6.3.2009

Last woman standing


Kävin eilen elokuvissa (kiitos sponsorille!) katsomassa kun Daniel Craig esittää ulkomaalaista puhumalla hassusti. Uhma kertoo juutalaisista jotka selvisivät hengissä holokaustista piiloutumalla metsään. Tarina on tosi, mutta ei kovin tunnettu. Elokuva ei ollut kovinkaan kummoinen (ei silti aivan niin huono kuin pelkäsin), mutta tarina oli mielenkiintoinen. Oli ihan virkistävää nähdä toisen maailmansodan juutalaisista kertova elokuva, jossa ei ole ainuttakaan kuvaa keskitysleiriltä.

Aina kun tehdään elokuva todellisista tapahtumista ja aidoista ihmisistä, on lopputulos helposti hieman dokumentaarinen. Niin tälläkin kertaa. En osaa oikein selittää sitä. Vaikka näyttelijöissä ei sinällään ollut mitään vikaa, en silti saanut hahmoista oikein kiinni. Läheltä, mutta silti niin yleisellä tasolla kerrottu tarina ei antanut tilaa henkilökohtaiselle draamalle, joka olisi koskettanut minua. Huono draama, kun ei minua itkettänyt.

Yksi kohtaus oli liikuttava. Mies ja nainen olivat kovasti toisiinsa ihastuneita, mutta eivät olleet sitä vielä toisilleen tunnustaneet. Kun he sitten saivat olla hetken kaksin, ei merkittävää ollut niinkään se mitä sanottiin vaan se kuinka ja kelle se sanottiin. En harmikseni muista sanoja aivan tarkasti, mutta melko varmasti se meni näin:

Nainen: Why don't we have guns like men do?
Mies: Why would women need guns?
N: For protection.
M: Women have men for protection.
N: I want protection.

Siinä kohtauksessa oli merkitseviä katseita ja tunnetta mukana. *sydänläpätys ja ihastunut huokaus* Se oli hieno.

Sanottava on, että elokuvaelämystäni häiritsi migreeni. Ehkä olisin voinut eläytyä tarinaan paremmin, jos joku demoni ei olisi porannut oikeaa ohimoani halki. Minun olisi pitänyt arvata, että koko päivän kestänyt omituinen olo puhkeaa särkynä hetkenä minä hyvänsä, mutta enpä taas jotenkin arvannut. Tietenkin kipu iski kesken elokuvan. No, räjähdykset valkokankaalla saivat aivan uutta pontta kun jokainen niistä viilsi päätäni julmasti.

Kotimatka tuntui kyllä kamalan pitkältä, kun pää tuntui halkeavan. Kotona kuolin pariksi tunniksi, ja sitten nousin kuin haamu nakertamaan vähän yöpalaa (syömättä jättäminen ei yleensä ainakaan auta torjumaan migreeniä). Nyt olen taas jotenkin elossa - saapa nähdä kuinka kauan tätä riemua kestää tällä kertaa. Minulla kun on ollut viime aikoina tavallista tiuhempaan päänsärkyä. En oikein pidä siitä, että joka toinen päivä menee kipuillessa ja joka toinen päivä siitä toipuessa. Olen jotenkin vajaa ennen kohtausta, ja kummallisessa pöhnässä säryn loputtua. Järjellisten lauseiden muodostaminen on vähän vaikeaa, pahoittelen.

Sota (tosin eri sota) on ollut mielessä muutenkin. Kävin viikko sitten katsomassa uudestaan näyttelyn "Tampere 1918", kun Vapriikkiin pääsee kevään aikana ilmaiseksi sisään perjantaisin. Vaikuttavahan se oli edelleen. En varmaankaan oppinut mitään uutta tällä reissulla, mutta jotkut asiat ehkä jäivät kertauksen vuoksi nyt paremmin päähän.

Erityisesti minua kiinnostaa naisten osuus sotatoimissa. Tampere oli sisällissodan ainoa kaupunki, jossa naiset sotivat siinä missä miehetkin. Viimeiset kaupungintaloa puolustaneet punaiset olivat naisia. Tampere on taistelevien naisten kaupunki. Ehkä siksi pidän tästä niin kovasti :).

Ja nyt vihdoinkin tajuan hieman enemmän sodan taustoista. En tosin näyttelyn ansiosta, vaan koska ihana ystäväni jaksoi selvittää minulle asioita. Harkitsijaluonteeni näkyy myös siinä, kuinka hankin ja omaksun tietoa. Vaikka jaksaisin lukea kaikki näyttelytekstit, en jaksa tai osaa muodostaa niistä selkeää kokonaisuutta. Muistan vain yksityiskohtia, pieniä tiedonmurusia jotka sitten leijuvat irrallaan kun en osaa yhdistää niitä toisiinsa.

Mutta kun joku jaksaa kertoa minulle asioista (ja kyse on nimenomaan siitä että jaksaako se toinen, minä kyllä jaksan kuunnella ja olla innostunut jos aihe yhtään kiinnostaa - ja sota kiinnostaa aina), pysyn paljon paremmin kärryillä. Sitten minä imen tietoa ja teen tarkentavia kysymyksiä. Keskustelu on minulle paras tapa kerätä tietoa ja järjestellä sitä päässäni. Ja loistavan keskustelun ansiosta minä tiedän nyt enemmän sodasta kuin aikaisemmin. En paljoa vieläkään, mutta nyt minulla on sentään joku pohjarakenne, johon voin liittää sitten niitä irrallaan pyöriviä palasia.

