28.2.2009

February lady sweater


Kamerani sai jonkin toimivuuskohtauksen, ja onnistuin ottamaan kuvan äskettäin valmistuneesta neuleesta. Värit on kyllä edelleen vähän pyllyllään, mutta violeteilta häiriöviivoilta sentään vältyttiin. (Kliketi-klik isommaksi.)


Ohjetta tiirailin täältä ja muokkasin sitten omaan käyttöön sopivaksi. Puikot 5 mm ja lanka (n. 250 g) jotain entistä villapaitaa (langasta suuri kiitos sinulle, Metta!). Lanka oli aluksi ei ihan tummaa mutta ei oikein vaaleatakaan harmaata, mutta minä värjäsin sen. Koska en pidä myrkyistä, värjäsin takin elintarvikeväreillä. Otin vähän mallia Ullan värjäysohjeista, ja hyvä tuli. Märän villan ja etikan hajuyhdistelmässä on kyllä kestämistä, mutta tulos on vaivan arvoinen.

Fiksu olisi tietysti värjännyt langan ennen neulomista, mutta minä kylvetin valmiin takin. Kolmen litran kattilalla se olikin melkoinen temppu. Ensin kokeilin pelkästään vihreällä liemellä, mutta siitä tuli aivan liian pääsiäisvihreä. Sitten tein sinivihreän sekoituksen, ja pääsin lähemmäksi sitä mitä olin toivonutkin. Väri on kovasti kirkkaampi kuin muut käyttämäni vihreät (ja paljon kirkkaampi kuin kuvassa), mutta ei silti ollenkaan paha. Pidän epätasaisesta lopputuloksesta, jossa näkyy useita sävyjä.

Neule on tehty ylhäältä alas, ja se on täysin saumaton. Ihana ohje, jota voi helposti muokata. Helppo tehdä ja kiva pitää; tämä on uusi lempparini!

27.2.2009

Tuttu tarina, aivan uusi näkökulma


"Poika raidallisessa pyjamassa on koskettava tarina. Yleensä takakannessa kerrotaan jotain kirjan tapahtumista, mutta tässä tapauksessa se luultavasti häiritsisi lukukokemusta. On tärkeää, että aloitat kirjan lukemisen tietämättä liikaa sen juonesta."

Näin lukee John Boynen kirjan takakannessa - ja se on totta. Poika raidallisessa pyjamassa on tosiaan kirja, josta ei pidä tietää juuri mitään ennen sen lukemista. Voin kertoa sen, mitä takakansikin:

"Kun avaat tämän kirjan, lähdet matkalle yhdeksänvuotiaan Bruno-pojan kanssa. (Tämä ei kylläkään ole kirja yhdeksänvuotiaille.) Ennen pitkää saavutte Brunon kanssa aidalle. Joka puolella maailmaa on samanlaisia aitoja. Toivottavasti sinun ei koskaan tarvitse kohdata sellaista aitaa."

Enempää en halua kirjan sisällöstä paljastaa. Mutta sen haluan sanoa, että kirja kannattaa lukea. Kuulostaa jotenkin kliseeltä, kun sanon että en malttanut laskea kirjaa käsistäni (enkä missään tapauksessa haluaisi käyttää kliseitä näin omaperäisen kirjan kuvailussa), mutta se on totta. Kaksisataa sivua meni yhdellä istumalla, mutta ei siksi että kirja olisi mitenkään kevyttä luettavaa. Yhdessä vaiheessa olin hetken jo sitä mieltä että en halua lukea loppuun, kun minua pelotti että saattaisin saada selville jotain hyvin järkyttävää. Mutta pakkohan se oli. Näyttäkää minulle joku, joka väittää arvanneensa mitä lopussa tapahtuu, niin minä näytän teille valehtelijan. Ei tuollaista loppua voi arvata. Tämä teos yllätti minut aivan täysin.

Olen jotenkin hämmentynyt. Yksi hämmentävistä asioista on se, miten kirjailija käyttää draaman rakentelussa hyödyksi lukijoiden tietoa. Tätä on hieman vaikea selittää kertomatta juonesta. Tarina ei ole sellaisenaan mitenkään ihmeellinen, mutta kun sen yhdistää siihen mitä tiedämme, siitä tulee vaikuttava. Tämä kirja ei tosiaan sovi yhdeksänvuotiaille. Ei siksi, että sisältö olisi jotenkin raju, vaan siksi, että he eivät ehkä vielä tiedä maailmasta riittävästi ymmärtääkseen teosta ja kaameita asioita sinällään viattomien sanojen takana.

Kirja löytyy kirjastoista, mutta ainakin Tampereella kaikki kappaleet ovat lainassa. En yhtään ihmettele. Lainaan mielelläni omaa kappalettani, sillä olisi sääli pistää tuollainen helmi hyllyyn pölyyntymään. Taidan pyöritellä sitä vielä hetken käsissäni. Tätä kirjaa ei malttaisi tosiaankaan laskea kädestään - ei sittenkään kun sen on jo lukenut.

26.2.2009

Kakka


Ystäväni sai kirurgisen operaation seurauksena pitkän sairasloman ja vielä pidemmän nostokiellon: hän ei saisi nostaa mitään yli viisikiloista. Eipä siinä muuten mitään, mutta hänen pieni tyttärensä painaa noin yksitoista kiloa. Niinpä lähdin pariksi päiväksi Helsinkiin nostokurjeksi.

Ohjelmassa oli siis nostelua: lapsi pöydän ääreen ja pois pöydän äärestä, lapsi pesulle ja sänkyyn, lapsi hoitopöydälle ja pois hoitopöydältä, lapsi rattaisiin ja pois rattaista, lapsi turvaistuimeen ja pois turvaistuimesta. Nostelun ohella pääsin tietysti tekemään kaikkea muutakin. Nukuttaminen oli helpointa. Ainoa hankaluus oli, että alkoi niin vietävästi väsyttää kun lauloi tuutulauluja hämärässä huoneessa.

Maanantaina lupasin, että Äiti pääsee tiistaina tuulettumaan ja minä hoidan pikkuneidin iltapalat, -pesut ja nukuttamisen (miten tämän nyt sanoisi niin, ettei se kuulosta anestesialta). Maanantain ja tiistain välisenä yönä näin kauhu-unen kakasta. Unessani lapsi väänsi vaippaansa aivan valtaisan norsukakan, enkä meinannut päästä siitä millään eroon. Pesin, putsasin, hinkkasin ja jynssäsin, lotrasin vedellä ja pyyhin paperilla - mutta kakkaa vain oli ja oli, tuli ja tuli, eikä lähtenyt millään. Olin kamalan ahdistunut, sillä lapsiraukan takamus alkoi jo punoittaa rankkojen puhdistustoimien takia. Minua myös pelotti se, että Äiti huutaisi minulle kamalasti kun olen raastanut hänen tyttärensä ihon rikki. Se oli hassu uni.

Voitte arvata, että ilmeeni oli epäuskoisen huvittunut, kun tiistai-iltana -kaksi minuuttia Äidin poistumisen jälkeen- lapsi ilmoitti reippaasti: KAKKA! No niinpä tietenkin :D. Onneksi uneni ei ollut muilta osin mitenkään enteellinen, ja kakasta päästiin eroon :).

Kakka on kova sana, kun ikää on vuosi ja kymmenen kuukautta. Kakka on helppo sana ja sitä toistellaan päivittäin. Neiti tietää kyllä mistä puhutaan, jos puhutaan kakasta. Kesken leikkinsä hän hihkaisi "kakka", nosti nukkensa helman ylös, painoi nenänsä kiinni nuken takapuoleen, nosti päänsä ja sanoi "o-ho". En voinut olla nauramatta. Ihan aina sanat eivät mene kohdalleen, eikä kakka olekaan kakka. Esimerkiksi myös ankka on vielä kakka. Eiköhän se siitä ajan kanssa.

Lapsen hoitaminen on ihan hauskaa silloin, kun kaikki menee hyvin. Melko hyvin meillä menikin (kaikki jäivät henkiin). Ja vaikka en omia lapsia haluakaan, on kuitenkin jollain tapaa mukavaa havaita että on minullakin joku toimiva mammageeni. Sen ansiosta lapsen kuolaan, räkään, kakkaan ja pissaan tottuu. Siitä huolimatta on oikein kivaa, että nyt minun tarvitsee huolehtia vain omista eritteistäni. Borta bra men hemma bäst.

En tälläkään reissulla ehtinyt nähdä kaikkia niitä joita olisin halunnut nähdä. Ensi kerralla sitten.

Reissussa opittua: Helsingin Keskuspuisto on tuhannen hehtaarin laajuinen, eli melko iso. Silti on ihan mahdollista olla löytämättä sitä vaikka vähän etsiikin.

23.2.2009

Taitohaaste


Ensimmäiset 5 ihmistä, jotka kommentoivat, saavat jotakin tekemääni. Minun valintani. Sinulle.

Tässä tarjouksessa on muutamia sääntöjä ja rajoituksia:
- Ei ole takuita siitä, että pidät tekemästäni.
- Tekemäni juttu on vain sinua varten.
- Se tehdään tämän vuoden aikana.
- Sinulla ei ole aavistustakaan, mitä se voisi olla. Se voi olla tarina, se voi olla runo. Voin piirtää tai maalata jotakin. Voin leipoa jotain ja lähettää sen sinulle. Kuka tietää? Et ainakaan sinä!
- Säilytän itselläni oikeuden tehdä jotain hyvin omituista.

Haaste? Haaste on se, että sinunkin täytyy laittaa tämä blogiisi. Kaikki me osaamme tehdä jotain!

21.2.2009

Helmiä


Ooppera on sitä kun kaveria isketään puukolla selkään,
ja sen sijaan että vuotaisi verta, hän laulaa.
- Ed Gardner

Tällä viikolla opin että Anthony Head osaa paitsi näytellä, myös laulaa. Ja kun hän esiintyy oopperassa, hän tosiaan laulaa vaikka hänen pitäisi kuolla (no, kyllä hän sitten hetken laulettuaan kuoli). Tosin häntä ammuttiin, eikä puukotettu, mutta sama se. Eksyin nyt vähän aiheesta. Pääsin katselemaan peräti erikoisia elokuvia hauskassa herraseurassa. Repo! The Genetic Opera oli oikeasti enemmän vaikuttava kuin hauska, vaikka joissain kohdin homma lipsahti komiikan puolelle. Hyvällä tavalla vähän häiritsevä elokuva. Päähän jäi soimaan leffan lopussa ollut kaunis kappale. Toisena elokuvana katsottiin Cannibal! The Musical. Ihan käsittämätön leffa, repeilin jatkuvasti. Let's build a snowman! :D

***

Jos Tampereen tuomiokirkko on lohikäärme, niin Aleksanterin kirkko on oikeasti valtavan hämähäkin koti. Katsokaa nyt vaikka tätä kännykällä otettua huonoa kuvaa (klikkaa isommaksi, niin näkyy vähän paremmin).


Siellä on katossa valtava seitti, jonka keskeltä saliin laskeutuu massiivinen otus! Miten minä en ole tuota aiemmin huomannut?

***

Tänään olin sillä helmikorukurssilla, jonka ihanat ystäväni kustantavat (kiva nautiskella joululahjasta helmikuussa). Huomenna näprätään vielä lisää. Voi, siellä menee helmihullu ihan sekaisin! Aarteita! Herkkuja! Jos jotain esittelykelpoista valmistuu ja yhteistyö lainakameran kanssa sujuu, saatte nähdä tuotoksia joskus tulevaisuudessa.

Pyykki on pesty, radiosta tulee kiakkoa ja illemmalla tuijottelen luultavasti Tappava ase kolmosta (ehkä kymmenennen kerran). Ellen sitten nukahda; oikea silmäni ei ole herännyt koko päivänä. Maanantaina lähden reissuun, ja palaan kotiin joskus loppuviikolla. Reissussakin olen kyllä nettiyhteyksien äärellä, niin että en minä mihinkään varsinaisesti häviä.

18.2.2009

Noloja tunnustuksia osa 13


Vein alakerrassa asuvan pojan postiluukkuun viestin:

"Hei! Jos olit maanantai-iltana kotona, ja kuulit oveltasi outoa rapinaa puoli yhdeksän maissa, niin se olin minä. Tulin tanssiharkoista kotiin niin ajatuksissani, että yritin päästä asuntooni yhtä kerrosta liian aikaisin. Noloa! Pahoittelen, lupaan olla jatkossa tarkempi :D. Terveisin yläkerran naapurisi Hehku."

Olen vienyt miesten häiriköinnin aivan uudelle tasolle.

