Normipäivä

Sarastusvaloni herättää minut kuudelta. (Vessassa käyvä mies yleensä kahdelta tai kolmelta, mutta sitä ei lasketa.) Pesen nassuni, pistän illalla valmiiksi laitetut vaatteet päälleni ja siirryn keittiöön. Valmistan eväät töihin ja aamiaista syödessäni teen pienen nettikierroksen (sähköposti, päivittyneet blogit ja uutisotsikot). Hammaspesu, pusu miehelle ja siirtyminen bussipysäkille. Kello on 07:10.

Bussi kuljettaa keskustaan asti, siitä kävelen töihin puolisen tuntia. Voisin ottaa toisen bussin ja säästää aikaa vartin verran, mutta mieluusti otan aamuun pienen kävelyn oli keli mikä hyvänsä. Toimistolla olen vähää vaille kahdeksan, täydessä työn touhussa kahdeksalta. Ja sitä touhua riittää sitten kello neljään asti.

Palaan kotiin joko suoraan tai ruokakaupan kautta, osan matkasta kävellen ja osan bussilla. Eli sama kuin aamulla mutta vain eri perin. Jos on kiva keli ja jostain syystä reilusti aikaa, kävelen koko matkan ja silloin siihen menee noin puolitoista tuntia. Harvoin on niin reilusti aikaa.

Kotona alkaa moniajo. Laitan ruokaa, siistin kämppää, pesen pyykkiä, kastelen kukkia, teen uuden nettikierroksen, käyn suihkussa ja syön. Kello on 18:30-19:00. Sitten alkaa se oikeasti vapaa aika, jonka voin käyttää juuri niin kuin haluan. Sitä ei kestä kauaa, sillä yhdeksältä on aloitettava iltatoimet. Viimeistään kymmeneltä on syytä olla sängyssä ja vankasti vaakatasomatkalla Höyhensaarille.

Mitä sitten teen silloin kun ehdin tehdä jotain?

Päivitän blogia, askartelen, tapaan ystäviä, kirjoitan sähköisiä ja perinteisiä kirjeitä, teen kakkostöitä, hoidan arjen askareita ja etenen miehen kanssa jossain ajankohtaisessa sarjaprojektissa. (Saatiin juuri päätökseen Downton Abbeyn ensimmäinen kausi, josta ihkuilua myöhemmin. Nyt on meneillään Walking Deadin toinen kausi. Jonossa on ainakin Sons of Anarchyn toinen kausi ja kovasti odotetaan Game of Thronesin kakkoskautta.)

Jokaiseen viikkoon on yleensä mahtunut 1-3 sosiaalista tapahtumaa (jolloin ne normiaskareet tietysti jäävät). Eilen kävin tekemässä tupatarkastuksen ystäväni uudessa omakotitalossa (hieno oli!). Huomenna juhlistetaan yhdellä porukalla kevätpäiväntasausta. Lauantaina on luvassa pienemmän poppoon saunailta. Ensi viikolle on sovittu vain yksi kahvihetki, mutta eiköhän siihen muutakin keksitä.

(Mistä muuten tulikin mieleeni se, mistä en sitten ollenkaan tykkää. Siitä, että oikein hyvä ja läheinen ystävä alkaa seurustella ja unohtaa sitten minut kokonaan. Tekee tapaamisesta oharit eikä edes hyvitä sitä. Lupaa soittaa muttei soita. Ei vastaa sähköposteihin. Sitten kyllä soittaa kun tarvitsee apua esim. sairaan lapsen hoitoon, mutta muuten ei muistakaan. Voipi olla etten kohta muista minäkään. Ihan vaan tiedoksi.)

Minusta tuntuu että aikaa omalle kivalle on liian vähän. Jos johonkin sitä lisää saisin, niin käyttäisin sen käsitöihin ja askarteluun, sekä kavereiden tapaamiseen. Niin ja ihan vain olemiseen. Siihen että ehtii leikata varpaankynnet. Eikä se kai huonoa tekisi, jos vähän liikkuisikin välillä.

Kävin sunnuntaina astangajoogassa, kun sain mieheltä ilmaisen käyntikerran. Nyt pääsen jo kävelemään melko normaalisti. Piti sitten tehdä niin tosissaan, että löysin aivan uusia lihaksia ja vammautin ne samantien. Ei tartte taas vähään aikaan urheilla.

Näin mennään vielä puolitoista kuukautta. Huhtikuun lopussa päättyy määräaikainen työsopimukseni, ja toukokuu on vielä tuntematonta tulevaisuutta.

