28.1.2009

Neljäs kansio, neljäs kuva


Hannele antoi tällaisen haasteen:

1. Avaa neljäs kansio, jossa säilytät valokuviasi.
2. Valitse neljäs kuva kansiossa, ja julkaise se blogissasi.
3. Selitä kuva.
4. Haasta neljä bloggaajaa tekemään sama.

Tämä tehtävä osoittautui yllättävän hankalaksi. Koneella kuvat ovat niin, että neljäs kansio sisältää alastonkuvia ystävästäni, eikä niitä ole tarkoitettu esiteltäviksi. Tavallisia valokuvakansioita omistan vain kaksi, enkä neljää. No, valitsin sitten kansion numero 2, ja sieltä neljännen kuvan.


Kuva on kamalan vanha, ja olen siinä siskoni kanssa (minä vasemmalla, luen Aku Ankkaa). Lisäksi kuvassa on isän käsi. Tässä todiste siitä, mitä lukijani ovat varmasti epäilleet jo pitkään: olen aito blondi :D. Harmi, etteivät hiukseni ole enää vuosiin olleet noin kauniin vaaleat, vaan tummuivat maantienharmaiksi (ja ovat nyt kauniin punaiset). Kuva ei ole meiltä, eivätkä koiratkaan ole meidän. Vaatteet on sentään omat, ja sisko varmaan ihastuu ikihyviksi kun esittelen hänet täällä vaaleanpunaisessa kerrastossa.

Ketään en haasta, mutta jos joku tämän täältä nappaa, niin siitä ilmoittakoon kommenteissa että voin tulla kurkkimaan :).

27.1.2009

Intohimo on paras mauste


Olen usein kateellinen ihmisille, jotka syövät suruunsa. Ei kannattaisi olla, tiedän. Lohtusyömisessä ei ole mitään kadehdittavaa, se on sairas toimintatapa ja haitaksi harrastajalleen. Mutta silti olen välillä kateellinen, sillä vaihtelu virkistäisi. Kun minä olen surullinen, menetän täysin ruokahaluni.

Jos mieltäni vaivaa jokin, oli se sitten surullista tai suututtavaa, en halua syödä. Minun ei yksinkertaisesti tee mieli ruokaa. Minulla on kovin harvoin nälkä muutenkaan, ja olen jo tottunut jossain määrin pakkosyöttämään itseäni, mutta tämä on nyt vähän eri asia ja selkeästi psykologinen vaiva. Joskus en suruisena kärsi ainoastaan ruokahaluttomuudesta, vaan suoranaisista nielemisvaikeuksista. Rintakehää ja palleaa tuntuu puristavan vanne, joskus niin kovasti että yököttää. Tunnen olevani kurkkuani myöten täynnä - sekä kirjaimellisesti että vertauskuvallisesti. On helppoa kuvitella että voisin murehtia itseni hengiltä.

Mikä tähän sitten avuksi?

Ainoa vaihtoehtoni on selvittää asiat, jotka mieltäni painavat. Jotkut ovat joskus sanoneet minua rohkeaksi, kun otan reippaasti puheeksi vaikeitakin asioita ja puhun suorin sanoin. Kyse ei useinkaan ole rohkeudesta, vaan silkasta pakosta. Kyse ei ole tarkkaan harkitusta liikkeestä, siitä että olisin punninnut jokaisen sanani ja asetellut ne parhain päin. Usein paniikkiratkaisulta vaikuttava juttu on todella paniikkiratkaisu. Minulla on hätä: jos en saa tätä asiaa selvitettyä, en voi syödä. Joskus minä puhun suuni puhtaaksi vain siksi, että sinne mahtuisi ruokaa. Puhuminen siis parantaa ruokahalua :).

Henkinen toiminta kasvattaa ruokahaluani paremmin kuin fyysinen aktiviteetti. Tärkeintä on, että tekeminen on mielekästä. Jos innostun jostain oikeasti, minussa syttyy halu elää (edes pienen hetken). Intohimo, oli se miten pientä hyvänsä ja kohdistettu mihin tahansa, synnyttää elämän nälän. Silloin ruokakin maistuu. Silloin ahmin elämää kaikilla aisteilla, ja kehoni huutaa ravintoa.

Harmi, että tämänhetkinen elämäni maistuu lähinnä pakkopullalta. En jaksaisi syödä enää palaakaan tätä hapanta ja kuivaa kökköä.

25.1.2009

Ruostuvaa kuin ihra


Olin perjantaina upealla keikalla. Sinne oli pakko mennä, vaikka flunssa vähän painoikin. Yksi viisikymppinen setämies kyllä sanoi nätisti, että "flunssa pukee sinua". Niinhän se psykiatrikin kehui että vaikutan kovin energiseltä. Ja tohtorisetä sanoi että on mukavaa nähdä minut näin hyvinvoivan näköisenä. On se kumma, että kun menee lääkärille gaamean rägädaudin gourissa, niin se vaan sanoo ilahduttavan hyvinvoivan näköiseksi! Mutta niin, se keikka. Puhuin minä siellä kuulkaas toisenkin miehen kanssa. Sen verran, että pyysin häneltä anteeksi sitä että iskin hänen kyynärpäänsä vahingossa pöytään. Siinä kaikki. Ei tullut tästäkään edes vuosisadan hakkaustarinaa. Mutta musiikki oli hyvää. Niin oli hienoa, että tukka nousi pystyyn!