17.2.2009

Perässähiihtäjä


Jos rankasti yleistetään ja niputetaan, ihmiset voidaan jakaa kolmeen ryhmään sen perusteella miten he suhtautuvat uusiin asioihin.

Pioneerit ovat aina ensimmäisiä. He ovat kiinnostuneita uutuuksista, kehityksestä ja tulevaisuuden mahdollisuuksista. Heillä on visioita, haaveita, vaatimuksia, parannusehdotuksia ja ennen kaikkea intoa kokeilla aina jotain uutta. He hankkivat aina uusimmat tekniset vimpaimet - eivät välttämättä siksi että tarvitsisivat niitä, vaan koska ne ovat uusinta uutta. He ovat edelläkävijöitä tieteessä ja taiteessa. He tietävät ensi vuoden muodin ennen muita. He vievät meidät avaruuslennoille ja kehittävät uusia lääkkeitä. He kokeilevat rohkeasti asioita, joita muut eivät ole edes osanneet ajatella. Se, joka keksi että homeista juustoa voi syödä, oli varmasti pioneeri.

Pioneerin vastakohta on jarruttaja. Jarruttajat vastustavat uutuuksia. He eivät osta itselleen kännykkää (ennen kuin on ihan pakko, kun lapset ja lapsenlapset vaativat) eivätkä ymmärrä miksi ihmisiä pitää lähettää kävelemään Kuuhun. He ovat sitä mieltä, että ennen kaikki oli paremmin, ja että vanha konsti on parempi kuin pussillinen uusia. He pitävät arvossa kaikkea vanhaa ja vaalivat perinteitä. He ovat kiinnostuneita historiasta, eivät tulevaisuudesta. Heidän ansiostaan meillä on museoita, tallennettuja kirjoituksia, arkeologisia kaivauksia ja tietoa menneistä kulttuureista. Jarruttajat haluavat säilyttää metsät, jotka pioneerit haluavat hakata alas. (Ja jarruttajat pelastavat ihmisen lajina sitten kun iskee se Suuri Tuho josta sci-fi-kirjailijat kertovat ja pioneerit ovat unohtaneet kuinka lisäännytään ilman laboratoriota.)

Näiden kahden ääripään väliin jää varovainen harkitsija. Suurin osa ihmisistä on eriasteisia harkitsijoita. Pioneerit hankkivat tutkimustuloksia, harkitsijat lukevat niitä. Harkitsijoita tarvitaan pyörittämään taloutta. He katsovat mainoksia ja kuuntelevat suosituksia. Kun pieni kärkijoukko näyttää jäävän henkiin kokeiltuaan uutta asiaa, harkitsevan massan edustajat seuraavat omaan tahtiinsa perässä. Ensin iskee muutosvastarinta, mutta kun uusi asia ei ole enää aivan uusi, se hyväksytään osaksi normaalia elämää. Jos asiat ovat riittävän hyvin, harkitsija ei näe syytä muuttaa niitä.

Minä olen ihan selkeästi hieman jahkaileva harkitsija. Se näkyy monessa asiassa.

Minä en ryntää ostamaan uutuuslankoja, vaan pitäydyn niissä joihin olen jo tykästynyt. Jos jotain ei voi tehdä seiskaveikasta, sitä ei tarvitse tehdä. En kokeile netissä näkemiäni neuleohjeita, ellei joku tuttuni ole tehnyt samaa mallia. Kyse ei ole siitä, että haluaisin kopioida toisten tekemisiä, vaan siitä, että haluan hypistellä tekelettä (tämä ei netin välityksellä ole mahdollista) ja saada neuvoja sellaiselta joka on jo selvittänyt ohjeen ja todennut sen toimivaksi (tai löytänyt sen puutteet ja keksinyt keinot korjata ne).

En kovinkaan herkästi kokeile mitään aivan uusia reseptejä. Vuokraan mieluummin elokuvan jonka olen jo nähnyt kuin leffan josta en tiedä yhtään mitään. (Olen nähnyt useita elokuvia moneen kertaan.) Tartun uutuuteen vasta kun joku ystäväni suosittelee sitä tai olen lukenut siitä useita arvioita. En harrasta uusien ihmisten tapaamista, vaan keskityn hoitamaan niitä suhteita jotka minulla jo on. En kaipaa uusiin ja tuntemattomiin paikkoihin, vaan viihdyn tutussa ympäristössä. En seuraa muotia enkä halua tietää mitä älyttömiä ominaisuuksia puhelimiin nykyään lisätään.