Viimeisiä viedään

Niin se vain kuulkaa on, että vuoden mittainen valokuvaprojekti on huomista vaille valmis. Vuosi on vierähtänyt, eikä yhtään kuvaa ole jäänyt väliin (no, huomisen kuvan ehdin vielä sössiä). Olemme olleet varsin reippaita!

Koko projektin tavoitteena oli innostua ottamaan enemmän kuvia ja rohkaistua julkaisemaan niitä vähemmän onnistuneita. Kuvia on kyllä otettu, toisinaan enemmän ja toisinaan vähemmän innostuneina. Ja julkaistu on niitä huonojakin kuvia.

Tunnustan, että välillä on oltu aika paiseessa kun joku kuva pitäisi saada mutta mitään ei ole ollut mielessä eikä varastossa. Muutamana iltana kämpässä on käynyt melkoinen pyörinä ja hyörinä, kun on jostain pitänyt repiä kuvan aihe. Eilen oli juuri sellainen ilta. Onneksi lopputulos oli kuitenkin ihan siedettävä.

Yllättävän vähän niitä paniikkipäiviä on kuitenkin ollut. Muutamaan otteeseen on käynyt niinkin, että viikon aikaraja on tullut harmillisesti vastaan eikä ole voinut julkaista kaikkia hyviä kuvia. Mitään ihan älyttömän hienoja helmiä ei ole kuitenkaan jäänyt julkaisematta, ei ainakaan minulla.

En usko että itsekritiikkini on mitenkään laantunut projektin aikana. Kyllä se edelleen sieppaa ihan vietävästi, jos pitää julkaista kuva johon ei ole täysin tyytyväinen. Se on kaameinta, kun kuvassa ei ole mitään ideaa ja sitten se on vielä toteutukseltaankin melko huono. Kyllä huomaa että ovat vitsit vähissä kun pitää kuvata saippuapullon sisälle muodostuneita vesipisaroita. Tai nenäliinoja. Tai kuplamuovia. Kyllä hävettää.

Joskus sentään onnistui. Kesällä oli kiva kuvata, kun oli valoa. Kauniita olivat maisemat, eläimet ja kukat.

Mies on ottanut projektin tosissaan, ja onkin kuluneen vuoden aikana viettänyt kymmeniä tunteja kuvankäsittelyohjelmien parissa ja netin kamerapornoa selaillessa. Varustelu on lähtenyt miehellä ihan lapasesta: koko ajan on mielessä uuden optiikan tai jonkun lisävarusteen osto.

Hifistely ja armoton säätäminen on tuottanut tulosta. Saatan olla hieman puolueellinen, mutta sanonpa silti että mies on ottanut kertakaikkiaan upeita kuvia. Lemppareitani ovat Sininen hetki ja kukkakuvat.

Hauska projekti, mutta ihan kiva että se on nyt päätöksessään. Jatkossakin meillä varmasti kuvaillaan paljon. Jos onnistun erityisen hyvin, lupaan laittaa kuvan tännekin esille. Mutta käykää nyt ihmeessä katselemassa kulunutta vuotta ja kommentoikaa lempparikuvianne. Olisi mukavaa tietää ketkä ovat seurailleet meitä pitkin vuotta.

Ihquu

Kauan odottamani keskiaikaluento piti jättää väliin, kun pää äityi taas kipeäksi. Harmittaa sekä jatkuva päänsärky että sen takia missatut hauskuudet.

Mutta kun tulin töistä kotiin, tulvahti ovella vastaan puhdas tuoksu. Mies oli ihan itse ja oma-aloitteisesti siivonnut koko kämpän. <3 Mahtava yllätys naistenpäivän kunniaksi!

Kah, vanha tuttu, pitkästä aikaa!

Kyllä lapset kasvavat nopeasti. Minä muistan sellaisen virnistelevän pikkupojan. Missä vaiheessa Reissumiehestä kasvoi tällainen könsikäs?


Saako Reissumies kahdenkymmenen vuoden päästä ensimmäiset harmaat hiuksensa? Kulkeeko Reissumies viidenkymmenen vuoden päästä rollaattorin kanssa? Tuleeko hänen jälkeensä Reissumiehen poika? Jään mielenkiinnolla odottamaan Oululaisen tuoteperheen uusia jäseniä "Reissumiehen kauan kadoksissa ollut kaksoisveli" ja "Reissumiehen äpärät".