***

Tein rauhallisen kävelyn hautausmaalle ("Käykö neiti täällä useinkin?" "Kyllä käy.") ja tapani mukaan lueskelin hautakivien nimiä. En etsi tuttuja, kunhan lueskelen muuten vaan. Mutta tällä kertaa päähäni pälkähti ajatus, jota ei koskaan aiemmin ole sinne tullut. Mistä lie nyt aivoihin ajelehtinut, tuuliko toi. Tuli nimittäin mieleen sellainen, että nämähän voisivat olla jääkiekkoilijoita. Että näistä voisi koota joukkueen. Päätin sitten pelkkien sukunimien perusteella valita itselleni pelaajat. Sentteriksi vaikkapa tuo Salminen, hyökkääjiksi Granlund ja Viitasalo, pakeiksi Mäkelä ja Huhtanen. Maalivahdin valinta oli vaikeaa, mutta sitten se oli edessäni selkeänä: Molander. Ei voi olla muuta kuin hyvä maalivahti. Siinä se sitten oli, Kalevankankaan dream team.

Ehkä ajatus jääkiekkoilijoista tuli siitä, että läheiseltä kentältä kantautui korviini tuttu ja turvallinen ääni: kaukalon laidat paukkuivat kun pienet ja vähän isommatkin pojat leikkivät. Se kuuluu yllättävän kauas. Vähän samaan tapaan kuin skeittilautojen kolina kivetyllä pihalla. Se oli lapsuudessa aina varma kesän merkki: skeittarit saapuivat läheisen virastotalon pihaan ja tyynellä säällä äänet kuuluivat meidän parvekkeelle asti.

***

Olen taas onnistunut vääntämään laulun sanoja (täällä näitä aikaisempia esimerkkejä). Jos en jostain syystä saa unta, laitan Verenpisaraa soimaan. En oikein muista millaisia kappaleita levyn loppupuolella on, sillä nukahdan aina viimeistään siinä kolmannen tai neljännen biisin kohdalla. Kerran en voinut nukahtaa, sillä nauratti sen verran kovasti. Yhdessä laulussa lauletaan että rakkautesi on juoksevaa kuin pihka. Minä lallattelin laulua mielessäni ja lauloin että rakkautesi on ruostuvaa kuin ihra. Siis miksi? En vain voi käsittää. Niin vain menevät senat sakaisin.

Alakerrassa on kyltti, jossa lukee että "automaattinen palohälytys". Minä olen jo pari kertaa lukenut siitä että "aromaattinen palohälytys". Hieno olisi systeemi, jossa talosta menisi johtoja pitkin savun haju palolaitokselle. Siellä olisi valpas päivystäjä, joka heti huutaisi: haistan palaneen käryä! Autot liikkeelle!

***

Kylvetin yhtenä päivänä kynttilöitä. (Kyllä, nk. elämäni on välillä vähän köyhää.) Sain joskus muinaisuudessa töistä kaksi muovikassillista antiikkikynttilöitä. Ne piti poistaa myynnistä, sillä ne olivat käyriä. Jotkut enemmän ja jotkut vähän vähemmän, mutta niin käyriä kuitenkin ettei niitä voinut myydä. Käyriä tai ei, kynttilät paloivat todella hyvin, enkä siksi raaskinut niitä heittää pois. Suorimmat lahjoitin edelleen ystäville ja sukulaisille. Kaikkein käyrimmät jätin itselleni, ja olen niitä raahannut mukanani vuositolkulla. Ei niitä ole tullut kuitenkaan poltettua, kun aina on löytynyt joku uudempi ja suorempi tuote. Mutta sittenpä keksin!

Laskin tiskialtaan täyteen kuumaa vettä, ja viskasin kynttilät sinne kylpyyn. Ne pehmenivät juuri sopivasti niin että sain ne sitten suoristettua. Pyörittelin kynttilöitä pöydällä kuin taikinatankoja, ja hienoja tuli. Miksi en keskinyt tätä jo aikaisemmin! Nyt minulla on kymmenittäin suoria kynttilöitä. Loistohomma.

23.1.2009

Ananasakäämä


Jotkut väittävät omistavansa pesukoneen, joka syö sukkia. Minä en sellaiseen ihmeeseen ole onneksi koskaan törmännyt. Vaan minullapa onkin uuni, joka syö ruokaa. En olekaan aikaisemmin huomannut sitä. Ehkä se on syönyt niin pieniä annoksia, etten ole tajunnut vajetta, tai sitten olen tehnyt ruokaa joka ei kelpaa sille. Mutta nyt tajusin, että uunini pitää kesäkurpitsasta.

Olin eilen viitseliäs ja tein oikein hidasta ruokaa. Raastoin voideltuun uunivuokaan punajuurta, porkkanaa ja kesäkurpitsaa. Päälle murustelin herkullisesti marinoitua tofua. Vähän öljyä, pikkuisen suolaa ja sitten uuniin puoleksitoista tunniksi. Hiljaa hyvä tulee? Nam? No ei! Luulisin saavani samanlaisen hajun aikaiseksi jos paistaisin muovailuvahaa. Onneksi maku oli hieman parempi kuin haju. Tai sitten flunssaisena ei vain kannattaisi olettaa minkään haisevan kovin hyvältä (tai miltään).

Mutta sepä ei ollut nyt pääasia, vaan se, että uuni söi kesäkurpitsan! Kaikki muu oli paikallaan: löysin vuoasta punajuurta, porkkanaa ja tofua. Vaan missään ei ollut jälkeäkään raastetusta kesäkurpitsasta! Simsalabim, kadonnut oli.

Joku fiksu voisi nyt esittää, että raastoin kesäkurpitsan liian hienoksi ja puolitoista tuntia uunissa oli sille liikaa. Että se kyllä on tallessa, mutta tunnistamattomaksi mössööntyneenä ja punajuurella värjäytyneenä. Mutta minulla on omat epäilykseni. Pidä varasi, uuni, minä tarkkailen sinua.

22.1.2009

Yksinkertaista, rakas Watson


Joskus toivoisin sairastavani yksinkertaisesti. En niinkään välttämättä helposti ja kivuttomasti, vaan vähemmän monimutkaisesti.

"No niin, sinulla on sääriluu poikki. Pistetään kipsi ja se on sitten siinä."

