19.6.2018

Yöllinen lääkärikäynti


Naislääkäri pyysi minua sijaissynnyttäjäksi hevoselle. Edellinen kertani oli mennyt niin hyvin, että lääkäri oli valmis toiseen alkionsiirtoon. Epäröin, sillä en ollut varma kestäisinkö toista raskautta, vaikka se menisikin hyvin. Vielä enemmän minua kuitenkin mietitytti se, että kestäisinkö luopua toisesta kantamastani varsasta. Esikoiseni oli kaunis punaruunikko, ja muistin kipeästi sen pienen, samettisen turvan.

17.6.2018

Terveiset kasvihuoneesta


Kirsikkatomaatit kaartuvat jo kattoon. Kukkia ja raakileita on, mutta ei vielä mitään punaista. Avomaankurkut laskeutuvat kohti maata. Kasvihuoneessa on lämmintä, kosteaa ja vihreää.


24.5.2018

Torvisoittoa ja kahvikestit Suojeluskuntalaisille


Kun odottelin kirvesmiestä käymään, kaivoin keittiön lattian alta hiukan lisää lukemista vuodelta 1919.

Valkoiset joukot saivat Toijalan haltuunsa punaisilta huhtikuussa 1918, ja tapahtumaa juhlittiin suuresti vuotta myöhemmin. Toijalan Vapausjuhlaa on mainostettu etusivun kokoisella ilmoituksella Toijalan Sanomissa (nykyisin Akaan Seutu) 19.4.1919:


Lehden sisäsivuilla on kirjoitus "Muisteloita viimevuoden hirmupäiviltä Toijalassa". Lehdessä ei mainita kirjoittajaa, mutta kyseessä on ilmeisesti Toijalassa asunut liikemies Joonas Hyyrynen, jonka päiväkirjamerkintöjä RGJS & Co on koonnut. Lehteen teksti on päätynyt lähes samassa muodossa kuin se on päiväkirjassa ollut, ja siksi kirjoittaja on tunnistettavissa melkoisella varmuudella.

Se mikä oli punaisille suuri menetys, oli toisille pelastus. Lehtikirjoitus päättyy seuraavaan päiväkirjamerkintään:

"Huhtikuun 25 pnä. Pelastuksen päivä. Kello 3:een asti päivällä mitä epätoivoisin mielenjännitys. Kello 3 pelastus. [- -] Ei voi sanoin kuvata niitä tunteita, jotka mielen täyttivät, kun valkoisen armeijan sotilaat Toijalaan tulivat.

Koettakoon lukija ajatella olleensa ryövärien luolassa yhtään tietämättä siitä, mitä nuo villit ryövärit vielä tehnevät ja sitten kuin ihmeen kautta sieltä pelastuneensa, niin silloin voisi saada edes jonkinlaisen käsityksen niistä ilon tunteista, jotka ihmisen valtasivat valkoisien tänne tullessa."


22.5.2018

Sisällissodan kaikuja


Operaatio Uusi Keittiö on käynnistynyt. Olemme valinneet kaappien valmistajan ja suunnitelleet paljon asioita (hyvin suunniteltu on puoliksi tehty!). Tapettimalleja on tilattu syynäiltäväksi ja kaivoimme keittiön lattiaan kolon. Lattia oikaistaan ja lattialaudat vaihdetaan. Vielä emme tiedä kuka sen tekee ja missä vaiheessa tarkalleen, mutta saamme varmasti tarkempia tarjouksia kun arvioija pääsee kurkkaamaan lattian alle.


Vanhojen lautojen alta löytyi paikallislehti Ikaalisen (myöhemmin Pohjois-Satakunta) sivuja tammikuulta 1919. Toki olen tiedostanut asuvani vanhassa talossa, mutta tuntuu silti jotenkin villiltä, että nämä sanomalehdet laskettiin sahanpurujen päälle lähes sata vuotta sitten ja ne ovat maanneet niillä sijoillaan siitä asti.

Emme halua tuhota vanhaa, mutta toki purujen kunto täytyy tarkistaa kauttaaltaan sitten kun lattia avataan ja vaihdetaan. Haluan ehdottomasti että uusien lattialautojen alle jätetään näitä vanhoja lehtiä ja laitetaan muistoksi myös sanomalehti vuodelta 2018, jotta on sitten taas sadan vuoden päästä remontoijilla ihmeteltävää.


Olen tänä vuonna tutustunut monella tapaa vuoden 1918 tapahtumiin. Vaikka oma talomme on rakennettu vasta sodan jälkeen vuonna 1920, löytyi täältäkin nyt sitten kaikuja sisällissodasta. Tammikuussa 1919 on Ikaalinen-lehdessä julkaistu seuraava vahva mielipidekirjoitus (otsikko näkyy yllä olevassa kuvassa):

"Suojeluskuntalaisille ja muille rauhallisen yhteiskuntaelämän harrastajille!

Monin paikoin on vielä sangen paljon n. s. huligaani ainesta. Sitä tavataan varsinkin kasvavan nuorison keskellä. Vähitellen alkaa se tointua viime talvisesta iskusta ja sen synnyttämästä pelästyksestä. Julkisilla paikoilla, julkisissa tilaisuuksissa, iltamissa, kokouksissa, juhlissa y. m. sellaisissa tilaisuuksissa pyrkii se tuottamaan häiriötä ja kiusaa.

Meidän, yhteiskuntaa säilyttävien ainesten on ehdottomasti otettava asia vakavalta kannalta! Me emme saa sallia huligaanimaista esiintymistä missään vain harmitellen ja vaitiollen tai tyytyen ylimalkaisiin pyyntöihin ja huomautuksiin. Meidän täytyy pontevasti joka tilaisuudessa, missä se käy tarpeelliseksi, osottaa heille, että tuota ei sallita, että nyt ei heillä ole enää valta, vaan nyt täytyy heidän alistua hyvällä tai pahalla tunnollisten yhteiskunta ainesten tahdon alle.

Heidän täytyy oppia aikanaan ymmärtämään mitä heidän rauhaansa kuuluu, sillä muuten saamme heistä ikuisen kiusan. Tässä asiassa on pienikin leväperäisyys huonojen yhteiskunta ainesten ja huonojen tapojen valtaan pääsyn vahvistamista. Velttous ja väärä suvaitsevaisuus pois!

Yhteiskuntaelämän rappeutumisen vastustaja."

Mitähän aarteita tuolta lattian alta vielä löytyykään?

20.5.2018

Muistutus


Olen avoimesti ja häpeilemättä vanhanaikainen ihminen. Kirjoitan edelleen käsin kirjeitä ja käytän paperista seinä- ja taskukalenteria. Aiheutan ystävilleni ahdistusta sillä etten ole Facebookissa tai missään WhatsApp-ryhmässä. En ole edelleenkään ostanut ensimmäistäkään kosketusnäytöllistä puhelinta.

Minulla on käytössäni loistava Nokian 222. Sillä voi soittaa ja vastaanottaa puheluita, sekä lähettää ja vastaanottaa tekstiviestejä. Lisäksi se toimii backup-herätyskellona (en tosin ole koskaan oikeasti tarvinnut sitä kun varsinainen herätyskello on tähän asti aina riittänyt). Latausta puhelimeni tarvitsee suurin piirtein kerran viikossa.

Puhelimessani on muistaakseni jonkinlainen kalenteri- ja muistutustoiminto, mutta en käytä sitä koskaan. Kalenteri minulla on erikseen, ja oma muistinikin toimii vielä sen verran hyvin etten puhelimeen mitään kalenteria kaipaakaan. Muutaman kerran olen kaivannut erityistä muistutusta, ja silloin olen turvautunut hyväksi havaitsemaani kikkaan: kuminauhaan puhelimeni ympärillä.


(Onpas pölyinen puhelin!) Viimeksi käytin kuminauhaa kun minun piti muistaa sopia esimieheni kanssa yhden aamupäivän liukumasta (nuohooja tuli käymään ja sille piti olla avaamassa ovea). Olisin tietysti voinut laittaa sähköpostiakin, vaan enpä varmaan asiaa miettiessäni jaksanut avata konettani. Nopeammin kiepsautin kumpparin luurin ympärille ja se toimi loistavasti.

