16.1.2009

Lälläslää


Tapahtumasta on todella pitkä aika, mutta ei ilmeisesti riittävän pitkä, sillä muistan sen edelleen. Oli erään sukulaispoikani rippijuhlat, ja minä halusin halata häntä onnitellakseni. Virhe. Halaaminen on minusta oikein mukavaa, ja se on usein varsin sopiva tapa osoittaa välittämistä, jälleennäkemisen iloa, lohdutusta ja vaikka mitä muuta. Onnitteluhalaukset ovat varsin tavallisia, kevyen kohteliaita mutta kättelyä lämpimämpiä. Minä halaan mielelläni. Olisi pitänyt tajuta, että ujo 15-vuotias maalaispoika ei halaa sukulaistyttöä, ei ainakaan tuvassa kaikkien nähden.

Poika oli kuin pystyynkuollut eikä vastannut mitenkään siihen, että hyppäsin hänen kaulaansa. En tietenkään nähnyt hänen ilmettään, mutta voin hyvin kuvitella että hän näytti siltä niin kuin pelkäisi minun syövän hänet. Vaivautunut hiljaisuus vallitsi tuvassa, olisin voinut kuulla kärpäsen pieraisevan (jos se olisi uskaltanut päästää ääntä). Se oli hirvittävän noloa. Lämmin lähestymiseni torjuttiin niin jäätävän kylmästi, että en voinut olla ottamatta itseeni.

Enkä saanut unohtaa tapausta. Jostain syystä äitini piti koko juttua vitsikkäänä, ja halusi myöhemmin kertoa asiasta sukulaiselle, joka ei ollut juhlissa todistamassa noloa hetkeäni. Äiti halusi toistaa koko kammottavan skenaarion, ja koska en tainnut olla ihan skarppina, menin juttuun mukaan. Sukulaisnainen katsoi kiinnostuneena, kun äiti ja minä näyttelimme tilanteen uudestaan. Minä esitin osani loistavasti, äiti esitti sukulaispoikaa liioitellen. Hän perääntyi halaukseni alta monta askelta tehden selväksi sen, että poika ei todellakaan olisi halunnut tulla halatuksi. Äiti ja sukulaisnainen nauroivat itsensä ihan tärviölle. Minua ei naurattanut. Olen myöhemmin tajunnut, että he luultavasti nauroivat pojan kömpelölle käytökselle, mutta vuosikaudet olen ajatellut että he nauroivat minulle. Että minä olin se nolo tyyppi, jolle kaikki nauravat.

Tämä on vain yksittäinen tapaus, mutta tämä ja tämän kaltaiset tapahtumat elämässäni ovat luoneet alitajuntaani vahingollisen kuvion. Sen kuvion mukaan ihmiset eivät halua vastaanottaa minun välittämistäni, vaan kavahtavat karkuun lähes inhoten - ja jos siitä huolimatta osoitan tunteeni, teen itseni vain naurunalaiseksi. Se on alitajuntani ensimmäinen ajatus: en usko että kukaan haluaa vastaanottaa minun rakkauttani.

Alitajunta on ovela, se oppii kyllä välttämään vaarallisia paikkoja. Minäkin olen (ihan itseltäni salaa) oppinut osoittamaan pörröiset tunteeni niin, että toisten on helpompi niellä ne - ja jos tunteeni tulevat torjutuksi, niin minun on helpompi hyväksyä se. Vitsiin verhoaminen ja vähättely ovat taikasanat, niillä vaikeasta asiasta saadaan helposti käsiteltävä. Tunteeni ovat aidot, tietenkin, mutta ne on naamioitu.

"Minäpä tykkään sinusta, lälläslää!" Näin minun on helppo sanoa. Se on leikkimielistä kiusaamista, sellaista mitä lapset harrastavat. (Varo, saat tyttöbakteereja! *lääps lääps*) Jos joku vastaa siihen tykkäävänsä takaisin, se on tietysti ihanaa (sellaista vastaustahan sillä haetaan, tietenkin). Mutta jos joku vastaa "yööök, tyttö tykkää minusta", sen voi ottaa täysin vitsinä (mitä se luultavasti onkin tässä iässä, mutta vinksahtaneille aivoille ei ole temppu eikä mikään kääntää kaikki itseä vastaan). Oli vastaus siis mikä hyvänsä, sen voi ottaa kevyesti, sillä kyseessähän oli alunperinkin leikki. Pelkkä hauska leikki, ei mitään vakavaa joka voisi kääntyä noloksi.