"Ai pää kipeä? No otapa Buranaa."

"Vai että mahaan pistää? No näköjään umpilisäkkeesi on tulehtunut. Poistetaan sen, niin eipä vaivaa enää."

"Räkää? No tällä antibioottikuurilla pääset taudistasi. Kiitos ja näkemiin."


Mutta kun ei.

"Ai pää kipeä? Vaikuttaa migreeniltä. Harmi kun näistä migreenilääkkeistä tulee sinulle niin kovin paha olo. Buranahan ei sinulle sovikaan mahasi takia, joten syö sitten Panadolia. Ja kun neurologi antoi puhtaat paperit niin pidä nyt pari kuukautta kirjaa syömisistäsi, suolentoiminnastasi, säryistäsi ja kuukautisistasi. Koita sitten sen perusteella keksiä laukaisevia tekijöitä, ja välttele niitä parhaasi mukaan. Eipä tässä nyt oikein muutakaan voida."

"Vai että mahaan pistää? Koska tämä ei nyt johdu syömisistäsi tai lihaksistasi, enkä keksi mitä tämä olisi, niin pidäpä kuukauden ajan kirjaa suolentoiminnastasi, säryistäsi ja kuukautisistasi. Koitetaan rajata ongelmaa."


Olen kyllästynyt siihen, että ammattilaisilla ei ole yksinkertaisia vastauksia ongelmiini.

Ja minähän en näköjään edes räi yksinkertaisesti. Tohtorisetä ei tänään enää tiennyt mitä minulle tekisi, joten hän lähetti minut jollekin ontelospesialistille. Hänet tapaan sitten ensi kuussa. Siis kroonisen tapauksen takia, tämä nyt iskenyt akuutti juttu ohitetaan olankohautuksella. Ehkä siksi olenkin niin riemuissani tästä flunssasta. Tämä on sentään jotenkin normaali juttu, joka tulee ja sitten menee. Tämän kanssa ei tarvitse alkaa salapoliisiksi.

21.1.2009

Shoppailua


Toisinaan tuntuu hyvältä ostaa itselle jotain uutta. Nuorempana oli jotenkin hohdokasta, kun ensimmäisiä kertoja osti itselleen jotain ihan oikeasti omilla rahoilla. Sellaisilla, jotka oli tienannut ihan oikeasta työstä. Erityisen palkitsevaa oli, jos ostos oli edellyttänyt pidempiaikaista säästämistä. Nyt, kun omilla rahoilla itselleen ostaminen on oletusarvo eikä harvinaista herkkua, se ei useinkaan ole mitenkään jännittävää tai riemukasta.

Hauskinta onkin se, jos pääsee ostamaan itselle jotain toisen rahoilla. Sitä ei oikeastaan tapahdu. Seuraavaksi hauskinta on ostaa toiselle jotain toisen rahoilla. Tätä pääsin harrastamaan, kun sain jännittävän tehtävän ystävältäni. Hänellä oli Stockmannin lahjakortti, jonka voimassaoloaika oli uhkaavasti umpeutumassa, eikä ystäväni päässyt sitä erinäisistä syistä johtuen itse käyttämään. Niinpä minä sain kortin ja käskyn käydä tuhlaamassa se Akateemisessa kirjakaupassa hänen puolestaan (hän hakisi kirjat sitten joskus myöhemmin).

Olipa haasteellinen homma! Vaikka voinkin sanoa tuntevani ystäväni jokseenkin hyvin, oli silti vaikeaa miettiä, että millaisia kirjoja hän itselleen valitsisi. Löysin useitakin kirjoja, jotka olisin saattanut ostaa hänelle lahjaksi, mutta oli hankala päättää mitä hän itse ostaisi. Omia rahoja voisi vaikka tuhlata, mutta toisen rahoja ei haluaisi haaskata turhuuteen. Mikä vastuu! No, pitkän pohdinnan jälkeen päädyin ratkaisuun, joka toivottavasti miellyttää myös ystävääni :).

Jotain olen ostanut myös itselleni. Kerrankin huvin vuoksi enkä pakosta, ja siksi hymyilen :). Ostin vessaan pienen sinisen poljinroskiksen. Se on hirvittävän söötti! Tein myös kirpputorilla kaksi hyvää löytöä. Törmäsin mustaan puolihameeseen, joka näytti kaikin puolin hyvältä. Ajattelin että samalla vaivalla sovittaisin jotain muutakin vaatetta (talviaikana sovituskoppikäynnit ovat erityisen tuskallisia!) ja nappasin naapuripöydästä mukaani sievän neuletakin. Ja ihme tapahtui: molemmat sopivat minulle! Oi onnea :).

(Ihan toisen postauksen aihe voisi olla ihmetys siitä, että olen viime aikoina halunnut yhä enenevässä määrin näyttää sievältä. Söpösti naiselliselta ja pehmoisen pörröiseltä. Herttaiselta. Semmoiselta herkän hauraalta kukkaselta, joka vain odottaa sitä että joku sulkisi suureen ja suojelevaan syliinsä. Sievä. Mitä minulle oikein on tapahtunut?)

20.1.2009

Yöllä pohdittua


Jos tarinan lähtökohta olisi totta, niin kuinka siinä oikeasti kävisi jos saisi tungettua elävän hamsterin ihmisen peräsuoleen? Miettikää sitä!

***

Sain ilmeisesti vihdoinkin ihan oikean flunssan. Tukkoinen/vuotava nenä ja kipeä kurkku valvottivat koko yön. Minulla on ollut paljon aikaa miettiä em. kysymyksen kaltaisia tärkeitä asioita.

18.1.2009

Väki vähenee, pidot paranee?


Laskurit kertovat minulle, että Bloggeriin vaihdon myötä menetin puolet lukijoistani. Why? Ketkä putosivat kyydistä? Ei niin, että jäisivät mistään hienosta paitsi, mutta silti.