KISS.

19.5.2018

Mitä olen oppinut


Olen kasvanut kaupunkilaisena kerrostaloasunnossa. Menossa on vasta kolmas vuosi maan tasalla ja oman piha parissa, mutta olen kyllä jo tehnyt paljon huomioita ja oppinut asioita.

Ensinnäkin on ihan ok, että hyvällä kelillä vaikka vain seisoo pihalla, jos ei siellä muka muuta tekemistä ole.

Toisekseen tekemistä on keväällä yleensä niin paljon, että sisähommat (ja oikeastaan koko muu elämä myös) laiminlyödään täysin, ja sekin on ihan ok. Ei se puuhakkain aika kovin kauaa kestä kuitenkaan.

On ihan ok hiihdellä pihalla aamutakissa ihastelemassa talvesta selvinneitä kasveja ja toivottaa niille hyvää huomenta.

On ihan ok haista päivän päätteeksi aurinkorasvalta, hieltä, savulta ja ruohonleikkurin bensiiniltä.

Saviset housut, kumisaappaat ja puutarhahanskat kruunaavat vapaa-ajan asukokonaisuuden.

On ihan ok jos ei osaa tai onnistu kasvatushommissa. Epäonnistumiset heitetään kompostiin eivätkä ne mene hukkaan vaan kiertävät sieltä sitten takaisin pihalle.

Työvälineet on syytä olla kunnossa. Talikon avulla se komposti kääntyy paljon helpommin kuin lapiolla.

Ulko-ovea on ihan turha sulkea, jos ollaan kotona. Parasta on kun ovi avataan aamulla sepposen selälleen ja laitetaan kiinni sitten kun mennään nukkumaan.

On ihan ok, jos päivän puheenaihe ja suurin uutinen on se, että siilit on bongattu.

6.5.2018

Update: ilmakasvit


Ostin helmikuussa kokeeksi pari ilmakasvia. Toinen on edelleen hengissä ja toinen ei niinkään:


Totesin hyvin pian että portaikossa on näille aivan liian valoisaa ja kuivaa. Siirsin punaisen kasvin hieman varjoisampaan paikkaan kannettomaan lasipurkkiin ja vihreän roikkumaan keittiöön. Vihreää olen kylvettänyt kerran tai pari viikossa, punaista laiminlöin täysin. Hyi minua!

Ilmakasvihype on kai edelleen kova, ja kertomuksista saa vähän sellaisen kuvan että nämä olisivat helppohoitoisia kasveja. Nämä kuitenkin vaativat mielestäni paljon enemmän huomiota kuin multaan istutetut toverinsa. Tosin jos ongelmasi on se, että tapat mullassa olevat kasvit liialla kastelulla, niin sitten voisit ehkä kokeilla ilmakasvia, joka nauttii usein tapahtuvasta suihkuttelusta ja kylvetyksestä.

Jatkan kokeiluja tuon vihreän tupsun kanssa ja yritän pitää sen hengissä mahdollisimman pitkään oppiakseni enemmän ilmakasvien sielunelämästä. Perinteisellä multakasvipuolella olen saavuttanut erään tärkeän merkkipaalun: sain ensimmäistä kertaa paavalinkukan kukkimaan!


Luulen että mullanvaihto ja lannoitus innostivat kasvin puskemaan kukkaa, mutta varmaksi en vielä sano. Yritän toistaa hoitoprosessin ensi vuonna ja katsotaan sitten mihin tuloksiin pääsen.

1.5.2018

Vappukukat


Vappupäivä on ollut klassisen sateinen ja kylmä. Ulkoilu ei houkutellut yhtään, mutta olimme kuitenkin ahkeroimassa: teimme kasvihuoneeseen kasvatuslaatikot. Neljän laatikon kasaamisessa meni aikaa, kun porakoneen akku kesti aina yhden laatikon verran ja oli sitten ladattava uudestaan. Ei sinällään haitannut, kun siinä samalla tuli itsellekin tauko ja mahdollisuus sulatella kohmeiset sormet.