Asia ei tietenkään ole näin yksioikoinen tai mustavalkoinen. Uusiin juttuihin suhtautuminen on sekä yksilö- että tilannekohtaista. On minullakin pioneerihetkeni, ja jokainen pioneeri on jarruttaja jossain asiassa. Minusta ei koskaan tule löytöretkeilijää, mutta se ei haittaa, tämä hyvin varovaisen harkitsijan rooli sopii minulle. Millainen sinä olet?

(Tänään olen erityisen kovasti taistellut pilkkujen kanssa. Jos olen joskus jonkun pilkkusäännön osannut, olen sen unohtanut. Niin että jos joku tekstini pilkku kaipaa viilausta, viilatkaa ihan rauhassa. Minä en enää jaksa. Kaikki sanatkin vaikuttavat jotenkin vääriltä.)

16.2.2009

Niin lähellä, mutta silti niin kaukana


Koulutukseen haki 138 ihmistä. Haastatteluun kutsuttiin 45. Koulutukseen valittiin 16 henkilöä, joista 7 maahanmuuttajia. Minä jäin kuudennelle varasijalle.

En saa töitä, koska minulla ei ole kokemusta tai koulutusta. En saa kokemusta, koska en pääse töihin. Ja näköjään kouluttautuminenkin on mahdotonta.

Pläh.

13.2.2009

Kierrätys on muotia


En kovinkaan usein lue sanomalehden mielipidekirjoituksia. Se on minusta rasittavaa touhua. Mutta joskus huomioni kiinnittyy johonkin kirjoitukseen, joka paljastuu oikeaksi helmeksi. Eilisen lehdessä oli juuri sellainen kirjoitus: nimimerkki "Hautarauhaa" on närkästynyt siitä, että hautapaikkoja kierrätetään. Hautarauha kun ei olekaan ikuinen. Hautapaikka menee seuraavalle kahdenkymmenenviiden vuoden kuluttua, jos sopimusta ei uusita.

Kirjoittaja aloittaa napakasti:

"Hautarauhan rikkominen on vastoin kirkon julistusta. Kirkko lupaa ruumiin ylösnousemusta ja iankaikkista elämää."

Tässä vaiheessa olin jo varma, että luvassa on jotain erinomaisen hienoa. Tuo on kyllä jo niin absurdi argumentti. (Ihan vain hiljaa ja nopeasti huomautan, että minä en ainakaan halua ruumiini nousevan mihinkään sitten kun se on hengetön. Ei ole normaalin ruumiin toimintaa sellainen.) Kirjoittaja on huolissaan myös hautamuistomerkeistä:

"Entä minne päätyvät kauniit hautakivet, kun 25 vuotta on kulunut? Kun hauta kierrätetään, kivet häviävät, samoin vainajien nimet. Eikö olisi vainajien kunnioittamista säilyttää kivet tarinoineen alkuperäisillä paikoillaan?"

Olisihan se tietysti hienoa, jos kivet voisi jättää siihen mihin ne on kerran laskettu. Mutta se ei ole mahdollista, sillä tila loppuu. Tampereen hautausmailla suoritetaan vuosittain noin 1700 hautausta (lähde). Kantapaikassani Kalevankankaalla on enää uurnapaikkoja tarjolla. Jos kaikki hautapaikat olisivat ikuisia ja kertakäyttöisiä, niin aika äkkiä loppuisi tila ainakin Etelä-Suomesta. Ei menisi kovinkaan kauaa kun tamperelaisia pitäisi alkaa haudata Tampereen ulkopuolelle (jos sinne vielä mahtuisi). Tai sitten pitäisi vain kieltää ihmisiä kuolemasta. Minusta kirjoittaja on aika itsekäs. Lisäksi hänellä on omituinen käsitys hautakivien myynnistä:

"Hautakivien myynti on liiketoimintaa, jota hautapaikkojen kierrätys ruokkii."

