearvojen sisällä. Erinomaista.

Tissit! (No niin, nyt on mainittu nekin.)

Ja ai niin! Vaikka en lottovoittoa olekaan saanut, niin minusta tuntuu siltä että ihmislotossa olen saanut pääpotin. Siis miten voi olla mahdollista, että Maailman Ihanimmat Ihmiset ovat juuri minun ystäviäni? Hali-pus-riks-raks-poks kaikille! Oi Jumala, johon en usko, anna minun pitää nämä ihmiset elämässäni ja anna heille voimaa kestää minua. Erityisesti pyydän kärsivällisyyttä Avaruushiirelle, joka on luvannut lähteä tänään kanssani kahville. Tässä paketissa on nyt kestämistä.

Vapaasti assosioiva ja erikoisesti säteilevä Hehku on liikkeellä! Varokaa! (Jos se tulee kohdalle etkä pääse karkuun, heittäydy selällesi. Hehku voi luulla että olet kuollut ja jättää sinut rauhaan. Tai sitten Hehku luulee että haluat panna ja voi käyttää sinua hyväkseen.)

Kohti uusia seikkailuja, hip hip!

24.3.2009

Ohjeita emännälle osa 10


Arvon leidit! Nyt kun keväiset säät houkuttelevat ulkoilemaan, muistattehan pukeutua asianmukaisesti. Emännän tietokirja vuodelta 1953 suosittelee kävelypukua.

"Kävelypuku on naisen puvustoon kuuluva, ulkona käytettävä puku, joka käsittää puseron kanssa käytettävän hameen, joskus kokopuvun sekä yhdenmukaisesti valmistetun päällystakin.

Kävelypukua suosivat naiset etenkin englantilaisissa maissa, mutta melkein joka vuosi muoti suosittelee sitä yleisestikin käytettäväksi. Kuosiltaan kävelypuku on useimmiten 'tailor made', toisin sanoen räätälin valmistamaa mallia, jolloin takissa on miehentakin mallinen kaulus ja rintakäännökset, suorat hihat ja se on muutenkin suoraviivainen ja asiallinen vain suurin piirtein noudattaen yleistä muotia esim. selän leikkauksessa ja hameen pituudessa.

Kävelypukua käytetään meillä joko ns. välipukuna siirryttäessä talvivaatteista kesävaatteisiin tai kesäisenä ulkopukuna. Matkailupukuna kävelypuku on erittäin käytännöllinen, usein puseroa vaihtamalla saa sen pysymään siistin näköisenä, sillä voi esiintyä kaikkialla, mihin matkailijat yleensä joutuvatkin, ja sen päälle voi helposti pukea ulsterin tai sadetakin laiva-, auto- ym. muilla matkoilla. Tavallisissa oloissa on kävelypuku vain ulko- ja aamupäiväpuku. Hattua ja takkia yltänsä riisumatta voi kävelypukuisena esiintyä aamupäivävastaanotossa."



(En voi olla sanomatta -kaikella lämmöllä- että jos Wille olisi ollut nainen 1950-luvulla, hän olisi aivan varmasti näyttänyt juuri tuolta!)

Olen aina vain suuremmassa määrin ihastunut 1950-luvun muotiin (aiheesta lyhyesti suomeksi ja pitkästi englanniksi). En todellakaan aio luopua kahisevasta tuulipuvustani tai tavastani ottaa vieraita vastaan tukka villisti pörröttäen ja kotihousut polvista pussittaen, pidän käytännöllisistä ja rennoista vaatteista aivan liikaa. Mutta pieni osa minusta haluaisi siirtyä ajassa viisikymmentä vuotta taaksepäin, sillä silloin naisten pukeutuminen oli mielestäni kaunista, huoliteltua ja ennen kaikkea hyvin naisellista.

Keväisin saattaa monille iskeä halu laihduttaa. Jos se ei muuten iske, niin lehdistä ja/tai televisiosta kyllä jokainen huomaa että viimeistään heti pitäisi olla rantakunnossa (eikä sillä tarkoiteta uimataitoa). Laihduttaminen tunnettiin myös vuonna 1953, ja Emännän tietokirja kertoo aiheesta seuraavasti:

"Ruumiin ravinnontarve lasketaan kaloreissa. Yhdellä kalorilla tarkoitetaan sitä lämpömäärää, joka kykenee lämmittämään litran vettä 1°C. Jos ruumis saa enemmän ravintoa kuin tarvittavan kalorimäärän kehittyminen vaatii, asettuu ravinnon ylijäämä ruumiin kudoksiin ja aiheuttaa vähitellen liikalihavuutta. Kun taas ruumis saa liian vähän ravintoa, kuluu ruumiin vararavinto lämpökalorien kehitykseen ja seurauksena on laihtuminen.

Henkilöiden, jotka tahtovat laihduttautua, on pyrittävä vähentämään kaloririkkaimpien ravintoaineiden käyttöä ja samalla harrastamaan liikuntaa entistä enemmän, esim. hiihtoa talvisin murtomaalla ja kesäisin uintia.

On hyvä muistaa, että monin verroin edullisempaa on lisätä juuri liikuntaa ja ruumiillista työtä kuin ryhtyä vähentämään aterioita. Monipäiväisiin paastoamisiin ei saa ryhtyä. Sellainen voi aiheuttaa moninaisia mahalaukun sairauksia, joskus hyvinkin vaarallisia. Lisäksi ulkomuoto kärsii huomattavasti.