Uutta ja vanhaa

Ykköstöissä on kivaa ja jännää. Ensimmäinen ihan ikioma asiakkaani soitti perjantaina ja sovittiin että hän tulee keskiviikkona käymään. Ehkä sille pitäisi osata sitten jotain fiksua sanoa, mutta enhän minä tiedä mistään mitään. Yritän lohduttautua sillä ajatuksella, että asiakkaani tietää luultavasti minun töistäni vielä vähemmän kuin minä.

***
Kakkostöistä meni vähän maku, kun tuli hiukan erimielisyyksiä palkanmaksusta. Ensinnäkin palkka tuli hiukan myöhässä ja toisekseen se oli mielestäni oleellisesti pienempi kuin oli sovittu. Lisäksi pidätyksiä oli mielestäni väärä määrä. (Ai että olen hankala työntekijä, kun tarkastan palkkaerittelyni ja puutun siinä oleviin epäkohtiin!) Asiaa selvitellään nyt Verohallintoa myöten ja ehkäpä siihen jossain vaiheessa saadaan selvyys.

Kyseessä voi tietysti olla ihan puhdas erehdys, mutta sen verran epäluuloinen olen että pikkuisen maistuu nyt kusetukselta. Onneksi minulla on tallessa kaikki sopimukset ja sähköpostikeskustelut. Ja onneksi tämä nyt on vain se pikkuruinen sivutyö, jonka voin lopettaa koska vain jos palkkakuviot eivät selviä minua tyydyttävällä tavalla.

***
Tuhlasin eilen ja ostin uudet kengät. Onneksi sain reilun alennuksen, normihinnalla olisivat jääneet kauppaan. Talvisaappaani eivät ole loskakelin kengät, ja nyt kun loskakelit ovat saapuneet, tarvitsin jotain vedenpitävämpää.

Uudet popot tuli testattua tänään, kun köpöttelimme miehen kanssa monta tuntia ulkosalla. Kuvasaalistakin tuli jonkin verran, ja sitä onkin nyt hauska käsitellä kun löytyi uusi ohjelma. Ilmaisversiossakin on ihan hyvin toimintoja, ja itse asiassa juuri se toiminto jota olen toivonut: nyt saan kuvista vanhan ja kuluneen näköisiä. Tässä eräänlaisena esimerkkinä kuva tulppaaneista (kannattaa klikata suuremmaksi niin näkee naarmut):


Olen kovin ihastunut vanhoihin valokuviin. Nyt voin tehdä vanhan näköisiä uusia valokuvia!

Rakas päiväkirja

Kun vielä kävin sekopäisellä psykiatrillani (jestas että siitä tuntuu olevan kauan aikaa!), hän antoi minulle erääksi tehtäväksi Hyvien Asioiden Päiväkirjan pitämisen. Siihen piti kirjoittaa joka päivä edes yksi hyvä asia. Jotain, mikä päivän aikana sai hymyn huulille. Joskushan sitä positiivisuutta oli vähän vaikea vääntää, jos päivä oli ollut suoraan suolesta, mutta aina sinne vihkoseeni jotain tuhersin.

Olen huomannut, että kirjoitan paljon (tai enemmän) silloin kun menee huonosti. On vaikeaa olla luova taiteilija, jos elämä on oikeasti kivaa. Blogi on hyvä esimerkki siitä, miten kivasta elämästä ei tule kirjoitettua samaan tapaan kuin niistä ruikutuksista. Hassua, että myös Hyvien Asioiden Päiväkirja on jotenkin unohtunut, kun on ollut elämää elettävänä, vaikka luulisi että juuri silloinhan merkintöjä olisi jos kaikki on pääosin hyvin.

Teen kyllä muistiinpanoja silloin tällöin, mutta todella harvakseltaan. Pitäisi kyllä aktivoitua sen suhteen, sillä vanhat merkinnät ovat aika mukavaa luettavaa. Eivät ne mitään kovin ihmeellisiä ole, vaan aika tavallisia juttuja. Tosin sehän se pointti koko päiväkirjassa olikin, että oppii näkemään hyviä juttuja ihan tavallisessa arjessa (myös silloin kun arki on sitä harmaata ja pierunhajuista).

Ehkä raapustan jotain vihkoonkin, mutta teen tänään merkinnän tänne blogiinkin. Näin ikkään:

Aurinko paistoi tänään ihanasti.

Kylpytakkipäivä

Tänään vietämme kylpytakkipäivää. Päivän ohjelma on muuten vapaamuotoista, mutta vaatetuksena on soveliasta pitää ainoastaan kylpytakkia. Tähän mennessä päivään on mahtunut syömistä, yksi elokuva, askartelua, pyykinpesua, musiikin kuuntelua ja valokuvaamista. Nyt luvassa on miehen päikkärit ja naapurin huudon kuuntelua (siellä vietetään taas vaihteeksi kiukkupäivää).