Perjantai meni päätä potiessa. Migreeni aloitti kiusaamiseni aamuneljältä, ja jatkoi sitkeästi iltaan asti. Särky ei ollut kova, mutta sinnikäs, eikä laantunut lääkkeillä lainkaan. Koska toisinaan särky helpottaa jos pääsee liikkeelle (toisinaan taas lepo auttaa paremmin, siinähän sitten arvot aina että kumpiko tapaus tällä kertaa on päällä), lähdin rauhalliselle kävelylle ystävän kanssa. Kipu ei poistunut (ei onneksi pahentunutkaan), mutta saatoin olla hetken ajattelematta sitä kun sää oli niin upea. Aurinko paistoi ja pakkanen nipisteli poskia.

Yritin mahtavan sään kunniaksi kerrankin ottaa käsityön tiimoilta ulkokuvan. Ripustin vastavalmistuneen kaulahuivin oksanhankaan ja räpsyttelin kuvia. Yksikään ei onnistunut, sillä kameraani on ilmestynyt harmillinen vika: joskus kuviin tulee jotain käsittämättömiä häiriöviivoja. Mikä lie kennovika. Vika tulee ja menee, eikä suinkaan vaivaa aina. Viime vuonna yritin kesällä kuvata tekemääni rannekorua, eikä siitä tullut yhtään mitään kun kuva oli ihan raidallinen. Sen jälkeen olen ottanut kameralla ihan hyviä kuvia, niissä on ollut viivoja vain jos olen halunnut niin. Ja nyt se sitten temppuili perjantaina, kun yritin kuvata kaulaliinaa. Ehkä sillä on jotain käsitöitäni vastaan, ei suostu kuvaamaan surkeita tekeleitä.

Pikkuisella kamerallani on jo jonkin verran ikää, taisin ostaa sen vuonna 2003, eli mikään takuu siinä ei ole enää voimassa. Voisihan tuosta viasta käydä kuitenkin kysymässä. Voi olla, että korjaus maksaisi yhtä paljon kuin uusi kamera - tai sitten ei.

Eilen söin kerrankin kunnolla. En minä nälässä itseäni pidä muulloinkaan, mutta eilen söin ennen kaikkea laadukkaasti. Sain nimittäin ruokavieraita, ja silloin on mukava panostaa asiaan normaalia enemmän (voi esimerkiksi kattaa pöydän, ohhoh). Söimme riisiä, wokkivihanneksia, marinoitua tofua, lämmintä yrttivoipatonkia, raikasta salaattia (kiinankaalia, ananasta ja viinirypäleitä) ja jälkiruoaksi lettuja kuningatarhillon kera. Nam! Minäkin söin ihan pöydän ääressä enkä lattialla niin kuin yleensä. Ja veitsellä ja haarukalla lautaselta enkä lusikalla suoraan kattilasta. Kyllä oli kivaa.

Vatsat täytettyinä siirryimme toisiin tiloihin katselemaan elokuvia. Illan ohjelmassa oli The Black Hole vuodelta 1979 ja Tron vuodelta 1982. Paljon tahatonta komiikkaa ja efektejä, jotka olivat elokuvien ilmestyessä varmasti vaikuttavia. Erinomaista viihdettä porukalla katsottuna.

Tänään olen pessyt koneellisen pyykkiä, syönyt eilisen ruoan rippeitä (edelleen nam!), saanut jälleen yhden sähköpostin jossa kerrotaan ettei minua valittu tähänkään työtehtävään (no, kiva että sentään ilmoittavat, useimmat eivät) ja käynyt lenkillä. Lenkillä meninkin oikein veren maku suussa. Se taas ei johtunut vauhdista, vaan siitä että nenästä alkoi kesken matkan vuotaa verta. Onneksi sen verran hiljakseen ja vähän, ettei tarvinnut kuin vähän pyyhkäistä. Käytin kaksi kuukautta kortisonisuihketta kroonisen poskiontelotulehduksen hoitoon, ja se ilmeisesti kuivatti ja ohensi limakalvoja siihen malliin että nyt ne vuotavat jatkuvasti verta. Tulehdus ei mennyt mihinkään, joten oikeastaan tilanne on nyt kurjempi kuin ennen lääkettä. No, ensi viikolla taas lääkärille. Ehkäpä hän vaihtaisi koko pääni, jos nätisti pyytäisin.

16.1.2009

Lälläslää


Tapahtumasta on todella pitkä aika, mutta ei ilmeisesti riittävän pitkä, sillä muistan sen edelleen. Oli erään sukulaispoikani rippijuhlat, ja minä halusin halata häntä onnitellakseni. Virhe. Halaaminen on minusta oikein mukavaa, ja se on usein varsin sopiva tapa osoittaa välittämistä, jälleennäkemisen iloa, lohdutusta ja vaikka mitä muuta. Onnitteluhalaukset ovat varsin tavallisia, kevyen kohteliaita mutta kättelyä lämpimämpiä. Minä halaan mielelläni. Olisi pitänyt tajuta, että ujo 15-vuotias maalaispoika ei halaa sukulaistyttöä, ei ainakaan tuvassa kaikkien nähden.

Poika oli kuin pystyynkuollut eikä vastannut mitenkään siihen, että hyppäsin hänen kaulaansa. En tietenkään nähnyt hänen ilmettään, mutta voin hyvin kuvitella että hän näytti siltä niin kuin pelkäisi minun syövän hänet. Vaivautunut hiljaisuus vallitsi tuvassa, olisin voinut kuulla kärpäsen pieraisevan (jos se olisi uskaltanut päästää ääntä). Se oli hirvittävän noloa. Lämmin lähestymiseni torjuttiin niin jäätävän kylmästi, että en voinut olla ottamatta itseeni.