Jos on vähääkään syytä epäillä jotakin sisällistä elimellistä vikaa, esim. sydämen tai keuhkojen heikkoutta, ei ole syytä ryhtyä laihduttautumaan ennen kuin on neuvotellut asiasta jonkun lääkärin kanssa. On nähty surullisia seurauksia, jopa kuolemantapauksia, umpimähkään ja liiaksi laihduttamalla heikontuneen ruumiin sortuessa liian helposti tautien uhriksi."


Maltilla siis, ystävät kalliit!

Aikakauteen varsin sopimattomasti päässäni soi jatkuvasti Leveragen Twilight Symphony. Oikein kiva biisi, tykkään kovasti, mutta aion silti yrittää häätää korvamadon hauskalla nettiradiolla.

Ai niin, aiemmat ohjeet emännälle löydät täältä.

21.3.2009

Ruohoa


Maanantaina oli Aamulehdessä seuraavanlainen uutinen:

"Yhdysvaltalaistutkimuksen mukaan kuuma sää ja matalapaine saattavat lisätä päänsäryn vuoksi tehtäviä sairaalakäyntejä."

Shocking!

"Tutkijat kaivoivat bostonilaisen sairaalan rekistereistä tiedot 7000 potilaasta, jotka olivat hakeutuneet hoitoon pääkivun vuoksi ja selvittivät sää- ja ilmansaastetiedot kolmelta hoitopäivää edeltävältä päivältä. Vertailu paljasti pääkipujen lisääntyvän lämpiminä päivinä ja päivinä, jolloin vallitsi matalapaine. Riski suureni tasaisesti lämpötilan nousun myötä. Ilmansaasteet eivät liittyneet pääkipuihin."

No nyt on sitten tutkittu se, minkä minä ja kovin monet muut olemme tunteneet todeksi jo vuosia.

Maanantai oli ihan hysteerinen päivä. Naureskelin kaikelle niin kovasti että meinasi maha ratketa. Nauroin mielikuville haarukkaryöstäjästä ja naamaan lätkähtävästä liito-oravasta. Mutta potin räjäytti Hanni vetämällä sukkahousut päähänsä. Ei sille naurulle meinannut tulla loppua millään!

Tanssiharkoissa pystyin sentään jotenkin kokoamaan itseni, kun olin siellä tavallista enemmän äänessä. Nyt viimeistään on todistettu että kykenen ainakin jossain määrin antamaan ohjeita samalla kun tanssin. Erikoisen hankalaksi homma meni vasta siinä vaiheessa kun piti antaa yhtä aikaa kahta eri ohjetta (kun toiset tekevät toista samalla kun toiset tekevät toista).

Tiistainakaan ei ollut ollenkaan ikävää, kun ystävä kävi kylässä. Teen, mustikkaleivonnaisten ja taatelikakun voimalla jaksoimme pölpöttää monta tuntia. Keskiviikkona nauru vain jatkui ja jatkui, sillä pääsin katsomaan ystäväni improvisaatioryhmän esitystä. Se on vaikea laji, se improvisaatio. Mutta hirmu hienosti vetivät, ja nauraa sai oikein kunnolla.

No, itku pitkästä ilosta. Pelkäsin torstaina että saan psykiatrilta nuhteita erään lipsahdukseni takia. En sitten saanut, sillä mistään vakavasta ei ollut kyse. Mutta kyllä minulta pitäisi löytyä tiettyjen asioiden suhteen hieman enemmän itsekuria (ja taas toisten asioiden suhteen minun pitäisi edelleen opetella antamaan itselleni armoa). Kaikki meni hyvin vastaanotolla, se itku iski vasta myöhään illalla.

Ja sitähän tuli ja tuli. Ei sille mitään erityistä syytä ollut, vakiovitutus vain tavallista kovempana. Ehkä siinä muutamaa vanhaa haavaakin tongin siihen malliin, että sielua särki aivan todella. Puhdistava itku oli paikallaan. Se on ihmeellistä, miten voimattomaksi oikein iso itku voi ihmisen tehdä. Koomisia piirteitä touhu sai siinä vaiheessa, kun olisin tarvinnut lisää nenäliinoja mutta en kyennyt nousemaan sängystä. Onneksi oli hameen helma kätevästi käsillä, siihen oli hyvä niistää ja siten välttyä tursuamisen aiheuttamalta tukehtumiskuolemalta.

Seuraavan yön nukuin kyllä oikein makoisasti muuten, mutta unet eivät olleet mukavimmasta päästä. Näin unta että kiskoin suuni kautta ulos jotain, jonka uskon olleen selkärankani. Vinkeästi se riipiytyi irti.

Perjantaina olinkin sitten oikein touhukas. Mieli oli aurinkoinen siitä huolimatta että sain taas yhdestä paikasta "et tullut valituksi tähän työtehtävään"-viestin. Harmitti, totta kai. Olen varmasti jotenkin elämää paskempi hakija. No, olin liian kiireinen murehtiakseni sitä. Tein kukkien keväthuollon, ja siinä menikin monta tuntia. Mullanvaihdot, lannoitus ja harvennushakkuut suoritettu! Sitten pesin vielä keittiön ikkunan ja imuroin. Huoneen ikkunan pesu saa jäädä toiseen kertaan.

Tämä päivä katosi jotenkin kummasti johonkin. Seurana neule(et) ja ystävä.