Mutta tänään ei sodita. Tänään mennään katsomaan riisuutuvia naisia! Höyheniä! Kimallusta! Paljasta pintaa! Burleskia!

7 kommenttia:

Hannelen paratiisi kirjoitti...

Sitä filmiä en muistaakseni nähnyt, tänään näemme intialaisen Slumdog Millionaire, 8 Oscaria saanut.

Johanna kirjoitti...

Latailtiin tuo leffa jokin aika sitten miehen kanssa koneelle, tuli vähän sama olo, ei oikein tiedä mikä siinä elokuvassa sitten oli vikana, mutta ei se vaan jotenkin täyttänyt "hyvän" elokuvan kriteerejä. Graig oli tietysti ihuna ja en tiedä miksi mutta katselin koko ajan sen takkia kun se oli muka niin makea :D
Muistan tuon kirjoittamasi kohtauksen, aikalailla noin ne sanat meni, jos ei just ja noin. :)

Hehkuvainen kirjoitti...

Hannelen paratiisi: no siltä filmiltä sopii jo odottaa jotain erikoista. Jostain syystä se on mennyt ihan tutkani ohi, eikä kiinnosta minua lainkaan. En tiedä miksi.

Johanna: minäpä katselinkin kakkosmiestä, eli Liev Schreiberia ;).

Mustikkamaa kirjoitti...

Mä kävin eilen katsomassa Bolt-animaation 3D:nä 8). Ihan hieno! Täällä on kylässä avokin 11v. kummipoika ja 13v. isosiskonsa (kunnon teinejä goottivaatteineen ja ketjuineen). Kunnon action-viikonloppu siis :D.

Elegia kirjoitti...

Vaikuttaa mielenkiintoiselta elokuvalta. En ole käynyt leffassa miesmuistiin. Onko tuo muuten tehty kirjasta vai suoraan elokuvaksi, tiedätkö? Itse mieluummin aina luen kirjan kuin katson leffan (tosin voin luettuani katsoa myös leffan), koska ilmeisesti olen vain laiska katsomaan elokuvia. Tuulen viemää on poikkeus.

Ikävä tuo sinun migreenisi. Voin jotenkin kuvitella sen kivun, koska minulla oli (ei ole ollut enää vuosiin) eräänä aikana migreenejä silloin tällöin (tosi harvoin kuitenkin tyyliin muutamia kertoja vuodessa) ja minulla ne johtivat aina oksenteluun noin vuorokauden armottoman hedarin jälkeen. Silloin sattui myös kehoon, ihan kuin sekin olisi jotenkin puutunut. Puistatus, onneksi minulla ei ole ollut niitä moniin vuosiin!

Onko sinulla muuten lääkkeitä migreeniin? Tavalliset buranathan ovat ihan yhtä tyhjän kanssa. Itse vetäisin kerran pari Tylenolia (kaveri toi minulle) migreeniin. Kävi niin, että nukahdin (mitä ei yleensä tapahdu migreenissä, valitettavasti) ja kun heräsin myöhemmin oli kipu poissa. Tylenoleja ei tosin saa Suomesta (ainakaan ilman reseptiä) – hamstrasin niitä Jenkeistä, jossa niitä saa lähes joka marketista ja muuten puoli-ilmaiseksi.

Oho, meni vähän aiheen ohi. Anteeksi, innostuin ;)

Hehkuvainen kirjoitti...

Mustikkamaa: teiniactionia! Apua :D. Laitoin tänään kirjeen postiin, se tullee sinulle tiistaina ^_^.

Elegia: tämä artikkeli antaisi ymmärtää, että kirja on ollut elokuvan pohjana.

Eikä haittaa, että menee ohi aiheesta (eikä edes mennyt). Onpa mahtavaa, että olet päässyt migreenistä eroon!!!

Olen toisaalta onnekas, sillä en koskaan vielä ole oksentanut migreenissä. Kovin onnekas en sen sijaan ole kohtauksien tiheyden suhteen: minulla voi hyvinkin olla 2-3 kohtausta viikossa. Aivan uskomatonta on, jos selviän kaksi viikkoa ilman särkyä.

Buranaahan en voi vatsani takia syödä, eikä siitä tosiaan aina olisi apuakaan. Panadolia nappailen nykyään, koska se auttaa jos on auttaakseen.

Olen kokeillut muistaakseni kolmea eri täsmälääkettä. Ne auttoivat vähän satunnaisesti (joskus hyvin, yleensä vain keskinkertaisesti), mutta harmillisesti niissä oli kaikissa sivuvaikutuksena paha olo ja kuristava tunne kurkussa. Ei ollut ollenkaan hyvä :/. Lisäksi ne ovat todella kalliita! Niin että Panadolilla mennään.

Hehkuvainen kirjoitti...

Niin, ja siis vielä siitä elokuvasta ja kirjasta. Kirjahan on luultavasti siis historiankirja, eikä niinkään tarinamuotoinen juttu, joten lukukokemus voi olla perin erilainen kuin elokuva.