Loppupäivästä ehdin vielä käydä suihkussa, katsoa toisen elokuvan, askarrella vähän lisää ja syödäkin taas (ehtisi paljon enemmän jos ei pitäisi koko ajan syödä). Harmittaa jo hiukan se, että huomenna on maanantai.

***
Minulla kasvaa keskellä otsaa aivan kamalan kokoinen finni. Se on kuin sellainen punainen sarvi, jolla saatan huitaista jonkun onnettoman kuoliaaksi jos en varo liikkeitäni. Miestä pusuttaessa täytyy asetella pää tarkasti etten sokeuta miesparkaa sarvellani (siis sarvella sohaise silmään, toki se voi sokeutua ihan vaan siitä kauhusta että näkee tuon molluskan. Ja sehän nyt näkyy Kiinaan asti.)

Vilskettä

Sunnuntaina kävimme laskiaisriehassa katsomassa muiden riehumista. Miehellä on kyllä kelkka, mutta sitä ei olla vielä saatu mäkeen asti. Miehellä on lautakin, ja sen kanssa se aikoo mennä telomaan itseään tässä joku viikonloppu.

Minulla on kyllä kehnosti talviurheiluvälineitä. Sukset olen ihan suosiolla jättänyt matkasta, hiihtäminen ei ole se minun juttuni. Luistelu olisi välillä maistunutkin, mutta luistimeni ovat samassa jemmassa kuin sukseni eli eivät ihan käsillä. Ei ole pulkkaa tai edes liukuria. No, ilmankin on pärjännyt. Tärkeintä talvella on (riittävän) hyvät ulkoiluvaatteet ja sellaiset minulta sentään löytyy.

Siellä laskiaisriehassa oli kyllä todella paljon väkeä. Oli mielestäni oikein hyvä keli, vaikka toiset saattoivat olla sitä mieltä että lunta oli riittävästi maassa eikä sitä olisi tarvinnut sataa enää lisää. Luulen että olisin samaa mieltä jos minun täytyisi päästä liikkumaan autolla ja joutuisin säilyttämään sitä autoa tuossa pihalla.

Maanantaina istuin töiden jälkeen ystävän kanssa kahvilassa rupattelemassa. Kyllä taas parannettiin maailmaa ja toisiamme ainakin hetken tarpeiksi! Tulossa on pitkästä aikaa kesä, jota vietämme tämän ystäväni kanssa samassa kaupungissa, ja odotan jo innolla sitä mitä kaikkea ohjelmaa keksimmekään. (Luonnollisesti olemme molemmat niin kiireisiä ettemme kesällä ehdi tavata yhtään sen useammin kuin nytkään. Joten niitä kahta tapaamista odotan erityisen innolla.)

Tiistaina saimme kestitä hurmaavia vieraita. Mies oli (jälleen kerran) loistokokki ja vastasi pääruoasta (sipulikeittoa ja kasvispiirakkaa). Minä tein jälkiruoan eli lapoin samaan kuppiin säilykehedelmiä, kaurapohjaista vaniljakastiketta ja murskattuja suklaakarkkeja. Oli kuulkaas hyvä kattaus, olisi maistunut varmasti teillekin!

Tänään vein erään hyljätyn shampoon uuteen kotiin ja pääsin siinä sivussa kuuntelemaan keskiaikabändin treenejä. Sain laulaakin pitkästä aikaa, ja sehän oli juuri niin mukavaa kuin muistinkin. Tosin kuulijoilla ei ehkä ollut niin mukavaa, sillä en ollut mitenkään avannut ääntäni. (Äänenavaukseksi ei lasketa sitä kun hyräilen ja lauleskelen työmatkoilla itsekseni.)

Treenivieraaksi kulkiessani satuin törmäämään entiseen koulutoveriini (siis ihan ala- ja yläasteaikaiseen). Hassu sattuma, sillä näin hänestä aivan hiljattain unta. Hän oli kertojaäänenä työpaikkani näytelmässä. Sen näytelmän oli ainakin tarkoitus olla improvisoitu tanssillinen kreikkalainen tragedia, jonka tapahtumat käynnistyvät siitä kun yksi jumalista lähettää Maan päälle kolme poikaansa - Kyyneleen, Pakkasen ja Tulenlieskan. Ihan hillitöntä.