Ja tässäpä teille (erityisesti Elegialle) todiste siitä, että rairuoho kasvaa oikein hienosti ilman multaa:


Oho, onpas se iso kun klikkaa isoksi... olkoon. Ensin oli siemeniä (kelmun alla). Sitten oli pieniä alkuja. Sitten vähän viheriämpää juttua, ja vajaassa viikossa jo oikein kunnon viidakko. Sitten sen voi vaikka rullata ja kuljettaa jonnekin missä tarvitaan rullattua ruohoa. Ei tule nyt mieleen ainuttakaan paikkaa, mutta te varmasti keksitte.

19.3.2009

Kurssilta


Ai niin, otin yhdessä välissä kuvia niistä helmikorukurssin tuotoksistakin. (Kovasta yrittämisestä huolimatta kuvat ovat huonoja, koittakaa kestää.)

Keskimmäinen koruista olikin uusioitava juttu. Sain sen aikoinaan salaiselta askarteluystävältäni. Kaunis koru, mutta käytössä isompien helmien sisus kului (tämä on kuulema varsin tavallista tietyllä tavalla valmistetuissa helmissä) sen verran että pienet välihelmet luiskahtelivat sijoiltaan ja koko korun rakenne meni vähän höpöksi. Niinpä ratkaisin ongelman vaihtamalla vaijeriin isommat välihelmet ja koru pääsee taas käyttöön.

Alimmaiselle korulle tein kaveriksi rannekorun:

Tein minä muitakin juttuja, mutta en ottanut niistä kuvia. Tein kaksi rannekorua, joissa nyt ei ole oikeastaan mitään kuvaamista (vaikka lainakamera hyvä onkin, ei se tee tylsän näköisistä tekeleistä hienoja) ja yhdet korvikset, jotka annoin jo ystävälleni (ne eivät olleet tylsän näköiset vaan oikein kivat).

Mitenkäs nyt tuntuu että tuli kahden päivän aikana yllättävän vähän valmista...? No, olisin tietysti ehtinyt tehdä paljon enemmänkin jos olisin oikein tekemällä tehnyt ja koruja etukäteen suunnitellut, mutta iso osa ajasta meni kurssikavereiden tuotoksien ihasteluun ja ohjaajan massiivisen helmivaraston penkomiseen ;).

17.3.2009

Taatelikakku


Blogeissa on kiertänyt meemi, jossa kuvataan joku lapsuudenkodista säilynyt esine ja kerrotaan sen tarina. Tapoihin kuuluu yleensä toisten bloggaajien haastaminen samaan puuhaan. Minua ei haastettu hommaan, vaan Hannelelta tämän ryöstin. Toteutan jutun tietysti omalla tavallani... eli ei kuvaa, koska kamerani on mitä on, enkä haasta ketään.

Kotonani on varmasti useitakin esineitä, jotka on peräisin lapsuudenkodistani. Ne ovat varmasti oikein kivoja ja/tai tarpeellisia esineitä, koska olen niitä mukanani raahannut. Mutta juuri nyt mieleeni tulee vain yksi lapsuudenkodista matkaan tarttunut juttu, josta aion pitää kiinni kuolemaani saakka. Se on taatelikakun ohje.

Olen kuullut, että joissakin talouksissa taatelikakku kuuluu jouluun, mutta meillä sitä on aina syöty pitkin vuotta. Ja kakku on aina tehty samalla ohjeella. En tiedä ohjeen alkuperää, mutta se tuskin on mikään suvun salainen resepti, joten voin sen nyt kertoa. Kotiohjeessa mittayksikkönä on käytetty kahvikuppia, mutta koska minulla ei kotoa muuton jälkeen ole ollut niitä tietynkokoisia Arabian kahvikuppeja, olen muuttanut mitat desilitroiksi (vähän sinne päin, ei se niin tarkkaa ole).

Hehku proudly presents: iso taatelikakku.

Tarvitaan:
250 g taatelia (sellainen kantikas kuiva kökkäre)
n. 3 dl vettä
250 g voita (no, minulla on käytössä laktoositon leivontamargariini)
n. 3 dl sokeria
4 munaa
1 tl soodaa
1 tl leivinjauhetta
1 tl vaniljasokeria
n. 4,5 dl vehnäjauhoja

Otetaan kattila (semmoinen kolmelitrainen, jossa voi keittää villatakinkin, on ihan hyvä) ja pistetään sinne taatelipaakku ja vesi. Keitellään ja söhitään puukauhalla kunnes taateli on aivan sössöä. Vettä menee minulla ainakin yleensä enemmän kuin ohjeen 3 desiä. Tarkoitus on tehdä taatelista sellaista sosemaista.

Siirretään taatelikattila jäähtymään, ja lieden jälkilämmöllä sulatellaan voi/margariini. Kun se on sulaa, kipataan taatelikattilaan ja sekoitellaan. Sitten lisätään joukkoon sokeri. Tässä vaiheessa tuotoksen pitäisi näyttää etäisesti paksulta luumukiisseliltä.

Mitään kiirettä ei ole, sillä taateli+voi+sokeri-sössön pitää olla riittävän jäähtynyttä ennen kuin lisätään munat. Jos se on liian kuumaa, menee munat hassuiksi ja sitten ei tule mistään mitään. Kaikessa rauhassa siis.

Lisätään joukkoon munat. Parhaiten sotkeutuvat taikinaan kun niiden rakenne rikotaan ensin haarukalla. Sitten viskataan mukaan jauhot ja sooda ja leivinjauhe ja vaniljasokeri. Sekoitetaan kunnes taikina näyttää löysältä lehmänläjältä (mutta haisee huomattavasti paljon paremmalta). Kaadetaan koko komeus voideltuun ja korppujauhotettuun kakkuvuokaan. Paistetaan noin tunti, asteita 180. Oma uunini vaatii tunnin ja kymmenisen minuuttia, tai jotain sinne päin. Ei ole minuutista kiinni.