Enkä saanut unohtaa tapausta. Jostain syystä äitini piti koko juttua vitsikkäänä, ja halusi myöhemmin kertoa asiasta sukulaiselle, joka ei ollut juhlissa todistamassa noloa hetkeäni. Äiti halusi toistaa koko kammottavan skenaarion, ja koska en tainnut olla ihan skarppina, menin juttuun mukaan. Sukulaisnainen katsoi kiinnostuneena, kun äiti ja minä näyttelimme tilanteen uudestaan. Minä esitin osani loistavasti, äiti esitti sukulaispoikaa liioitellen. Hän perääntyi halaukseni alta monta askelta tehden selväksi sen, että poika ei todellakaan olisi halunnut tulla halatuksi. Äiti ja sukulaisnainen nauroivat itsensä ihan tärviölle. Minua ei naurattanut. Olen myöhemmin tajunnut, että he luultavasti nauroivat pojan kömpelölle käytökselle, mutta vuosikaudet olen ajatellut että he nauroivat minulle. Että minä olin se nolo tyyppi, jolle kaikki nauravat.

Tämä on vain yksittäinen tapaus, mutta tämä ja tämän kaltaiset tapahtumat elämässäni ovat luoneet alitajuntaani vahingollisen kuvion. Sen kuvion mukaan ihmiset eivät halua vastaanottaa minun välittämistäni, vaan kavahtavat karkuun lähes inhoten - ja jos siitä huolimatta osoitan tunteeni, teen itseni vain naurunalaiseksi. Se on alitajuntani ensimmäinen ajatus: en usko että kukaan haluaa vastaanottaa minun rakkauttani.

Alitajunta on ovela, se oppii kyllä välttämään vaarallisia paikkoja. Minäkin olen (ihan itseltäni salaa) oppinut osoittamaan pörröiset tunteeni niin, että toisten on helpompi niellä ne - ja jos tunteeni tulevat torjutuksi, niin minun on helpompi hyväksyä se. Vitsiin verhoaminen ja vähättely ovat taikasanat, niillä vaikeasta asiasta saadaan helposti käsiteltävä. Tunteeni ovat aidot, tietenkin, mutta ne on naamioitu.

"Minäpä tykkään sinusta, lälläslää!" Näin minun on helppo sanoa. Se on leikkimielistä kiusaamista, sellaista mitä lapset harrastavat. (Varo, saat tyttöbakteereja! *lääps lääps*) Jos joku vastaa siihen tykkäävänsä takaisin, se on tietysti ihanaa (sellaista vastaustahan sillä haetaan, tietenkin). Mutta jos joku vastaa "yööök, tyttö tykkää minusta", sen voi ottaa täysin vitsinä (mitä se luultavasti onkin tässä iässä, mutta vinksahtaneille aivoille ei ole temppu eikä mikään kääntää kaikki itseä vastaan). Oli vastaus siis mikä hyvänsä, sen voi ottaa kevyesti, sillä kyseessähän oli alunperinkin leikki. Pelkkä hauska leikki, ei mitään vakavaa joka voisi kääntyä noloksi.

"Minun ei luultavasti pitäisi pilata hauskaa iltaasi ja nolata itseäni sanomalla tätä, mutta sanon silti: minulla on ikävä sinua." Tällaista viestiä ei vastaanottajan tarvitse edes havainnoida, sillä olen itse vähätellen mitätöinyt sen. Pyytelen anteeksi tunteitani ja ajatuksiani niin kovasti, ettei niitä voi ottaa todesta. Mitä noloa on ikävässä? Viestin pitäisi tietysti olla vain "minulla on ikävä sinua". Ei mitään selittelyjä. Selittelyt ovat suojakeino. Siinä missä huumori tekee vakavasta asiasta leikin, selittely mitätöi koko jutun jolloin se voidaan jättää turvallisesti huomiotta. "No ehkä minä sitten olen vähän outo, kun sinusta tykkään." Alitajunta hurraa; jälleen on vältytty nololta torjunnalta! Eipähän pääse kukaan nauramaan että Hehku näytti tunteensa ja toinen juoksi karkuun pää kolmantena jalkana, hohhoo!

Olen tehnyt itseni kanssa töitä vuosia, ja tätäkin asiaa olen pohtinut pitkään. Tavoitteeni on selkeä: haluan oppia elämään itseni kanssa. Joissain asioissa olen edistynyt huimasti, toisissa vähän hitaammin mutta silti varmasti. Tämä on sellainen juttu, joka kaipaa vielä hiomista.

Minä pidän sinusta. Minä kaipaan sinua. Olet tärkeä minulle.

Vahvoja sanoja. Vain vahva ihminen voi sanoa ne paljaina, valjastaa niiden hurjan voiman. Minulla on vielä pitkästi matkaa siihen hetkeen, että olisin riittävän vahva.

14.1.2009

No eiku


On olemassa paljon ärsyttäviä fraaseja. "No eiku" on yksi ärsyttävimmistä. Sen variantit "joo eiku" ja "joo/no eiku kuule" ovat ihan yhtä surkeita. Törmäsin yhteen fraasipelleen tässä eräänä päivänä.

Hehku: "Kiva kun olet kiinnostunut tästä meidän jutusta."
Pelle: "No eiku en ole yhtään kiinnostunut, ihan väkipakolla minut piti tänne raahata, heko heko."

H: "Heko heko. Kiva kun jaksoit olla niin reippaasti mukana."
P: "No eiku nukkumaan minä tänne tulin, heko heko."

H: "Nukkumisesta puheen ollen: harmi kun et viime yönä saanut unta. Koita nyt ensi yönä nukkua kunnolla."
P: "No eiku ajattelin valvoa toisen yön putkeen, heko heko."

H: "Hmmm. Ehkäpä toivotan sitten hyvää yötä."
P: "No eiku varmaan pahaa yötä, heko heko."

Heko heko vaan itsellesi.