Tuollaiset odottamattomat kohtaamiset ovat hauskoja. Niistä tulee usein sellainen tunne, että minun kuului olla juuri siinä. En ole nähnyt Setää pitkään aikaan, joten oli hyvä saada taas tuntea olevansa oikeassa paikassa oikeaan aikaan.

Taukojumppaa

Eilen kävin ruokatunnilla tekemässä lumienkelin.

Elvytystä

Parisuhteen arki on ihmeellinen asia. Naistenlehdet ovat pullollaan vinkkejä siihen, kuinka voi taistella arkeutumista vastaan. Parisuhdetta pitää piristää, elvyttää ja virkistää ettei vaan kukaan pääse tympääntymään, harmaantumaan, tottumaan ja arkeutumaan. Homman pitää pysyä tuoreena, virettä ja värinää pitää olla.

Yleensä yhteen muuttaminen tekee parisuhteesta väkisinkin monta astetta arkisemman. Kun asutaan erillään ja treffaillaan silloin tällöin taikka vaikka useamminkin, niin melko helposti sitä jaksaa niihin treffeihin oikein erikseen satsata. Käy suihkussa, ajaa säärikarvat/partakarvat, pesee hiukset, harjaa hampaat, vaihtaa vähän parempaa ylle ja keskittyy sitten tapaamisessa täysillä kumppaniinsa.

Vaan toistahan se on sitten kun toinen on saman katon alla vakituisesti. Koska elämä on elämää, ja kotihommatkin pitää jossain välissä hoitaa (eikä oikea aikuisten arki ole unelmatreffejä 24/7), niin näkeehän sitä toisen välillä vähän rupsahtaneena. Ihan joka päivä ei viitsi niitä säärikarvoja ajella, tukka on väkisinkin välillä paskainen ja joskus toisen saa kiinni nenäänsä kaivelemasta. Kaikilla on oikeus olla välillä kalmanhajuinen kalsarimörkö, myös parisuhteessa elävillä.

Parisuhteessa pitää opetella olemaan seurassa yksin. On ihan mahdotonta elää yhdessä, jos toiselle pitäisi pitää koko ajan seuraa, tai jos toista tarvitsisi koko ajan huomioida. Mitään ei koskaan tulisi tehdyksi. Minusta parasta on se, kun voin puuhastella omiani sen verran kun omiani tarvitsee puuhastella ja sitten voin käpertyä miehen kainaloon. Viideksi minuutiksi tai tunniksi. Eikä se haittaa jos mies katoaa muutamaksi tunniksi koneen ääreen möyhentämään pikselimörköjä, sitä voi silti ohimennen vähän rapsuttaa ja pussata.

Arkeutuminen on luonnollista ja välttämätöntä. Vaan ymmärrän kyllä sen, että jotain piristysruiskeita ja arjen karkotteita tarvitaan välillä. En tosiaankaan oleta, että alkuaikojen tapailun jännää ja intensiivistä fiilistä saisi takaisin, mutta joitain asioita on mielestäni hyvä muistaa.

Ainakin se, että edes joskus keskittyisi toiseen ja meihin ihan täysillä. Miehellä on paljon naispuolisia ystäviä, enkä ole heistä mustasukkainen. Mutta olen tietyllä tapaa tummasukkainen sen suhteen, että ystäviään tavatessaan mies omistaa helposti muutamia tunteja pelkälle keskustelulle ja yhdessä olemiselle, keskittyy täysillä seuralaiseensa. Minun kanssani keskustellaan sitten muiden puuhastelujen ohella, satunnaisesti pitkin päivää. Siitä on hetki kun ollaan istuttu alas ihan vain höpisemään mukavia.

Myönnän, että minä voisin ainakin silloin tällöin luopua ah niin mukavista kotiasuista ja etsiä mukavia mutta myös edes etäisesti viehättäviä vaatteita. Miehen mielestä on silti ihan hyväkin etten ole alvariinsa pyntättynä. Jos koko ajan olisi täydessä tällingissä, niin sittenhän siitä tulisi arkea ja olisi kovin vaikeaa säväyttää! Nyt vaikutuksen tekeminen on vielä suhteellisen helppoa. Koska en ole mikään tällääjä, on tilanne hyvä pitää tällaisena. Kunhan en ihan täysin antaudu ylimukaville kotikalsareille...

Tasapainoiluahan tämä on. Tähän päätän jokseenkin päättömän pohdinnan aiheesta. Iltapuuhiin on jouduttava. Ehkä ennen unen tuloa ehtii vielä vaihtaa päivän kuulumiset miehen kanssa.