Nom nom.

16.3.2009

Maanantain piristys


Sain Susikairan akalta ihanan tunnustuksen. Kaunis kiitos! Tällaiset muistamiset tekevät aina hämmentyneen iloiseksi.


Minähän en näitä yleensä jakele eteenpäin, niinpä en nytkään (mikä ei tarkoita sitä ettenkö kenestäkään tai kenenkään blogista tykkäisi).

15.3.2009

Kooma


Rikoin perjantaina yhden leipälautasistani. En syytä perjantaita, enkä sitä että se osui kolmannelletoista päivälle, vaan vika oli ihan minussa. Koko perjantain (ja suuren osan lauantaistakin) minua vaivasi migreeniä enteilevä kooma.

Ennusmerkit olivat selvät: tavarat eivät pysyneet käsissäni, väsytti aivan tautisesti, ajatukset eivät pysyneet kasassa, sanat sekosivat, ajan- ja tilantaju hämärtyi. Ei huvittanut tiskata, mutta tiskasin silti (vaikka arvelin ettei nyt ole ihan paras aika tehdä mitään niin vaativaa puuhaa). PILTTI-purkki, tuo niksi-ihmisten paras ystävä heti sukkahousujen jälkeen, teki syöksyn kuivauskaapista suoraan leipälautasen reunan päälle. Olin juuri sekuntia aiemmin sanonut itselleni, että kohta täältä kaapista kyllä putoaa jotain. (Oh, olen meedio!) Purkki säilyi tietenkin aivan ehjänä, mutta lautanen hajosi. Nyt kahdentoista hengen astiastoni ei ole enää täydellinen. Kyllä harmitti. Erityisesti siksi, kun arvasin ettei zombina tiskaamisesta voi seurata mitään hyvää.

Koska harkintakykyni on aina tuollaisen kooman aikana suuresti alentunut, lähdin vielä iltamyöhään keikalle ystäväni kanssa. No mukavaahan siellä oli, mutta en jaksanut yhtään innostua. Tutun artistin keikalla meno on yleensä vähintäänkin hilpeää ja usein myös poskilihaksia koettelevan virnistyttävää. Normikeikan jälkeen kädet on hellinä taputtamisesta ja jaloissa nykii kummasti kun tanssituttaa. Mutta ei nyt. Istuin paikallani kuin patsas (tosin löysähkö sellainen) ja olin onnellinen siitä että sain hukkua parven hämäryyteen. Ja tapahtui sellainenkin ihme, että lähdin pois kesken keikan. En tosiaankaan ollut yhtään vedossa.

Sama meno jatkui lauantaina. Tapasin päivällä pitkästä aikaa erään ystäväni, ja se oli mukavaa. Minua häiritsi vain se, etten pystynyt oikein järkevään keskusteluun, kun lauseet tuntuivat hajoilevan. Ja pian ystävän lähdön jälkeen särky sitten iski. Loppupäivä menikin sitten makoillessa ja hämäriä päiväunia katsellessa.

Koska migreeniä enteilevän kooman ja kohtausta seuraavan lötköyden aikana olisi parasta vain maata hiljaa paikallaan ettei aiheuttaisi vahinkoa itselleen tai tavaroilleen, vietin illan Clas Ohlsonin kuvastoa selaillen ja haaveillen. Haluan ainakin vannesahan, sorvin, nauhahiomakoneen, jiirisahan, lamellijyrsimen ja pylväsporakoneen. Ja sen pienen kansakoulun kokoisen rakennuksen jonka voin ristiä Pajakseni.

14.3.2009

Nauhaa


Lainakameran ja ihmeellisen tekniikan ansiosta voin esitellä hiljattain valmistuneen tilaustyön:

Tein kaksi samanlaista pirtanauhaa. Molempien pituus on 150 cm ja leveys enemmän kuin 3,5 cm mutta vähemmän kuin 4 cm. Kuvassa näkyy nauhan molemmat puolet, ja kuvio on tuttu aikaisemmasta nauhasta. Lankana on luonnonvalkoinen (ei siis likaisen kellertävä niin kuin kuvassa) ja violetti (ei siis sininen niin kuin kuvassa) 7 veljestä, ja lankaluku on 63.

Vaatimattomasti voin todeta, että en ole koskaan tehnyt hienompia nauhoja. Näiden jälkeen voi joku parin sentin levyinen helppo malli tuntua aika tylsältä. Mutta taidan silti tehdä seuraavaksi juuri sellaisen.

11.3.2009

Mikä ei tapa, se vahvistaa


Uskomatonta mutta totta: vuoden mittainen intensiivinen terapiajakso on loppusuoralla. Maaliskuu on viimeinen kokonainen kuukausi, huhtikuussa on enää kaksi tapaamista. Ja sitten se on siinä. No, emme aio lopettaa täysin seinään, vaan tarkoitus on sopia joitakin kontrollikäyntejä myöhemmäksi ajankohdaksi, mutta tämä jokaviikkoinen jutustelu olisi kai nyt pistettävä pakettiin. (Tai katsotaan nyt mitä se terapeutti vielä keksii pääni menoksi.)