En nyt ihan seuraa tätä ajatusta. Jos joku kiven haluaa, eikö hän osta sen riippumatta siitä että onko hauta uusi vai kierrätetty...? No, tätähän ei tarvitse miettiä, sillä kirjoittajalla on onneksi ratkaisu tilaongelmaan:

"Kyllä Suomessa riittää maata myös hautausmaiksi."

Ehkäpä kirjoittajan takapihalla on tilaa? Tammelan torillakin olisi tilaa. Kaupin metsät voisi oikeastaan vetää sileäksi ja muuttaa hautausmaaksi. Tietääköhän kirjoittaja, että kävellessään Pyynikin kirkkopuiston käytävillä hän saattaa hyvinkin kipitellä joukkohaudan yli? (Siis mikäli on Wikipediaa uskominen.) Ja siellä on muuten tallella enää ensimmäisen mullan alue, toisen ja kolmannen mullan alueet on jyrätty rakennusten tieltä. (Siis mikäli on kirkon opasta uskominen.)

Elävät menevät kuolleiden yli ja edelle, niin se vain on. Kun kasvavan kaupungin päättäjät miettivät maa-alueiden kohtaloa, on mielessä varmasti ensin elävien ihmisten tarpeet ja vasta sitten kuolleiden sijoittaminen. Vaikka minä mielelläni käyskentelenkin hautausmaalla, en halua muuttaa koko kotikaupunkiani sellaiseksi.

12.2.2009

Mörkökin väistäisi minua nyt


En ole eläissäni tuntenut tällaista vihaa.

Itkeminen piti lopettaa kun alkoi öllöttää. Nyt haluan tuhota.

10.2.2009

Pimp my picture!


Ajattelin ottaa valokuvan ostamistani ruusuista. Kamerani mielestä ruusut ovat tylsiä sellaisenaan.


Hieno, eikö totta? Vaakaviivat toimivat hyvänä kontrastina kukkien pehmeille muodoille. Lisäksi viivat häivyttävät näppärästi tylsän taustan (vihertävän tapettini). Viivojen violetti väri sointuu hyvin ruusujen punaan ja korostaa lehtien vihreyttä. Viivat eivät koskaan toistu samanlaisina; jokainen kuva on uniikki taideteos.

No, minä haluaisin kuitenkin kuvani ilman viivoja. Ongelmaa ei tietenkään näkynyt silloin, kun kävin näyttämässä kameraa asiantuntijalle. Paskanahan tuo on. Ei siis kuvata.

8.2.2009

Rauha


Olisi kiva osata solvauksia. Edes muutama hyvä. Niitä voisi harjoitella, että osaisi sitten napakasti sanoa jos joskus tarvitsisi.

Senkin paviaanin pieru! Senkin karvainen kuppajuusto! Senkin haiseva korvamätä! Emakkotappi! Naudan napakarva! Syylä!

Harjoitus tekee mestarin.

Tämä viikko sujahti ohi melkoisen vauhdikkaasti. Maanantaina tanssitreenit, tiistaina elävää musiikkia. Oli kuulkaa hilkulla, etten joutunut jutulle vieraan miehen kanssa. Onneksi oli kaveri mukana estämässä. Huh. Mitä siitäkin tulisi jos minä nyt alkaisin ihan vieraille ihmisille puhua? Onneksi tilanteesta selvittiin säikähdyksellä. (Ja saatiin hyvät naurut kaupan päälle.)

Keskiviikkona istuin iltaa Avaruushiiren kanssa, ja tajusimme että kaikki asiat ja ilmiöt maailmassa pohjautuvat neljään peruselementtiin: pallo, rakkaus, pelko ja vitutus. Kaikki on näistä lähtöisin, näihin kaikki palaa. Tätä oivallusta seurasi kunnioittava hiljaisuus. Pieni ihminen voi vain vaieta tällaisen suuruuden äärellä, ja tunnustaa olevansa melko merkityksetön osa Suurta Kuviota. (Ja sitten voi nauraa.) Kaikesta puhuttiin ja puhuttiin kaikesta. Minulla oli keskiviikkona ihan mahdoton aivomyrsky käynnissä, kun olin aamulla herännyt rakkauden valkoinen varjo mielessäni. Olipa hyvä, että oli juttukaverina ihminen, joka ei tule helposti merisairaaksi tajunnanvirtaani seuratessaan! Kyllä puhuminen tekee hyvää. Uskokaa, lapset, kun täti sanoo: puhuminen on tärkeää ihmiselle.