"No eiku" sopii kyllä joihinkin tilanteisiin.

Huolestunut isä: "Sattuuko kovasti?"
Synnyttävä äiti: "No eiku kuule ihan riemusta huudan! Sinun syytäsi! Häivy silmistäni, siittäjä!"

"No eiku" on paikallaan silloin, kun halutaan ilkeästi korostaa toisen kysymyksen tai huomautuksen typeryyttä. Mutta jos fraasia käytetään jatkuvasti, se ikävä kyllä korostaa vain puhujan typeryyttä ja kielenkäytön köyhyyttä.

Pikkumusta


Minulle kävi jokin aika sitten niin kummasti, että musta minihameeni ei enää mahtunut ylleni. Tai mahtui se, mutta ei tuntunut enää kivalta. Viimeksi jokin vaate on jäänyt minulle pieneksi silloin kun olin ehkä 12-vuotias, joten tämä oli varsin merkittävä tapaus.

Ehjää kangasta ja toimivaa vetoketjua ei tässä taloudessa kovin herkästi heitetä pois, joten hame koki muodonmuutoksen.


Se on nyt maltillisen kokoinen (korkeus 22 cm ja leveys 19 cm) olkalaukku. Ryhditön ja ruttuinen, ja siksi ikävä kuvattava. Vetoketju on avoinna, jotta näette miten olen täysin järjenvastaisesti laittanut laukkuun kirkkaansinisen puuvillavuoren (ja kiinnittänyt sen huolettomasti pistoilla, jotka varmasti näkyvät). Hihnaksi ostin paksuhkon puuvillanyörin, jonka ompelin laukun sivuihin kiinni. Sivuissa olevat napit ovat vain koristeita. Niiden tarkoitus on tehdä nyörin päätöskohdasta jotenkin siistimpi ja viimeistellympi, ettei naru vain lopu töksähtäen. Lopullista kiinnityspaikkaa ja -tapaa etsii ihana sydänheijastin, jonka sain ystävältä joululahjaksi.

12.1.2009

Hehku kutsuu, kuuleeko Kosmos?


Fengshui on hauska juttu. Vaikka olen tutustunut siihen vain pintapuolisesti, ja suhtaudun joihinkin lukemiini asioihin vähintäänkin skeptisesti, niin energian olemassaolon ja toiminnan olen valmis uskomaan.

Energia on kuin tuuli, joka tulee sisään ulko-ovesta ja levittäytyy ympäri asuntoa. Se pyörteilee, kimpoilee, kasaantuu, hajoaa ja virtailee. Sitä voi ohjailla, vahvistaa ja estää. Jos heti ulko-ovea vastapäätä on peili, energia kimpoaa siitä samantien takaisin ulos, eikä tuo sisään mitään uutta tai hyvää. Jos heti ovea vastapäätä on ikkuna, energia pyrkii suorinta tietä ikkunasta ulos. Virtausta voi ikkunan edessä hidastaa verhoilla, amppelikasveilla tai muilla killuttimilla.

Sulavalinjaisesti ja selkeästi sisustetussa asunnossa energia virtaa vapaasti. Se pääsee huuhtelemaan jokaista nurkkaa lempeästi. Ahtaassa ja sotkuisessa asunnossa energia ei virtaa, vaan pysähtyy. Se ummehtuu ja tekee sairaaksi. Sellaisessa asunnossa on tukahtunut tunnelma, energiaummetus, eikä siellä voi hengittää vapaasti.

Oletteko huomanneet, että tyhjillä tiloilla on taipumus täyttyä? Jos teette suursiivouksella tilaa vaatekaappiinne, niin eikö se viimeistään puolen vuoden päästä ole taas ääriään myöten täynnä? Hankkiutumalla eroon vanhoista rojuista ja tekemällä elämäänsä tilaa ihminen kertoo kosmokselle olevansa valmis uusiin asioihin. Kun vanhat jutut on raivattu tieltä pois, voi energia virrata vapaasti ja tuoda mukanaan kaikkea uutta. Toisin sanoen: jos haluat elämääsi jotain uutta, tee sille tilaa.

Minun sänkyni on erittäin huonosti sijoitettu parisuhde-energian kannalta. Kaikkein parasta on, jos sängyn voi sijoittaa niin että sen molemmilla puolilla on yhtä paljon tilaa. Silloin sängyn feminiinisen puolen ja maskuliinisen puolen välillä vallitsee tasapaino. Minun sänkyni on seinää vasten niin, että miehen puoli on litistynyt. Energeettisesti ajatellen miehellä ei ole tilaa tulla sänkyyni, joten virta ei voi tuoda miehiä mukanaan.

Tässä hieno kaavakuva siitä kuinka mies litistyy (ja siitä kuinka jokainen itseään kunnioittava vanhapiika sänkynsä sijoittaa, ettei vahingossakaan luo energeettisesti otollisia olosuhteita miehille!).


Minä en ole keksinyt sitä, että miehellä ja naisella olisi sängyssä omat puolensa ja että ne olisivat näin päin, tämä on fengshuilainen näkemys asiasta. Mutta ne keillä on kumppani sängyssä, voivat huvin ja urheilun vuoksi kertoa että kuinka päin heillä nukutaan ja kuinka vallitsevaan järjestelyyn on päädytty.

No, asunnon koon vuoksi minun on vaikea sijoittaa sänkyä niin, että sen molemmilla puolilla olisi yhtä paljon tilaa. Tai edes tilaa. Minä täytän asuntoni kokonaan, täällä ei juurikaan ole tyhjää tilaa, joka kutsuisi miestä täyttämään sitä. (Kyllähän täällä yksi tyhjä aukko on, jota toivoisin jonkun täyttävän, mutta se on sitten ihan toinen ja vähän pervompi juttu.) Asunto on mitä on, ja olen sen sisustanut mieleisekseni mahdollisuuksien rajoissa. En jaksa murehtia sitä.