Olenhan minä käynyt tuolla höpsöllä psykiatrilla jo vuodesta 2006 (onko siitä tosiaan niin kauan?!?), mutta alkuun kovin harvaan tahtiin. Se tuntui kyllä hyvältä, mutta riittämättömältä. Kun käyntejä oli kerran kuussa, tuntui siltä että kaikki aika vastaanotolla menee vain kuulumisien hätäiseen kertomiseen, eikä mihinkään asiaan ehditty tarttua kunnolla. Hoitokertojen väli oli aivan liian pitkä. Tunnetilat olivat ja menivät, ja joskus oli vaikeaa päästä käsiksi asiaan joka oli vaivannut kolme viikkoa sitten.

Tiiviimpi tahti on mahdollistanut asioiden intensiivisemmän käsittelyn. Psykiatri on pysynyt paremmin kärryillä tilanteestani ja minun on ollut helpompi prosessoida juttuja. Sitä uskaltaa paremmin jättäytyä tiettyyn tunnetilaan, kun tietää että samaa asiaa voidaan käsitellä jo viikon päästä. Olemme päässeet tässä vuoden aikana syvälle, ja minusta tuntuu että vihdoinkin poraudumme ytimeen.

Helppoahan tämä ei ole ollut. Kuoreni on ollut niin vahva, että sen murtaminen on tehnyt kipeää. Halu elää on ollut välillä vähissä. (Siitä huolimatta minulla ei ole juurikaan ollut halua kuolla.) Olen itkenyt ja tuntenut kaiken turhaksi. Olen möyrinyt pohjamudissa niin ahkerasti, että minulle kasvaa kohta kuraa suodattavat kidukset. Olen saanut erikoisia ja kamalan vaikeita kotitehtäviä, joiden kanssa on ollut pakko tapella jos on halunnut edistyä. Terapia on rankkaa kokopäivätyötä, ja monesti olen halunnut hieman lomaa itsestäni.

Vaan onhan tämä ollut välillä hauskaakin. Minusta tuntuu ettei psykiatrillani ole kaikki muumit laaksossa. Välillä hän heittää niin omituisia juttuja, ettei voi kuin nauraa. Uskon sen olevan vain ja ainoastaan hyödyksi. Ehkä yhteinen omituinen huumori on tehnyt hoitosuhteesta onnistuneen. Olen kovasti kiintynyt psykiatriini, mutta en ainakaan vielä tunne haikeutta. Olen (ainakin nyt) vahvasti sitä mieltä, että voin pärjätä ilman häntä. Varsin pätevä psykiatri, kun on tekemässä itsensä tarpeettomaksi.

Ja ne tulokset? Niitä on. On kovin vaikeaa arvioida itse omaa edistymistään, kun omia juttujaan katselee 24/7 ja lähietäisyydeltä. Mutta psykiatrini on ollut tyytyväinen edistymiseeni. Hän on mielissään siitä, että olen ottanut homman tosissani. No, motivaatio on aika korkealla kun kyseessä on kuitenkin ehyemmän elämän ja minäkuvan tavoittelu.

Parhaimman palautteen olen kuitenkin saanut ystäviltäni. He, jotka ovat tunteneet minut pitkään (tai riittävän hyvin vähän aikaa), ovat huomanneet muutoksen. En enää pyytele anteeksi olemassaoloani samaan tahtiin kuin aikaisemmin. Puheisiini on tullut itsevarmaa rohkeutta ja röyhkeyttä siinä määrin, että yllätän välillä itsenikin. Olen oppinut, että omat näkemykseni itsestäni ovat olleet vinoutuneita. Heikkoja hetkiä tulee tietenkin edelleen, mutta niiden vastapainoksi olen saanut vahvuutta. Olen löytänyt voiman sisältäni. Minusta tuntuu että nyt rakentuva pohja on vakaa ja vahva, ja sen päälle on hyvä kasata terve(empi) ja onnellinen elämä.

Ystäviä on kiittäminen paitsi palautteesta myös tuesta. Heidän kanssaan käydyt keskustelut ovat olleet vähintään yhtä arvokkaita kuin ammattilaisen apu. Ystäväni ovat lainanneet minulle silmiään, korviaan ja olkapäitään suorastaan häkellyttävän ihanasti. Kiitokset myös niille muutamille, jotka ovat satuttaneet minua. Ilman heitä en olisi joutunut kohtaamaan asioita, joita minun on ollut välttämätöntä kohdata. Mitä kipeämmin on lyöty, sitä suuremman askeleen olen ottanut henkisen kasvun tiellä.

Vaan eihän tämä tähän lopu. Työskentelytapa vaihtuu, mutta projekti taitaa olla koko elämän mittainen. Mikään terapia ei poista harmeja ja murheita, mutta opettaa suhtautumaan niihin vähemmän kuluttavalla tavalla. Tästä on hyvä jatkaa.

Löytö


Nyt löytyi ainakin yksi mahdollinen paikka, johon sukkia syövät pesukoneet ne syödyt sukat jemmaavat: minun vaatekaappini.

En osaa sanoin kuvata hämmästystäni, kun löysin tänään kaapistani sukat, joita en todellakaan tunnista omikseni. (Mikä tuuri, että ne kuitenkin ovat minulle sopivat.)

Olen tätä köyhää yhden hengen taloutta pyörittänyt nyt kohta kaksi vuotta, joten uskoisin todella tietäväni mitä täällä on ja mitä ei. Eikä hallittavien vaatekappaleiden määrä ole niin suuri että se voisi aiheuttaa sekaannusta. Lisäksi olen tunnettu järjestelmällisyydestäni ja siitä että tiedän tarkalleen mitä missäkin on (ainakin kotonani).

Systeemissäni oli mustien sukkien mentävä aukko.