"Minun ei luultavasti pitäisi pilata hauskaa iltaasi ja nolata itseäni sanomalla tätä, mutta sanon silti: minulla on ikävä sinua." Tällaista viestiä ei vastaanottajan tarvitse edes havainnoida, sillä olen itse vähätellen mitätöinyt sen. Pyytelen anteeksi tunteitani ja ajatuksiani niin kovasti, ettei niitä voi ottaa todesta. Mitä noloa on ikävässä? Viestin pitäisi tietysti olla vain "minulla on ikävä sinua". Ei mitään selittelyjä. Selittelyt ovat suojakeino. Siinä missä huumori tekee vakavasta asiasta leikin, selittely mitätöi koko jutun jolloin se voidaan jättää turvallisesti huomiotta. "No ehkä minä sitten olen vähän outo, kun sinusta tykkään." Alitajunta hurraa; jälleen on vältytty nololta torjunnalta! Eipähän pääse kukaan nauramaan että Hehku näytti tunteensa ja toinen juoksi karkuun pää kolmantena jalkana, hohhoo!

Olen tehnyt itseni kanssa töitä vuosia, ja tätäkin asiaa olen pohtinut pitkään. Tavoitteeni on selkeä: haluan oppia elämään itseni kanssa. Joissain asioissa olen edistynyt huimasti, toisissa vähän hitaammin mutta silti varmasti. Tämä on sellainen juttu, joka kaipaa vielä hiomista.

Minä pidän sinusta. Minä kaipaan sinua. Olet tärkeä minulle.

Vahvoja sanoja. Vain vahva ihminen voi sanoa ne paljaina, valjastaa niiden hurjan voiman. Minulla on vielä pitkästi matkaa siihen hetkeen, että olisin riittävän vahva.

5 kommenttia:

Avaruushiiri kirjoitti...

Kuulostipa taas tutulta. Vielä joskus kouluaikoina olin tosi välitön ja rehellinen, ja jouduin sen vuoksi toistuvasti naurunalaiseksi. Pikku hiljaa sitä vastaan kehittyi sitten suojakeinoksi (itse)ironia: jos nauran itse ensin itselleni, muiden ei kannata.

Mutta menee se syvemmällekin. Tällainen pikkunokkela sanailu, joka on minulle suorastaan toinen luonto, on ennaltaehkäisevän itsesuojelun keino arkipäiväisessä kanssakäymisessä: jos toinen reagoi johonkin sanomaani negatiivisessa mielessä, voi sen väittää olleen sarkasmia alun perinkin. Heko heko.

Rehellisyyttä ja rohkeutta kunnioitan ja peräänkuulutan, mutta tällaisesta epärehellisyydestä ja pelkuruudesta en tunnu pääsevän eroon.

Kaikesta huolimatta väitän, että huumori on kyllä suojakeinoista sieltä paremmasta päästä. Pilke silmäkulmassa on aina parempi kuin kovettunut sydän.

Avaruushiiri kirjoitti...

Blogger muuten tuntuu kadehtivan Vuodatusta... sain tapella jonkun tovin epämääräisten virheilmoitusten kanssa ennen kuin sain sanottavani eetteriin.

Hehkuvainen kirjoitti...

Ihanaa, että jaksoit tapella :)! Ja ihanaa, että onnistuit tiivistämään muutamaan lauseeseen sen, mitä minä yritin sekavasti sanoa. Helppoa ei tämä ole, eikä aina osaa toimia niin kuin haluaisi.

Ja tässä kirjoituksessa nyt oli puhe vain toisesta puolesta, vaikka osansa asiassa on tietysti vastaanottajallakin. Jos vaatii vahvuutta sanoa suoria sanoja, niin kyllä sekin vaatii vahvuutta että ottaa niitä vastaan.

Huumoriin verhottua juttua on helppo käsitellä. Kun puhutaan suoraan, siinä voi mennä pupu pöksyyn kun iskee pelko - "apua, onko toi nyt tosissaan". Ei tarttisi mennä, mutta myönnän, helposti menee.

(Migreeni, ei kykene kirjoittamaan järkevästi.)

TCL kirjoitti...

Kyllä ne kaikki naurut menivät sille pojanklopille viimeistä hörähdystä myöten, ei sitä voi tulkita mitenkään toisin. :D

Hehkuvainen kirjoitti...

^_^