Olen enemmän huolissani pääni sisällöstä. Pelkään, että yksi ihminen täyttää pääni niin tehokkaasti, ettei siellä ole tilaa muille. (Vähän tähän tyyliin.) Tavaroita on helppo siirrellä ja kaappia helppo tyhjentää, mutta kuinka saisi päähänsä tilaa uusille tuulille? Mielen siivousta kutsutaan toisinaan unohtamiseksi tai eteenpäin menemiseksi, mutta se on niin paljon helpommin sanottu kuin tehty. Rojun voi heittää pois, mutta mukavasta kuvasta on vaikea luopua - silloinkin kun se ei ihan täysin sovi sisustukseen.

10.1.2009

Puuttuva taika


Vuosi on alkanut melko vauhdikkaasti, eikä mitenkään huonosti.

Vietin vuoden 2008 viimeiset tunnit hyvän ystäväni juhlissa. Minulla oli kyllä koko päivän ollut sellainen olo, etten tosiaankaan halua lähteä minnekään, missä pitäisi olla sosiaalinen. Halusin vain jurottaa kotona yksinäni, enkä nähdä toisten riemua ja hyvää mieltä. Mutta lähdin sitten kuitenkin, ja oikein hyvä niin. Viihdyin oikein mainiosti, vaikka porukka oli vähän vähemmän tuttua.

Siellä oli semmoinen söötti poika, jonka olen nähnyt kerran aiemmin yhteisen ystävämme pikkujouluissa, ja hänen kanssaan juttelin jonkun verran. Juttu luisti oikein mukavasti, ja minäkin kummasti piristyin. Hän aloitti tarinan siitä, kuinka hän on lempinimensä saanut, mutta tarina jäi pahasti kesken. Se vain jotenkin jäi siinä hötäkässä, kun lähdimme ampumaan raketteja. Hauskaa on se, että seuraavan päivän iltana siltä pojalta tuli tekstiviesti, jossa hän kysyi että haluaisinko ehkä kuulla sen kesken jääneen tarinan joskus kahvikupposen ääressä. No toki! Koska tämä viikko oli molemmilla vähän hankalan kiireinen, sovimme treffit ensi viikolle. Jännää :).

Tällä viikolla oli tosiaan minullakin poikkeuksellisen paljon ohjelmaa. Tiistaina kävin kuuntelemassa musiikkia, niin kuin aina kuukauden ensimmäisenä tiistaina. Kivaa musiikkia, rento tunnelma ja mukavia ihmisiä, sopii minulle. Pitkälti sama porukka siellä aina tuntuu olevan, ja yksi vaki-ihmisistä sattuikin sitten istumaan viereeni. "Käykö neiti täällä useinkin", kysyi hän vitsinä, sillä tietää todella hyvin että käyn. Jatko oli yhtä omaperäinen "voinksmä tarjota sulle jotain juotavaa". Teetä, kiitos :). Keskustelimme musiikista ja maailman huonoimmista iskurepliikeistä (olimme yhtä mieltä siitä, että hänen käyttämänsä ovat aika kuluneita :D). Oli kiva saada illan ajaksi seuraa, ja toivon että jatkossakin näen hänet siellä. Ehkäpä.

Keskiviikkona oli vuoden ensimmäiset tanssiharjoitukset. Muuten meni mukavasti, mutta käyttämämme tila oli jäätävän kylmä :/. Varpaani olivat aivan jäässä! Harjoituksiin oli eksynyt aivan uusi ihminen, ja vieläpä mies! Voipa hyvinkin olla, että tänä keväänä unohdan miehisen roolini ja tanssin poikkeuksellisen paljon naisena, jos se komistus jatkaa harjoituksissa käyntiä... ;)

Torstai oli tehokas treffipäivä: tapasin peräti kaksi herrasmiestä! Ensimmäiset treffit olivat oikein mukavat, eivätkä toisetkaan pieleen menneet ;). Teetä ja sympatiaa sain molemmilta miehiltä, ja molempien kanssa oli todella helppo puhua. Ihanaa, kun tuntuu siltä että toiselle voi puhua kaikesta maan ja taivaan välillä. Jälkimmäiset treffit venyivät pitkälle iltaan, enkä ole siitä ollenkaan pahoillani. Minut saatettiin ihan kotiovelle asti ja sain vielä lujan ja lämpimän halauksen mukavan illan päätteeksi. Aion pitää huolen siitä, että tämä otetaan uusiksi joskus ;).

Perjantai oli aika kamala päivä, mutta megalomaaninen vitutus kaikkosi välittömästi, kun pääsin illalla kuuntelemaan hyvää musiikkia hyvässä seurassa. Energinen ja erittäin hyvä trio soitti irkku- ja skottimusiikkia. Kovin montaa vapaata tuolia ei paikalta löytynyt, ja se yksi vapaa vierestäni täyttyi noin puolessavälissä settiä. Viereeni istunut mies oli kovasti juttutuulella, eikä se nyt varsinaisesti minua haitannut. Kummasti paljon siinä tuli juteltua niitä näitä, vaikka keskityin aika tiukasti esitykseen. Mies paljastui kovaksi irkkufaniksi, eikä ollut vaikeaa vakuuttaa häntä siitä että trio esittää loistavasti sekä klassikkoja että uudempaa tavaraa. Kerroin tietäväni, että sama porukka esiintyy kevään aikana useamman kerran samassa paikassa. Ja jotenkin puolivahingossa tuli vähän niin kuin sovittua, että näemme seuraavalla keikalla. Hih.