8.3.2009

Kevätviherrys


Tämä talvi on ollut jotenkin poikkeuksellisen hankala pikkuisilleni. Ne, jotka selviävät talvesta, selviävät kyllä mistä vain.

Sateenkaaripalsami eli uudenguineanliisa otti ja vainaantui. Se oli odotettavissa, sillä kyseessä oli yksivuotinen kesäkukka. Oikeastaan oli ihme, että se selvisi hengissä niinkin pitkään.

Vihreät ystäväni ovat olleet kovin kärsivän näköisiä. Pennimuori on aiheuttanut erityisen suurta huolta. Se ei selkeästikään osaa päättää mitä tekisi. Aivan kuivan lehden vieressä on mätäisen märkä lehti. Kasvusto harvenee, enkä voi tehdä mitään. Värinokkoseni on täysin unessa ja vain varjo entisestään. Se näyttää olevan hengissä, mutta jos se ei kohta ala kasvaa, luulen sen muumioituneen. Ehkä se kuitenkin vain lepäilee ja herää kohta tuuheutumaan.

Elokuussa ostamani muratti päätti murattimaiseen tapaan tuhoutua ilman selkeää syytä. Tosin vain osittain. Pieni kasvi menetti ilmeisesti elämänhalunsa, ja kuivui kokoon. Kun muut oksat kuivuivat yksi toisensa jälkeen, kahteen haaraan on jatkuvasti tullut uusia lehtiä. Nyt se näyttää hyvältä (tosin harvalta). Saamani pikkuposliinikukka päätti mädättää kaksi haaraansa. Pelkäsin senkin kuolevan, mutta jäljelle jääneet osat näyttävät kyllä elinvoimaisilta.

Kääpiölimoviikunani lensi roskiin. Se näytti tekevän vähän uusia lehtiä, mutta ei osannut sitten lainkaan pitää kiinni vanhoista. Limoviikuna on usein syytetyn penkillä kun haetaan kroonisten hengityselinvaivojen aiheuttajaa. Mielestäni harrastin omituista poskiontelo-oireilua jo reilusti ennen kasvin hankkimista, mutta ajattelin pelata nyt varman päälle. Pois pois pois vaan. Didn't like it much anyway. (Posliinikukka on myös tunnettu ärsyttävistä taipumuksistaan, mutta en tiedä onko sen pikkusiskolla samoja ominaisuuksia. Sitä paitsi sen sain niin hiljattain, ettei se millään voi olla syypää vaivoihini.)

En tiedä mikä tästä talvesta on tehnyt niin vaikean. Lämpötila on kovillakin pakkasilla pysynyt vähintään kahdessakymmenessä (vaikka patterit ovat olleet kylmillään koko ajan). Ehkä pimeys ja laskenut lämpötila on kuitenkin vaikuttanut. Ehkä tähtien asento on ollut väärä. Ehkä kituuttava horros vain kuuluu joidenkin kasvien vuotuiseen ohjelmaan. Ehkä jotkut kasvit eivät vain viihdy kanssani.

Onneksi vanhat ja sitkeät tapaukset ovat olleet sitkeitä myös tänä talvena. Vuoripalmuni ja kultaköynnökseni ovat rehottaneet ja tehneet uusia lehtiä täysin välittämättä siitä, että niiden vieressä toiset kasvit tekevät kuolemaa. Joulukaktuksenikin on tuuheutunut, vaikka sillä pitäisi olla lepokausi. Molemmat sitruunani ovat saaneet talven aikana lisää pituutta. Ne alkavat olla jo aikamoisia hujoppeja.

Ja nyt tulee kevät! Kauan odotettu kevät!

Aurinko paistelee jo kovinkin kirkkaasti, ja kasvit kiittävät lisääntyneestä valosta ja lämmöstä uusilla lehdillä. On ihanaa nähdä kun talven verran uinuneet kasvit heräävät henkiin. Toivon, etten menetä niistä enää ainuttakaan. Toivon, että tuleva kasvukausi on hyvä. Nyt olisi jo kevätlannoituksen aika, en vain ole muistanut vielä aloittaa sitä. Ehkäpä ensi viikolla.

Jos et jaksa innostua ruukkukasveista, niin tuo kevät ja kasvun ihme kotiisi rairuoholla. Se on helppoa!

1. Valitse astia.
2. Laita astian pohjalle 3-4 kerrosta talouspaperia.
3. Kastele talouspaperi lits-läts-märäksi (mitään lätäköitä ei tarvitse tehdä, etteivät siemenet jää kellumaan).
4. Lisää reilu kerros siemeniä.
5. Pistä päälle kelmu.
6. Odota viikko.
7. Poista kelmu ja kastele sitten säännöllisesti.
8. Nauti vihreästä ruohosta.


Toimii varmasti eikä tarvitse sotkea mullan kanssa. Jos kasvattelu tuntuu liian vaivalloiselta, niin osta sitten leikkokukkia. Se piristää kovasti. Ja jos ei ole rahaa ostaa leikkokukkia, niin kohtapa tuolta saa jo kissaisia pajunoksia maljakkoon vihertymään. Ja jos nyt satut olemaan pajulle kovasti allerginen ja neli- tai kaksijalkaiset riiviöt tuhoaisivat rairuohot ja leikkokukat, niin käy ulkona nauttimassa auringosta. Ja jos et ulos asti jaksa lähteä, niin pese sitten ikkunat, jotta voit katsella kaunista kevättä.