Torstaina sain psykiatrilta rankan kotitehtävän: minun on opeteltava käyttäytymään niin kuin lähes kaikkien lajien naaraat käyttäytyvät. Tansseissa välillä lempeästi naureskelevat sille kun käyttäydyn kuin alfauros. Eivät ehkä arvaa kuinka oikeaan osuvatkaan. Torstaina pääsin myös pitkästä aikaa neuletapaamiseen. Pääsin myös vihdoin liittymään neuleporukan postituslistalle, tosin vasta pitkällisen taistelun seurauksena. En sitten millään päässyt yhteisymmärrykseen Yahoon kanssa, vaan siitä seurasi aivan kaamea sotku. Ja sitten turhauduin siihen malliin että teki mieli hakata näppistä. Mutta nyt olen listalla.

Perjantaina pääsin terapoimaan vyöhykkeitä, mikä oli vallan antoisaa. Lauantaina heräsin aamuviideltä siihen, kun joku känniääliö soitti summeriani. Ostin itselleni kymmenen tummanpunaista ruusua. Niistä jokainen on täydellinen. Pitää itse ostaa kukkaset kun ei niitä kukaan tuo. Iltapäivää ja iltaa vietin ihanien naisten seurassa. Kiitos kaunis heille! Otamme toivottavasti uusiksi joskus. Tänään olen käynyt kaverin kanssa lenkillä ja katsonut vähän Pasilaa. Ei voi mitään, tykästyin siihen. Ja nyt on rauha.

Nyt ehdin taas tuijotella tyhjyyteen, kaivella napaani ja istua tuntikausia mesen ääressä miettimässä että miksei kukaan puhu minulle mitään. Normikuvio. No, olisihan tässä kaikenlaista tekemistä, itselle ja toisille luvattua, mutta jos sitä hetken aikaa vain olisi. Ja ehkä vihdoinkin saattaisi itsensä ajan tasalle muiden blogien suhteen...

6.2.2009

Myrsky


Menen onnesta sekaisin sinä päivänä kun löydän miehen, joka on kyllin vahva ottamaan vastaan kaiken sen rakkauden mitä minulla on annettavana. Sitä on nimittäin paljon.

Minä olen myrskytuuli ja hyökyaalto. Pelkurit pysykööt poteroissaan, näillä vesillä pärjäävät vain Miehet.

***

Heräsin keskiviikkona Ajatuksen kanssa. Se pyöri mielessäni niin kuin olisin toistanut sitä ääneen koko yön: rakkauden varjo on valkoinen.

Mitenkään siihen liittymättä lenkillä tuli mieleeni kysymys: minkä värinen on savun haju? (Minulla on oma mielipiteeni, mutta haluan kuulla teidän vastauksenne.)

***

Joko se on perjantai? On se. Mihin tämä viikko meni?

3.2.2009

TTrtg harvaleikkein


Lääkäreille ohjeeksi: kertokaa potilaalle mitä olette tekemässä. Ei ole mielestäni asiakasystävällistä tohtorismia sellainen, että otetaan kaksikymmentä senttiä pitkä piikkiesine eikä kerrota mitä sillä aiotaan tehdä (mutta näytetään justiinsa siltä että kyllä sen arvaa: nenään se aikoo tuon seipään tunkea). Kipataan vaan tuoli vaaka-asentoon ja annetaan kouraan tukko paperinenäliinoja (näilläkö minä sitten pyyhin aivoni lattialta kun ne on ensin tuolla piikillä sörssitty sohjoksi...?). Ihan hirveän paljon hauskempaa olisi, jos kerrottaisiin että tällä vaan vähän kurkataan, ei tunnu lainkaan, ja tuossa on nenäliinoja siltä varalta että tulee aivastus.

"Näkyykö jo aivot", minä kysyin kun tohtori sohi sieraimiani. Ei kuulema näkynyt. Eikä näkynyt mitään muutakaan, ylimääräistä siis. Pitää siis varata aika röntgeniin, jossa kuvataan ontelot. Ja vain ontelot, muu osa päästä jätetään edelleen tutkimatta (niin että siellä voi hyvinkin olla joku ruuvi löysällä eikä sitä vieläkään huomata!!). Tässä vaiheessa kiitos vanhemmilleni, jotka ovat muinaisuudessa ottaneet minulle sellaisen vakuutuksen, että se korvaa (uskoakseni) nämäkin lääkärikäynnit ja tutkimukset. Ei nimittäin ole halpaa puuhaa tuo pään tutkiminen.