Laatikot ovat karkeaa sahatavaraa, mutta turha näihin on mitään fiinimpää laittaakaan. Kuusipuuta on kehuttu kestäväksi, joten jätimme laudat käsittelemättä. Toki esimerkiksi öljyäminen lisäisi varmasti laudan kosteudenkestävyyttä, mutta teemme nyt pienen kokeen ja testaamme miten hyvin nämä käytössämme kestävät tällaisina. Puhdas puu on siitäkin hyvä, että sitä ei tarvitse koskaan kantaa tontilta pois jäteasemalle, vaan voimme polttaa sen.

Huomenna tulee pihaan multakuorma, ja viikonlopuksi on luvattu jo niin hyviä kelejä että voin haaveilla tomaattien siirtämisestä kasvihuoneeseen. Nyt yölämpötilat ovat kasvihuoneessakin vielä menneet liian alhaisiksi, mutta tilannetta varmaan tasaa se että saadaan sinne kuution verran multaa lämpöä pitämään. Se tosin pitää siis lapioida sinne ihan itse, joten hetki siinäkin saadaan vierähtämään...

Vapun kunniaksi sain laitettua olohuoneen ikkunaan uudet koristeet. Koko talven siinä oli silkkipaperista leikatut lumihiutaleet, nyt vaihdoin ne kukkiin. Heijastavaa lasia on hankala kuvata nätisti, joten eniten tässä nyt näkyy ehkä naapuritalo. Vaan ehkä tuosta saa sen verran selvää, että ikkunassa on valkoisia silkkipaperikukkia. Piirsin niille varret ja lehdet ikkunapinnalle soveltuvalla ns. liitutaulukynällä.


Näyttää hassulta kun ikkunan takana on nyt vielä tomaatintaimia, tulee tuota vihreääkin kuvaan mukaan ja näyttävät nuo piirretyt varret paljon värikkäämmiltä kuin oikeasti ovatkaan.

Minusta näistä tuli oikein hauskat ja kauniit! Toivottavasti ne myös toimivat niin kuin olemme suunnitelleet eli estävät lintuja lentämästä päin lasia. Se on jo moneen kertaan todettu, että paljas ikkuna on petollinen: useamman kerran olen ollut saada sydänpysähdyksen kun joku siivekäs mäjähtää lasiin.

22.4.2018

Tilaa kasvaa


Luen kyllä paljon ohjeitakin, mutta pääasiassa viljelyni on sellaista yrityksen ja erehdyksen kautta oppimista. En suhtaudu tähän harrastukseen turhan vakavasti. Joskus onnistuu, joskus taas ei. Aina voi kuitenkin ottaa opiksi ja kehittyä.

Joskus kehitykseni on hiukan hidasta eikä oppi mene perille kovinkaan hyvin. Myönnän tekeväni toistuvasti samoja virheitä. Yksi niistä on liian tiheään kylväminen ja toinen syntini on laiskuus taimien koulimisessa. Ehkä tänä vuonna ymmärsin koulinnan tärkeyden selvemmin kuin koskaan, ja halusin näyttää teillekin opintomateriaaliani.

Kaikki alla olevissa kuvissa olevat kasvit on kylvetty tismalleen samaan aikaan. Ne ovat kasvaneet samalla ikkunalla, eli valo- ja lämpöolosuhteet ovat olleet kaikille samat. Ainoa ero on siinä, että osa taimista on koulittu.

Kuvissa vasemmalla siis taimet pienissä alkuperäisissä kylvöastioissa. Ne ovat ahtaasti, eivätkä selvästikään jaksa enää kasvaa. Niiden kasvu on pysähtynyt suunnilleen sirkkalehtivaiheeseen. Kuvissa oikealla olevat taimet ovat kuin eri kasvia. Niille on annettu tilaa ja enemmän multaa. Tässä oregano:


Basilikassa ero on vielä selkeämpi. Katsokaa nyt noita lehtiä, ne ovat valtavia!


Ikkunapuutarhalla siis kaikki hyvin. Kohta saa jo tehdä kylvöjä pihallekin...