6.3.2009

Last woman standing


Kävin eilen elokuvissa (kiitos sponsorille!) katsomassa kun Daniel Craig esittää ulkomaalaista puhumalla hassusti. Uhma kertoo juutalaisista jotka selvisivät hengissä holokaustista piiloutumalla metsään. Tarina on tosi, mutta ei kovin tunnettu. Elokuva ei ollut kovinkaan kummoinen (ei silti aivan niin huono kuin pelkäsin), mutta tarina oli mielenkiintoinen. Oli ihan virkistävää nähdä toisen maailmansodan juutalaisista kertova elokuva, jossa ei ole ainuttakaan kuvaa keskitysleiriltä.

Aina kun tehdään elokuva todellisista tapahtumista ja aidoista ihmisistä, on lopputulos helposti hieman dokumentaarinen. Niin tälläkin kertaa. En osaa oikein selittää sitä. Vaikka näyttelijöissä ei sinällään ollut mitään vikaa, en silti saanut hahmoista oikein kiinni. Läheltä, mutta silti niin yleisellä tasolla kerrottu tarina ei antanut tilaa henkilökohtaiselle draamalle, joka olisi koskettanut minua. Huono draama, kun ei minua itkettänyt.

Yksi kohtaus oli liikuttava. Mies ja nainen olivat kovasti toisiinsa ihastuneita, mutta eivät olleet sitä vielä toisilleen tunnustaneet. Kun he sitten saivat olla hetken kaksin, ei merkittävää ollut niinkään se mitä sanottiin vaan se kuinka ja kelle se sanottiin. En harmikseni muista sanoja aivan tarkasti, mutta melko varmasti se meni näin:

Nainen: Why don't we have guns like men do?
Mies: Why would women need guns?
N: For protection.
M: Women have men for protection.
N: I want protection.

Siinä kohtauksessa oli merkitseviä katseita ja tunnetta mukana. *sydänläpätys ja ihastunut huokaus* Se oli hieno.

Sanottava on, että elokuvaelämystäni häiritsi migreeni. Ehkä olisin voinut eläytyä tarinaan paremmin, jos joku demoni ei olisi porannut oikeaa ohimoani halki. Minun olisi pitänyt arvata, että koko päivän kestänyt omituinen olo puhkeaa särkynä hetkenä minä hyvänsä, mutta enpä taas jotenkin arvannut. Tietenkin kipu iski kesken elokuvan. No, räjähdykset valkokankaalla saivat aivan uutta pontta kun jokainen niistä viilsi päätäni julmasti.

Kotimatka tuntui kyllä kamalan pitkältä, kun pää tuntui halkeavan. Kotona kuolin pariksi tunniksi, ja sitten nousin kuin haamu nakertamaan vähän yöpalaa (syömättä jättäminen ei yleensä ainakaan auta torjumaan migreeniä). Nyt olen taas jotenkin elossa - saapa nähdä kuinka kauan tätä riemua kestää tällä kertaa. Minulla kun on ollut viime aikoina tavallista tiuhempaan päänsärkyä. En oikein pidä siitä, että joka toinen päivä menee kipuillessa ja joka toinen päivä siitä toipuessa. Olen jotenkin vajaa ennen kohtausta, ja kummallisessa pöhnässä säryn loputtua. Järjellisten lauseiden muodostaminen on vähän vaikeaa, pahoittelen.

Sota (tosin eri sota) on ollut mielessä muutenkin. Kävin viikko sitten katsomassa uudestaan näyttelyn "Tampere 1918", kun Vapriikkiin pääsee kevään aikana ilmaiseksi sisään perjantaisin. Vaikuttavahan se oli edelleen. En varmaankaan oppinut mitään uutta tällä reissulla, mutta jotkut asiat ehkä jäivät kertauksen vuoksi nyt paremmin päähän.

Erityisesti minua kiinnostaa naisten osuus sotatoimissa. Tampere oli sisällissodan ainoa kaupunki, jossa naiset sotivat siinä missä miehetkin. Viimeiset kaupungintaloa puolustaneet punaiset olivat naisia. Tampere on taistelevien naisten kaupunki. Ehkä siksi pidän tästä niin kovasti :).

Ja nyt vihdoinkin tajuan hieman enemmän sodan taustoista. En tosin näyttelyn ansiosta, vaan koska ihana ystäväni jaksoi selvittää minulle asioita. Harkitsijaluonteeni näkyy myös siinä, kuinka hankin ja omaksun tietoa. Vaikka jaksaisin lukea kaikki näyttelytekstit, en jaksa tai osaa muodostaa niistä selkeää kokonaisuutta. Muistan vain yksityiskohtia, pieniä tiedonmurusia jotka sitten leijuvat irrallaan kun en osaa yhdistää niitä toisiinsa.

Mutta kun joku jaksaa kertoa minulle asioista (ja kyse on nimenomaan siitä että jaksaako se toinen, minä kyllä jaksan kuunnella ja olla innostunut jos aihe yhtään kiinnostaa - ja sota kiinnostaa aina), pysyn paljon paremmin kärryillä. Sitten minä imen tietoa ja teen tarkentavia kysymyksiä. Keskustelu on minulle paras tapa kerätä tietoa ja järjestellä sitä päässäni. Ja loistavan keskustelun ansiosta minä tiedän nyt enemmän sodasta kuin aikaisemmin. En paljoa vieläkään, mutta nyt minulla on sentään joku pohjarakenne, johon voin liittää sitten niitä irrallaan pyöriviä palasia.

Mutta tänään ei sodita. Tänään mennään katsomaan riisuutuvia naisia! Höyheniä! Kimallusta! Paljasta pintaa! Burleskia!