***

Jestas sentään - mitenkä minulla nyt muka on niin kiirus, etten ehdi Blogimaailmaakaan seurata tavalliseen tapaan! Ihan kyllä hävettää, kun on niin vähälle jäänyt viime aikoina toisten kuulumisten lukeminen, kommentoinnista puhumattakaan. Tykkään minä teistä edelleen. Ja eiköhän tämä tästä tasaannu, palaan varmasti ennemmin tai myöhemmin siihen tuttuun ja turvalliseen tilaan, jossa minulla ei ole elämää netin ulkopuolella. Mutta nyt lähden nauttimaan elävästä musiikista.

1.2.2009

Pallo on päivän sana


Jos universaalilla rakkaudella olisi muoto, se olisi pallo. Pallo on täydellinen muoto. Pallo on kaunis sana. Minä tein tänään pallon kuvia. Piirsin ja leikkasin ympyröitä ehkä seitsemän tuntia putkeen (juuri mitään muuta en tänään sitten ehtinytkään tehdä). Koska en osallistu Traconiin esiintyjänä enkä yleisönä, on kivaa, että pääsin osallistumaan koristeluun. Jos näet ensi lauantaina TTY:n seinällä sinisen tai vihreän ympyrän, se on melkoisen varmasti minun leikkaamani. Ja niitä on monta! Kiitos, Khrestel, tästä mahdollisuudesta toteuttaa taiteellisia taipumuksiani :). (Lisäys myöhemmin: mitenkäs minä nyt kirjoitin tämän niin, että joku voisi tulkita minun kyllästyneen palloihin ja niiden leikkaamiseen. Tai että se olisi ollut jotenkin puuduttavaa. Ei ollut, vaan meditatiivista ja oikein mukavaa.)

Joskus tekee hyvää se, että ei ole liikaa aikaa miettiä. Tällä viikolla minua on siunattu sopivalla kiireellä. Jos päivät ovatkin viikolla olleet hiljaisia, niin illat ovat venyneet pitkiksi.

Maanantaina oli tanssitreenit. Voi, siitä tuntuu olevan jo ihan ikuisuus aikaa! No, jos ei ikuisuutta, niin ainakin enemmän kuin viikko. Tiistaina leivoin lettuja ja sain vieraita syömään ne pois. Kerrassaan loistavaa. Keskiviikkona pääsin pitkästä aikaa tekemään vyöhyketerapiaa. Sitä pitäisi kyllä tehdä huomattavasti useammin, ettei osaaminen unohtuisi. Keskiviikkona mietin keittiön lattialla maatessani (se on mielestäni oikein hyvä paikka ja asento odotella teeveden kiehumista), että rintaliiveissä voisi näppärästi kuljettaa kiviä. Mietin myös sitä, että minulla on aivan ihania ystäviä. Sitäkin mietin, että mitenkä ihmeessä työssä ja koulussa käyvät ihmiset ehtivät tehdä kotonaan yhtään mitään, kun minullakin jo välillä jää esim. viikkosiivous tekemättä kun ei vain ehdi.

Torstaina oli viikon ainoa ohjelmaton ilta, enkä kyllä yhtään muista että mitä silloin tein. Perjantaina oli kuoroharkat. Lauantaina vietin päivää Metan seurassa, ja sain häneltä jännittäviä Mysteerin siemeniä :o. Peittelin ne multaan, katsotaan mikä kasvi niistä tulee (jos tulee). Illalla pääsin ystävän luo saunaan. Sinne kävellessä tulin pohtineeksi seuraavaa: kuinka kylmä pitää olla ja kuinka korkealla linnun tulee lentää, että linnunkakka ehtii jäätyä ennen kuin osuu maahan? Ja tänään tein sitten niitä ympyröitä.

Tällä viikolla rakastuin taas moneen tekemiseen, jaksoin innostua uudelleen vanhoistakin jutuista. Olen saanut osakseni hurjasti lämpöä ja tuntenut hetkittäin, etten ole täällä ihan turhaan. Tätä lisää, kiitos.