Tänään oli ohjelmassa tovereiden tuparit. Paljon tuttuja ja turvallisia naamoja. Sekä tietysti paljon ruokaa. Kauaa en jaksanut olla, jotenkin ei ole ihan paras olo. Olin silti kumman sosiaalinen, ja ajauduin puheille yhden ihan tuntemattoman miehen kanssa. Kävi ilmi, että hän on muuttanut vuodenvaihteessa Tampereelle, ja asuu itse asiassa melkein naapurissani! Minä lupasin lähteä hänelle oppaaksi lenkkipolulle ensi viikolla. Hauskan ja fiksun oloinen vapaa mies melkein naapurissa... siis ei ole todellista!

Eikä olekaan. Ei tietenkään. Mitä te oikein kuvittelette? Että minulle voisi tapahtua jotain tällaista? Höpö höpö. Näinhän vuosi on oikeasti alkanut:

Minä kyllä menin ystäväni vuodenvaihdebileisiin. Ja minä kyllä viihdyin siellä ihan hyvin. Ja minä jäin vaille lopullista selvitystä siitä, että mistä se yksi jätkä on lempinimensä saanut. Mutta mitään viestiä ei tietenkään ole tullut. Enkä minä sellaista odotakaan. Tiistaina kävin kuuntelemassa musiikkia. Mutta kukaan ei istunut viereeni. Oli kyllä niin "mies jonka ympäriltä tuolit viedään"-fiilis... *huokaus* Tervehdin muutamaa tuttua, mutta siinäpä se oli. Yksin tulin, yksin olin ja yksin lähdin.

Tanssikertomus on myöskin totta, paitsi siltä osalta että harjoituksiin olisi tullut joku uusi mies. Jos sinne joku uusi ja kiinnostava ja vapaa mies tulisi, niin hänen nimensä olisi luultavasti Maailman Kahdeksas Ihme. Trion keikalla viereeni ei istunut ketään. En tavannut ketään uutta ihmistä tai puhunut vieraille miehille. Viulistia ja rumpalia tervehdin parilla sanalla, ja kitaristilla on jo puhelinnumeroni. Tupareissa oli pari ennestään tuntematonta ihmistä, mutta en minä tullut niille puhuneeksi.

Torstain tapahtumat sentään ovat tosia, juuri niin kuin kuvasin. Mutta etten nyt johda lukijoitani harhaan, on ehkä tarkennettava, ettei kumpikaan tapaus ole Tuleva Mieheni.

Yritin keksiä tähän loppuun jonkun nasevan ja ehkä hauskan lauseen, joka alleviivaisi sopivasti mutta ei liikaa kevyttä masennustani ja raskasta yksinäisyyttäni, mutta en sitten keksinyt mitään. Voin vain jatkaa otsikkoani: puuttuva taika... puuttuu edelleen.

9.1.2009

Ruttu


Tänään olen rutussa. Rutussa kuin rusina.

Kaikki ärsyttää, ihan kaikki. On jotenkin levoton olo. Mikään ei ole hyvin, vaan joka kohdasta hiertää.

Ärsyttää tämä blogisäätö. Hermostuin Vuodatuksen uudistuksiin. Harmittaa se, etten jaksanut olla kärsivällisempi sen kanssa. Pelottaa, että kohta Vuodatus toimii kuin unelma ja minä tappelen Bloggerin epätäydellisyyden kanssa. En jaksanut Vuodatusta, mutta en olisi halunnut siitä luopuakaan. En ole tyytyväinen tähän tilanteeseen. Ärsyttää kaikki sähläys ja uuden opetteleminen. Aamulla oli sellainen olo että lopetan tämän blogin ennen kuin ehdin oikeastaan aloittaakaan, ja palaan häntä koipien välissä kärsimään Vuodatukseen. Nyt on sellainen olo että lopetan bloggaamisen tykkänään. Mur.

Ärsyttää oma pää ja sen sisältö. Ärsyttää se, etteivät ensimmäiset lääkkeet purreet krooniseen tulehdukseen poskionteloissa, vaan minun on mentävä lääkärille uudestaan. Ärsyttää se, etten osaa olla ottamatta itseeni. Ärsyttäviä ovat pussilakanat, joissa ei ole yläpäässä käsille reikiä, vaan peitto on sullottava sisään vaivalloisesti. Ärsyttävää on se, että keittiön lattialla on murusia. Kuka älykääpiö ne on sinne viskellyt? Ärsyttää se, että saan kohta päänsärkyä tästä kulmien kurtistelusta. Ärsyttää se, että ärsyttää.

Yritin silitellä itseäni yliripeällä lenkillä. Viiletin polulla kuin myrskyn merkki, kuin pieni vihainen puhuri. Pois alta, risut ja männynkävyt! Eivät ehtineet, raukat, menin päältä. Mutta kroppa ei taipunut siihen vauhtiin millä mieli olisi vienyt. Keho oli raskas riippakivi. Ruutia tiskirätissä. Se kuvaa huonosti mutta silti parhaiten olotilaani. Eli ei auttanut. Nyt olen ärtynyt ja hikinen.

Haluan huutaa, potkia, raivota, kiehua ja hakata!

Ei piristä edes se, kun ystäväni sanoi että "söpöytän asioita". "Sinä luot söpöyttä ympärillesi", täsmensi hän. Kauhean kivasti sanottu, mutta ei nyt auta. Nyt minä en näe mitään söpöyttä missään.

Olemassaoloni ärsyttää minua. Niin että jos kun olen äksy, niin se johtuu vain siitä että olen. Peruutan tapaamiseni, heitän tietokoneeni pihalle ja pistän puhelimeni alas vessanpöntöstä. Vedän vitun päähäni ja lähden vuorille mietiskelemään.

8.1.2009

Tervetuloa


Uusi koti, vanhat kujeet. Pysykää perässä, jos pystytte!
Ulkoasu ei ehkä ole ihan kohdallaan, ja onhan uudessa systeemissä opettelemista, mutta eiköhän tämä tästä.

Täältä kaikki alkoi, nyt jatketaan säätöä ja sähläämistä uusissa puitteissa :).