2.3.2009

Röntgenkuvassa ei hymyillä


Kävin minä siellä pääkuvassakin, vaan en ole ehtinyt kertoa teille. Kerronpa nyt.

Kuvattavaksi pääsin helposti, ja siellä kaikki sujui hyvin. Paitsi että tietenkin juuri silloin, kun piti olla kolme minuuttia aivan hiljaa liikkumatta, sain kamalan yskänkohtauksen. Koita siinä sitten olla.

Huomattavasti vaikeampaa oli saada lääkäri kertomaan mitä hän näkee kuvissa. Sain parissa päivässä neuroradiologin lausunnon kotiini, mutta lähettäneelle lääkärille jouduin jättämään kolme soittopyyntöä ennen kuin hän ehti soitella takaisin. Kiireinen mies.

Ja mitä siellä sitten näkyi? No ei mitään tietenkään. Kotiin tullutta lausuntoa oli hauska lueskella, se kun on ihan hepreaa. Tai siis latinaa, mutta silti. Siitä oli näin maallikonkin helppo ymmärtää, että frontaaliontelossa näkyviltä osin nestevaakapintaa, polyyppia tai retentiokystaa ei näy. Sama tilanne sfenoidaaliontelon etu- ja keskiosassa sekä maksillaarionteloissa. Ei siis mitään ylimääräistä.

En sentään ole kuvitellut oireitani, vaan kuvassa näkyy minimaalista 1-2 mm paksuista kroonista limakalvopaksuuntumaa oikean maksillaariontelon pohjassa, vanhan inflammaation jälkitila. Sitä minä en tajua, että kuinka kuvasta voidaan päätellä että paksuuntuma on pitkäaikainen ja vanhan tulehduksen jälkitila. Ehkä se näyttää jotenkin erilaiselta kuin akuutti tapaus. No sama se, tämähän me jo tiedettiin, kroonista vaivaa on.

Lääkäri kertoi, että kallon ontelot ovat samalla tapaa yksilölliset kuin sormenjäljet. Minulla on päässä ilmaa siellä, missä yleensä ei ihmisillä ole, sillä kummankin processus uncinatuksen yläreunassa on ilmapitoiset bullat. Höttöpää. Sen lisäksi keskikuorikoissa on paradoksaalista kääntymistä mediaalisesti molemmin puolin. Paradoksaalista kääntymistä?!? No se selittää kyllä paljon... No ei sentään. Se tarkoittaa vain sitä, että yleensä ihmisillä kääntymä on toiseen suuntaan, minulla on erisuuntainen systeemi. Onko se nyt sitten niin kumma että ajattelen asioita välillä vähän nurinkurisesti.

Ja mitäs sitten tehdään?

Ei oikein mitään. Eipä tähän ole mitään lääkettä. Punkteerausta ei tehdä, kun päässä ei ole mätää (mitähän minä sitten syljeskelen... aivon palasia?). Lääkäri sanoi, että jos en "kestä oireitani", hän voi tehdä onteloihini pallolaajennuksen. Se saattaisi auttaa, vaikka mitään kovin selkeää ahtaumaa ei ole nähtävissä. Jos en kestä oireitani... pah. Kyllähän minä kestän, mutta en pidä jatkuvaa tulehdusta mitenkään normaalina tilana. Lääkärin puheista tuli sellainen olo, että hänen mielestään on ihan OK että päässäni on mätää jos minä vain kestän sen. "Voit kotihoitona kokeilla nenähuuhtelua ja nuhalääkkeitä." Ja siinä se. Ei selviä syy, ei mikään.

Jumalauta!!! (Rauno Repomiehen äänellä.)

Anteeksi. Kiva tietysti, ettei ole mitään kamalan vakavaa, mutta olisi edes jotain, jota voitaisi hoitaa (silleen oikeesti, tiiättekö). Tämä on niin story of my life. Vähän on vikaa, mutta niin epämääräisesti, ettei sille oikein mitään voi tehdä, ja sitten pitää vain koittaa kotona hoidella ja kuulostella ja katsella ja kestää.

No ei tässä nyt suuresti ole kestämistä. Minulla ei ole kuumetta, en joudu niistämään jatkuvasti, ei juurikaan tukkoisuutta, ei ole edes paineen tunnetta poskionteloissa (vain pienesti jotain oudohkoa oloa välillä), ei tuntemuksia nielussa tai korvissa. Minä vain maistan mädän päässäni, jossain lähempänä nielua kuin sieraimia. Ja joudun jatkuvasti räkimään aivan kaameita klimppejä (todella seksikästä ja naisellista). Ja tätä on jatkunut juhannuksesta 2007 (oireet ovat jatkuneet kauan, mutta ovat niin vähäiset, että ei ole ollut lääkäriinkään mikään kiire). Klimppien ryystäminen ja kurlaaminen tunkeutuu jo uniini. Viime yönä kiskoin kaksin käsin suun kautta ulos räkää (joka oli tarttunut kiinni verisuoneen niin tiukasti että riuhtaisin ulos sen suonenkin). Ihanaa. Kestän kyllä, mutta mielestäni minun ei tarvitsisi.

Niinpä kokeilen nyt säännöllisiä huuhteluja, ja katsotaan sitten että menenkö pallolaajennukseen. Toimenpide kiinnostaisi kyllä (juu, minulla on vähän omituiset kiinnostuksen kohteet), mutta ei kiinnostaisi tehdä sitä turhaan. Katsotaan, kuinka tässä käy.