14.4.2018

Lady in red


Tuomas Hoppu: Sisällissodan naiskaartit: suomalaisnaiset aseissa 1918
Gummerus 2017

Historiantutkija Tuomas Hoppu on kirjoittanut kattavan ja käsittämättömän yksityiskohtaisen kirjan sisällissotamme naistaistelijoista. Hän käsittelee aihetta kiihkottomasti ja neutraalisti, aidon tutkijamaisesti. Hoppu avaa lukijalle taisteluun liittyneiden naisten taustoja, motiiveja ja kohtaloita.

Aihe on raskas ja tietoa on paljon, mutta teksti on palasteltu jotenkin käsitettäviksi kokonaisuuksiksi. Kirja on hyvä, lukekaa se. Koen vaikeaksi kirjoittaa tästä varsinaista kirja-arvostelua, joten kirjoitin sekavan selostuksen, suorastaan hävyttömän paljon lainauksia sisältävän referaatin ja ajatuksenvirran sekasikiön. Olkaa niin hyvät!

***

Punaisia sisällissodan naiskaarteja alkoi syntyä helmikuusta 1918 lähtien:

"Naiskomppanioita ei luotu minkään vallankumoushallinnon tai punakaartin yleisesikunnan antaman määräyksen nojalla, vaan niitä perustettiin omia aikojaan - paikallisesta kiinnostuksesta riippuen. [- -] Punaisia naiskaarteja nimitettiin vuonna 1918 monin eri tavoin. Puhuttiin naiskomppanioista, naisvartiostoista, naispataljoonista tai kuolemanpataljoonista - joskus jopa vähemmän kunnioittavasti hamekaartista."

Hoppu kertoo että naisia oli aseissa varsinaisissa naiskomppanioissa tai niiden ulkopuolella yhteensä noin 2600. Taisteluun liittyivät erityisesti nuoret naiset. Nuorimmat naiskaartilaiset olivat vain 13-14-vuotiaita.

"Kaikista asekaartiin liittyneistä 20-vuotiaiden ja sitä nuorempien osuus oli yli 66 prosenttia. [- -] Nykyaika kutsuisi näitä nuoria tyttöjä lapsisotilaiksi, mutta omana aikanaan heidän kaartiin värväytymistään ei pidetty mitenkään erikoisena. Saman ikäiset tai nuoremmatkin lähtivät kotoaan piioiksi, miksi he eivät siis olisi kelvanneet sotaankin. Punakaarti ei määritellyt aseelliseen palvelukseen hyväksyttäville miehille tai naisille mitään alaikärajaa."

Maailma oli silloin erilainen kuin nyt, ja lapsuus päättyi aikaisemmin kuin nykyään, mutta on silti hurjaa ajatella, että rippikouluikäiset lapset tarttuvat aseisiin. Vaikuttaa siltä että vuonna 1918 ongelmana ei ollut ikä, vaan sukupuoli. Naisen paikka ei ollut rintamalla. Varsinkin valkoisella puolella vastustus oli vahvaa, eikä sisällissodan rintamilla siksi nähty valkoisten aseistettuja naisjoukkoja.

"Naisten aseellista toimintaa oli vastustettu muun ohella sillä perusteella, että heidän pelättiin vangiksi joutuessaan altistuvan punaiselle väkivallalle. Samoin oli väitetty joidenkin miesten jo ilmoittaneen, etteivät he suostuisi lähtemään rintamalle, mikäli sinne hyväksyttäisiin myös naisia."

Hoppu kirjoittaa, että vastustus naisten aseistautumista kohtaan ei valkoisessa Suomessa kummunnut yksistään miesten taholta. Myös naispuoliset kirjoittajat lähettivät lehtiin kannanottoja, joissa joko torjuivat kokonaan naisten aseistautumisen tai korostivat naisten merkitystä armeijan varushuollon turvaamisessa.

Punainen nainen oli kauhistus jo sellaisenaan, mutta erityisen hirveä ja mieltäkääntävä hän oli aseen kanssa. Kustantaja Arvi A. Karistollakin oli vallankumoustaistelijoista yleisen linjan mukainen mielipide, jonka hän kirjasi päiväkirjaansa:

"Täällä on muodostettu myös jonkinlainen naiskomppania ja äsken sain minäkin nähdä kymmenkunta naista marssivan kadulla kiväärit olallaan! Näky oli ikävä ja masentava, niin iljettäväkin. Ei ole nainen luotu kiväärinkantajaksi ja kun sellaista näkee, se ällöstyttää - siinä ei kuvastu aatteellisuus tahi isänmaallisuus, vaan joku sivutarkoitus, joka tympäsee."

Kirjasta tulee selvästi esiin se, miten taisteluun sai usein evääksi vain aatteen palon:

"Punakaartilaisten koulutus koko sodan aikana oli vähäistä. Kaarteilta puuttui päteviä kouluttajia, pulaa oli myös sotilaskurista ja lopulta ajastakin. Silti suurin syy kaartilaisten heikkoon sotilaskoulutukseen oli vallankumousarmeijan omassa saamattomuudessa. Joukkoja ei yleensä edes yritetty kouluttaa, koska ne olivat itse siihen haluttomia. Varsinkin miesten kohdalla tämä oli yleinen ongelma."

Naiskaartilaisen pääase oli kivääri, joskaan kaikki eivät sitä osanneet käyttää. Monella oli ensimmäistä kertaa ladattu ase kädessään. Kirjassa kerrotaan Pispalan naiskaartiin liittyneestä Tyyne Lindstedtistä, joka on muistellut jo pelkän kiväärin painon tuottaneen hänelle ja monille muillekin naisille ongelmia. Kaikki eivät yksinkertaisesti jaksaneet pitää asetta vaakasuorassa maaliin ammuttaessa.

Hopun tietojen mukaan aseistettuja naisia eli naiskaartilaisia kaatui sisällissodassa noin 60. Kaikkiaan sisällissodassa kaatui noin 130 punaista naista, eli niukka enemmistö surmansa saaneista oli muissa kuin aseellisissa tehtävissä palvelleita naisia. Hoppu arvioi että hieman alle puolet kaikista sodasta ja teloituksista hengissä selvinneistä naiskaartilaisista (eli noin 1100 naista) päätyi sodan jälkeen valtiorikosoikeuteen. Senaatin perustamat valtiorikosoikeuden osastot tuomitsivat kapinaan osallisina olleita. Tuomiot vaihtelivat, mutta tutkinta oli aina ankaraa.

Hoppu varoo visusti ottamasta kantaa suuntaan tai toiseen (mikä onkin mukavaa), mutta minun on jotenkin vaikea uskoa että naiset olisivat aina saaneet täysin puolueettoman ja oikeudenmukaisen oikeudenkäynnin. Tilanne maassamme oli niin tulehtunut, että se on voinut värittää tutkintaa ja tuomioita.

Onhan tietysti mahdollista että ennen vain oli erilainen tyyli, mutta jotenkin silti näin sadan vuoden takaa katsottuna näyttää siltä että virallisissakin dokumenteissa kielenkäyttö on lähempänä vihapuhetta kuin virkamieskieltä. Vai mitä tykkäätte tästä suojeluskunnan tutkintoviranomaisten lausunnosta koskien erästä turkulaista naiskaartilaista:

"Vanki on muuten suuri likapaise koko yhteiskunnassa. Ei kannata elättää päivääkään."

Samanlainen oli suojeluskunnan loppulausunto eräästä forssalaisesta naiskaartilaisesta:

"vanha huora [ja] hulikaanien hyysääjä, kunnan rasitus ei ansaitse elää."

Aika karua! (Ja harmillisen tuttua netin keskustelupalstoilla, joihin kaikenlaiset ihmiset saavat huutaa tunteensa julki sananvapauteen vedoten.)

Sata vuotta on pitkä aika, se on jo jatkoaikainen ihmiselämä. Mutta sata vuotta on lyhyt aika ihmisen muuttua otuksena. Vastakkainasettelun aika ei suinkaan ole ohi. Värejä on ehkä enemmän kuin punainen ja valkoinen, mutta poliittista kenttää tuntuu silti halkovan enemmän erimielisyyksien juovat kuin yhteistyön sillat.

Minä olen aina pysytellyt mahdollisimman etäällä politiikasta. Ja toivon että minulla säilyy aina tämä vapaus, eikä kukaan tule ase kourassa kysymään, että kenen joukoissa seison.