17.4.2009

Oi, maamme


Tykit laulavat, laukaukset kajahtelevat. Miehet uhrautuvat, hyökkäävät, puolustavat, taistelevat verissä päin, kaatuvat. Totiset kasvot sen kertovat: periksi ei anneta! Kotona rukoillaan, että pojat tulisivat kotiin ehjinä ja voitokkaina.

Sota? Ei, vaan jääkiekkoa hienoimmillaan.

Ipo heitti tuossa jokin aika sitten melko hankalan haasteen. Hän pyysi minua kertomaan miten näen ja koen suomalaisuuden. Vastasin hänelle ylipitkällä postilla, joka meni suuresti ohi aiheesta, mutta onnistuin minä kai lopulta mietteeni tiivistämään.

Suomalaisuus on toki monia asioita, hyviä ja huonoja, mutta minulle se on ennen kaikkea vahvuutta, voimaa, kestävyyttä, sitkeyttä ja lujuutta. Jos se pitäisi yhteen sanaan laittaa, niin kai se olisi sitten se sisu.

Ystäväni sanoi, että joku sotaveteraani voisi määritellä suomalaisuuden samoin. En ollut tullut ajatelleeksi, mutta ehkäpä niin. En minä sinällään ylläty veteraanimaisista ajatuksistani, kun minulla on sotaan sellainen suhde kuin on.

Ja miten jääkiekko tähän nyt liittyy? No, jääkiekko on parhaimmillaan varsin suomalainen (ehkä suomalaisin) laji. Sen lisäksi että se on aivan pöhköä, se on hienona hetkenä todella hienoa. Se tekee näkyväksi minun suomalaisuuteni ytimen.

Ja kun oikein pääsin vauhtiin, en osaa lopettaa. Minun mielessäni elää myyttinen kansa. Karun kaunis, vielä jossain määrin villi ja vapaa. Meillä ei ainoastaan ole tallella suhde luontoon, vaan me olemme luontoa. Roudan ja revontulten väkeä. Aito suomalainen mies on karhu, joka voi sulkea syliinsä metsän varjot. Minulla on tukassani tulen leimu, lanteillani kuohuva koski ja rinnassani yöttömän yön valo. Tule, pohjan poika, ja ravista taivaalta tähdet minun helmaani hehkumaan :).

Menipäs kansallis-eeppis-romanttis-runolliseksi. Siirappia yök yök.

Mutta minkäs teet. Täällä on koti ja juuret, sydän ja sielu. Tänne synnyin ja täällä kuolen, enkä muualle kaipaa.

Ei kommentteja: